KESKUSTELUFOORUMI

Olen jo pari vuotta seurannut tarinoitanne, itkenyt ja nauranut mukana. Olen saanut niistä voimaa, että en ole yksin ja aina kun olen epäillyt ja syyttänyt itseäni niin olen tullut sivulle lukemaan vertaistukea. Kiitos teille siitä <3. Pitkään on pitänyt myös itse kirjottaa oma tarinani, mutta nyt lopultakin siihen tuli tarvetta.

Olen aina tiennyt, että suhteeni äitiini on ollut jotenkin etäinen ja ”outo” mutta n.3v sitten eksyin erään riidan jälkeen narsismista kertovalle sivustolle ja tajusin, että äidilläni on hyvin paljon narsistisia piirteitä. Lapsuuttani ei niinkään varjostanut huutaminen ja sen pelko, mutta minun piti olla täysin näkymätön ja mielellään hiljaa. Äidin eleistä ja ilmeistä ilmeni aina, jos hän häpesi minua, jos sanoin hänen mielestään jotain tyhmää vieraille ihmisille. Kun meillä oli vieraita, muistan istuneeni pöydän alla leikkimässä ja muutenkin puuhasin yksin. Äiti teki aina taloustöitä, kodin piti olla putipuhdas. Isäni oli paljon töissä, mutta jos joku minun kanssani oli, se oli isä <3. Äitini kertoi minulle joskus naureskellen, että revin itseäni tukasta välillä. ”Kun sinua ei tukistettu, teit sen itse, hehheh”. Itse en tällaista muista, mutta minun on täytynyt olla jo silloin tosi ahdistunut, eihän normaalisti lapsi revi itseään tukasta! Muistan myös ajatelleeni karkaavani, mutta metsään kuoleminen ruuan puutteessa esti toteuttamasta suunnitelmaani. Muistan ajatuksen ”ei minua kukaan kaipaisi, jos lähtisin”. Vieläkin tulee itku, kun ajattelee sitä… Koskaan ei pidetty sylissä, sanottu rakkaaksi tms. ja tunteet kielletty. Pidättelin itkua isovanhempieni hautajaisissa ja koirani kuollessa koska ajattelin sen olevan häpeällistä ja kiellettyä. Lapsuus meni näissä merkeissä ja kerran ajattelin ainoat hyvät asiat siinä olleen, ettei minua hakattu ja sain ruokaa. Mitään muuta en ole keksinyt.

Ollessani 12-vuotias vanhempani erosivat täysin yllättäen. En ollut koskaan edes kuullut heidän tappelevan, joten uutinen tuli täysin puskista. Muutin äitini kanssa pois lapsuuden kodistani ja teinivuodet olivat rankkoja. Jouduin kuuntelemaan, kun äitini haukkui isääni ja selitti asioita, joita lapsen ei kuulu tietää. Koskaan ei ollut kotiintuloaikoja; menin kotiin, kun kaverinikin menivät ja itse joutui selviytymään kaikesta. Muistan erään riidan, joka oli lähinnä oman mielipiteeni esittämistä tms. mutta äiti alkoi itkemään, kuinka hänen kasvatuksensa on mennyt ihan pieleen, kun minusta tuli ”tommonen”. Ajattelin, että en ole tehnyt mitään väärää, mutta koska joudun asumaan hänen kanssaan vielä pari vuotta, pyysin anteeksi rauhan säilyttämiseksi. Muutenkin itku oli aina hänen marttyyrimäinen vetonsa asiaan kuin asiaan ja usein minua haukuttiin ”tommoseks”. En vieläkään tiedä, millainen on ”tommonen” eikä se kuulosta pahalta, mutta kun se sanotaan inholla ja tietyllä äänensävyllä, se on jättänyt jälkensä muutenkin herkän ihmisen pintaan. Esimerkkejä olisi kymmenittäin, mutta jos menisi asiaan.

En ole nyt pariin vuoteen nähnyt äitiäni enkä vastannut viesteihin. En vain jaksanut enää. Viimeinen pisara oli, kun hän syytti minua rikolliseksi! En kertonut eräästä asiasta kuin oleellisen, en yksityiskohtia enkä mitä hän kyseli ja vaati. Esim. tulipalo ja kun en kerro mitä missä milloin ja miten, niin minähän sen tietenkin sitten itse sytytin tai ainakin palkkasin toisia tekemään sen! No, tässä yhdellä lääkärikäynnillä kerroin sivulauseessa, etten ole äitini kanssa tekemisissä ja hän sitten tarttui siihen. Hoiti kuitenkin alkuperäisen ongelman, mutta ohjasi työterveyspsykologille.

Olen nyt käynyt siellä pari kertaa ja kerta olisi vielä jäljellä enkä tiedä mitä sen jälkeen. Minun puolestani saisi riittää. Joskus ajattelin, että olisi kiva käydä edes kerran juttelemassa asiasta ja nyt olen sen tehnyt. Suurin ongelmani tässä nyt on se, että terapeuttini mielestä minun pitäisi kuitenkin nähdä äitiäni eikä välien katkaisu ole ratkaisu. Olen itse voinut paljon paremmin, kun ei ole tarvinnut konkreettisesti nähdä häntä, viestien tulvan olen oppinut kestämään enkä vain vastaa niihin. Olen ollut enemmän oma itseni kuin ikinä ennen ja esim. en tulistu niin helposti miehellekään, kun tunnen joutuvani seinää vasten. Ennen tunsin ihan vatsa- ja pääkipua niinä päivinä, kun piti nähdä äiti (asutaan siis eri paikkakunnilla) ja jännitin koko näkemisen ajan, miten minun pitää olla. Terapeutin mielestä, kun mitään RIKOLLISTA EI OLE TAPAHTUNUT ei voi noin vain katkaista välejä. Hän jopa sanoi kerran jotain sen suuntaista, että kaikkien vanhemmat nyt ovat vähän hankalia/ärsyttäviä vaikka hän on puhunut tilannettani katastrofaaliseksi ja lapsuuteni traumoista yms. Ja minun kertomat asiat eivät ole läheskään pahinta mitä hän on kuullut. Tuli olo, että liioittelenko sittenkin ja olen kuvitellut kaiken. Ekalla kerralla tuntui, että hän jopa sääli äitiäni, kuinka kurja elämä hänellä onkaan ollut ja hän ei vain pystynyt parempaan. Huonoista lähtökohdista hän sentään yritti parhaansa, vaikka se ei ollutkaan tarpeeksi. Hänen mielestään äitini kuollessa, se on minulle kova paikka, jos emme ole olleet tekemisissä. No, en sano, etteikö se tuntuisi missään, kun äitini kuolee, onhan hän kuitenkin äitini. Mutta en tiedä olisinko yhtään sen enemmän rikki, kuin että äitini olisi ollut vaikka normaali. Ja lapsiinikin hän vetosi, että oppisivat tuntemaan hänet edes etäisesti. Hänen mielestään välien katkaisu on sellainen ”mitä äitisi tekisi” ja tämä tietysti nosti karvat pystyyn sillä, olen aina pyrkinyt olemaan äitini vastakohta. Toisella kerralla, kun juttelimme, hän totesi minun kertovat esimerkeistä kuin ne olisivat tapahtuneet eilen ja että olisin jämähtänyt menneisyyteen. Tiivistettynä minun pitäisi unohtaa, antaa anteeksi ja olla äitini ”yläpuolella” ja suhtautua hänen käyttäytymiseensä kuin ”hankalaan asiakkaaseen”. Ja myös tähän kaikkeen, ylipääsemiseen yms. auttaisi, jos näkisin äitiäni edes kerran pari vuodessa. Mieheni sanoi, että teen niin kuin itse parhaalta tuntuu ja että se on vain yhden ihmisen mielipide, mutta tiedän ettei häntäkään huvita nähdä äitiäni, sillä hän on ehkä saanut enemmän osakseen nyt aikuisiällä kuin minä. Ja vuodessa kerran pari...Hyvä jos ehdin kiireisen elämäni takia (pienet lapset, vuorotyö) näkemään edes ystäviäni kerran pari vuodessa ja sitten vielä hankalaa äitiä?! Mutta mitä mieltä te olette? Täytyykö minun tosiaan ”oman itseni vuoksi” alkaa suunnittelemaan äitini näkemistä? Miltä tämä teidän mielestänne kuulostaa?

Hei särkynytenkeli, oliko terapeuttisi erikoistunut narsistiseen persoonallisuushäiriöön? Tiesikö hän, mitä käyt läpi? Kuulostaa siltä, että ei, mutta voin olla väärässäkin.

Minä hakeuduin vuosien selittämättömän pahan olon jälkeen terapeutille yksityiselle, koska en halunnut leimautua työterveyshuollossa. Tiedän, kuulostaa tyhmältä, mutta järkeilin, että koska ongelmani ei ole työperäinen, ei työnantajani tarvitse sen käsittelyä myöskään kustantaa. Niinpä menin yksityiselle ja valitsin terapeutin huolella. Pelkäsin aika paljon, mutta jollekin piti puhua. Onneksi tapasin sitten tarkkasilmäisen ja empaattisen kuuntelijan, joka ymmärsi heti, mistä puhun. Hän luki minua kuin avointa kirjaa, sillä sitä mukaa kun kerroin lisää, hän kysyi täsmälleen oikeat jatkokysymykset. Siitä tiesin, että meitä on muitakin ja hän oli kuullut nämä täsmälleen samat asiat satoja kertoja ennen minua. Hän muistutti, että koska olen vasta nyt päässyt pois sairaista ihmissuhteista, minun pitää antaa itselleni kunnolla aikaa eheytyä sillä voihan olla niinkin, että lopulta omien rajojen rakentamiseen menee koko loppuelämä. Tämä terapeutti sanoi, että ehkä joku joskus ottaa minuun yhteyttä ja kysyy menneistä. Tai sitten. On hän sitäkin nähnyt. Tärkeintä on nyt kuitenkin se, että minä olen vapaa eikä minun tarvitse pakottaa itseäni mihinkään, mikä tuntuu minusta pahalta. - Kunpa sinä olisit tavannut saman terapeutin!

Silloin kun vielä olin yhdessä ex- mieheni kanssa, valitin terapeutille, että mieheni komentelee ja tiuskii. Terapeutti vastasi: "Johtavassa asemassa olevat miehet ovat välillä hankalia, älä välitä." Toinen terapeutti vastasi samaan asiaan: "Onko se mies nyt niin hankala?" Samoin kysyi siskoni. Jos olisin uskonut heitä olisin vieläkin naimissa tämän hankalan miehen kanssa.

Minusta on tehtävä niin kuin itsestä tuntuu oikealta. Ei terapeutit ole ihmistä kummempia.

Tuli mieleeni vielä yksi näkökulma. Käsittääkseni terapeutin tehtävä ei ole antaa yksityiskohtaisia käyttäytymisneuvoja. Hänen tehtävänsä on edistää asiakkaan itsetuntemusta, esitellä vaihtoehtoja ja vahvistaa itsetuntoa. Johdatella asioihin ùusia näkökulmia. Uusilla paremmilla eväillä asiakas osaa sitten jatkossa tehdä itselleen hyviä ratkaisuja.

Kuulostaa ratkaisukeskeiseltä terapeutilta.. Terapeuttisi ei sentään sanonut sitä, mitä ne tykkäävät sanoa, eli: "Olisiko mahdollista, että äitisi tulisi tänne terapiaan kanssasi?". Ja sitten kun yrittää selittää että huono idea, niin menee kuulemattomille korville

Hyi helvvv kun niin paljon samoja juttuja narsistiäitien lapsien elämissä.. varsinkin just tuo, että ei pidetty sylissä/sanottu rakkaaksi/halattu/ei "saa" itkeä.. En saanut itsekkään itkeä omaa koiraani (olen 25-vuotias), kun itkin, niin heti teilattiin, kuulemma mielisairasta ja päässä vikaa, "mielenterveysongelmat näkyvät"

Jos olet nähnyt kuitenkin sitä terapeuttiasi (hmm onko siis terapeutti vai työterveysPSYKOLOGI?) vasta pari kertaa, niin miksi heti pitäisi nähdä oma äitisi 0_0 etkö voisi jutella vaan sen terapeutin kanssa, ilman että sekottaa pakkaa näkemäläl omaa äitiä, sanoisi terapeutille vaikka että "ehkä myöhemmin.." (mutta oikeasti ei ehkä kuitenkaan koskaan)

voimia engelille

En ymmärrä tuotakaan, että kun mitään rikollista ei ole tapahtunut, niin pitäisi "jatkaa", pitäisikö muka odottaa että jotakin rikollista/todella pahaa sattuisi, että voi sulkea toisen ihmisen pois omasta elämästään? Rikollistahan se on henkinen pahoinpitelykin (tai sietäisi olla..)

krassi, ratkaisukeskeisessä terapiassa terapeutti antaa just tuollaisia yksityiskohtaisia ohjeita... tee sitä tee tätä, siivoa koti, mene kouluun, käy kylvyssä, kuuntele musiikkia
Tai ainakin mulle jäänyt jotenkin sellainen käsityssz

Kiitos Krizz tiedoista ratkaisukeskeisestä terapiasta. Tunnen heikosti terapiasuuntauksia.

Kuten aiemmatkin kommentoivat, psykologin tai terapeutin tehtävä ei ole sanoa asiakkaalle mitä tämän kuuluu tehdä (se on aikamoista toisen yli kävelyä). Kuulostaa siltä, että sinun kokemuksesi ja valintasi ovat tälle kyseiselle psykologille jostain syystä liikaa ja hän ei kykene ymmärtämään tai hyväksymään ratkaisujasi. Ehkä ymmärtämättömyyttään tai ehkä jostakin henkilökohtaisista syistään johtuen. Puhuminen siitä, että jotain rikollista täytyisi tapahtua, kuulostaa hänen omilta henkilökohtaisilta jäykkyyksiltään, joita hän kohdistaa sinuun. Tällainen tilanne on aina ongelmallinen, ja suosittelen, että vaihdat psykologia jos mahdollista. Jos aiot aloittaa terapian, haastattele tarkkaan eri terapeutteja ennen kuin teet valinnan. Eri ihmisten elämäntilanteet ja niihin liittyvät ratkaisut ovat aina yksilöllisiä. Sinulle oikea ratkaisu on se, jonka koet sisimmässäsi oikeaksi. Kukaan muu ei voi sitä sinulle sanoa, miten sinun kuuluisi tehdä. Tekstisi perusteella kuulostaa siltä, että koet ratkaisusi vuoksi voivasi paremmin ja pystyväsi olemaan myös tasapainoisemmin suhteessa muiden ihmisten kanssa. Se on merkittävä asia, ja täällä foorumilla liikkuvat tietävät, että joskus tasapainon saavuttamiseksi ainoa vaihtoehto on katkaista välit johon kuhun ihmiseen. Ei kuulosta siltä, että olisit tehnyt ratkaisuasi hätiköiden tai heppoisin perustein. Edes sanalla narsismi ei ole väliä, olennaisempaa on se, jos hänen läsnäolonsa tuottaa jatkuvasti pahaa oloa, eikä siihen ole mitään muuta ratkaisua. Ihmissuhteiden ylläpitäminen ei ole itseisarvo silloin, kun kyse on jatkuvasta henkisestä väkivallasta, kontrolloinnista ja mitätöinnistä. Sen kaiken keskellä ei pysty elämään ja olemaan erillinen ihminen, ainut tapa olla on olla jatke tälle toiselle ja jatkaa siten epätervettä kanssakäymisen mallia. Vaikka se näyttäisi "hyveelliseltä", se on lopulta vain epäterveyden mahdollistamista ja jatkamista. Monikaan ihminen ei ymmärrä, että joskus henkinen väkivalta on niin perusteellista, ettei siinä ole kyse vain "vähän hankalasta ihmisestä", johon voi suhtautua kuin "hankalaan asiakkaaseen". Ilmeisesti kaikki psykologitkaat eivät tätä ymmärrä. Moni psykologi kuitenkin ymmärtää, että asiakkaan omien valintojen kunnioittaminen on kaiken a ja o, ja että jokainen tilanne on erilainen. Mitään yleispäteviä raja-arvoja (kuten rikollisten asioiden tapahtuminen) ei voi asettaa.

Kuuntele itseäsi. Se on se tärkein neuvo. Toivon myös, että voisit vaihtaa psykologia ja löytää sellaisen keskustelukumppanin, jonka kanssa käydä syvällisesti ja vapautuneemmin läpi kokemuksiasi. Vaihtoasi voit aina perustella sillä, että "et koe voivasi muodostaa luottamuksellista suhdetta tämän ihmisen kanssa", jonka pitäisi olla tarpeeksi pätevä perustelu, sillä esimerkiksi terapiassa terapeutin ja asiakkaan välisen suhteen toimivuus on tärkein hoidon tuloksia ennustava tekijä. Keskusteluavusta voi olla todella paljon hyötyä, kunhan vain saat luottamuksellisesti puhua kaikesta ilman, että joudut painostuksen kohteeksi (joka itseasiassa on lapsuudessa koetun trauman jatkumoa, silloinkin piti olla ja tehdä niin kuin joku muu haluaa. Voit ehkä huomata, että tällaiset "mielipiteet" ärsyttävät jostain syystä todella paljon - enemmän kuin niiden ehkä loogisesti pitäisi. Ja niin se saakin olla, se on viesti siitä, että olet kokemassa jälleen samankaltaista tilannetta. Kuuntele tunteitasi ja niiden viestejä.)

Sähän oot aikuinen ihminen joten saat itse päättää ketä näet ja ketä et, miten usein ja milloin jne. Onko terapeutin tehtävä väitellä sun kanssa siitä mikä on oikein ja mikä väärin vai tukea sua matkalla kohti eheytymistä? Muut sanoikin jo kaiken mitä olisin kommentoinut joten pidemmittä puheitta.

Kiitos kaikille vastauksista! <3

Jotenkin näin itsekin olin ajatellut, että teen, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Ja vaikka tiedän, että hänkin on vain ihminen ja minä hänen asiakkaansa, ajattelin häntä jotenkin auktoriteettina. Siksi tuli tunne, että minun täytyy "totella" häntä. Hullua jotenkin?

Krizz kysyi hänen titteliään, onko työterveyspsykologi vai terapeutti. En tiedä varmasti, mutta luulen, että ensimmäinen. Ja täten ei ole mitenkään erikoistunut ehkä mihinkään, varsinkaan narsismiin. Kertaakaan hän ei ole maininnut sanaa narsismi, itsekin vain kerran alussa, että oman tulkintani mukaan hän olisi sellainen. Ja hän on yksityisen puolen psykologi/terapeutti ja luulen, että tämän paikkakunnan ainoa. Ellei kunnallisella sitten ole jotain omia? Eli vaihtoehtoja ei pahemmin taida olla.

Jatke: ihanaa, että sinulla on ollut tuollainen ihana terapeutti! Auttoi varmasti paljon, kun oli joku, joka ymmärsi puolesta sanasta ajatuksesi. <3

Eniten ehkä tässä kaivertaa hänen sanansa siitä, kuinka rikki olen sitten, kun äitini kuolee. Järjellä ajatellen, mistä hän sen voi tietää ja mistä kukaan sen voi etukäteen tietää, miltä minusta silloin tuntuu?! Ja kun tässä ei ole kyse mistään hätiköidystä ratkaisusta suuttumuksen vallassa. Ainiin, hänhän on myös sanonut, että tiedän lasteni olevan tärkeitä äidilleni (no, enpä ole sitä kauheasti huomannut) niin jollain tavalla ”kiusaan” häntä, kun en anna nähdä heitä! ”Minulla onkin nämä lapset, lällällää” -tyylisesti. Ajatukseni on lähinnä ollut, etten luota äitiini, enkä voisi kuvitella, että veisin vain heitä äitini luokse. Tuskin hän heitä satuttaisi (tai mistä sitä tietää?) mutta omat lapseni on kasvatettu tuntemaan ja sanomaan suoraan ja tätä hän ei sietäisi. Jos lapseni töksäyttäisi esim. että ”Täällä pitäisi siivota, on paljon pölyä!” niin kuin hän tekee anoppilassa ja anoppi nauraa vedet silmissä, niin äitini suuttuisi siitä.

No, on tosiaan enää yksi käynti kolmesta jäljellä ja ajattelin kestäväni vielä sen. Hän tosin laittoi sen aika pitkän ajan päähän ja luulen, että hänellä on ajatuksena, että tässä välissä näin äitini ja sitten keskustelemme siitä. Oli viime kerralla jo vähän saman toistoa, kun hän jankkasi siitä näkemisestä. Oma stereotyyppinen ajatus psykologeista yms. on se, että hän jatkuvasti toistaa ”Miltä tämä sinusta tuntui?” ja siksi tällainen suora ”hyökkäys” mitä KUULUU tehdä oli vähän yllätys.

särkynytenkeli kirjoitti: 08 Maalis 2019, 08:09 Eniten ehkä tässä kaivertaa hänen sanansa siitä, kuinka rikki olen sitten, kun äitini kuolee. Järjellä ajatellen, mistä hän sen voi tietää ja mistä kukaan sen voi etukäteen tietää, miltä minusta silloin tuntuu?! Ja kun tässä ei ole kyse mistään hätiköidystä ratkaisusta suuttumuksen vallassa. Ainiin, hänhän on myös sanonut, että tiedän lasteni olevan tärkeitä äidilleni (no, enpä ole sitä kauheasti huomannut) niin jollain tavalla ”kiusaan” häntä, kun en anna nähdä heitä! ”Minulla onkin nämä lapset, lällällää” -tyylisesti. Ajatukseni on lähinnä ollut, etten luota äitiini, enkä voisi kuvitella, että veisin vain heitä äitini luokse. Tuskin hän heitä satuttaisi (tai mistä sitä tietää?) mutta omat lapseni on kasvatettu tuntemaan ja sanomaan suoraan ja tätä hän ei sietäisi. Jos lapseni töksäyttäisi esim. että ”Täällä pitäisi siivota, on paljon pölyä!” niin kuin hän tekee anoppilassa ja anoppi nauraa vedet silmissä, niin äitini suuttuisi siitä.

No, on tosiaan enää yksi käynti kolmesta jäljellä ja ajattelin kestäväni vielä sen. Hän tosin laittoi sen aika pitkän ajan päähän ja luulen, että hänellä on ajatuksena, että tässä välissä näin äitini ja sitten keskustelemme siitä. Oli viime kerralla jo vähän saman toistoa, kun hän jankkasi siitä näkemisestä. Oma stereotyyppinen ajatus psykologeista yms. on se, että hän jatkuvasti toistaa ”Miltä tämä sinusta tuntui?” ja siksi tällainen suora ”hyökkäys” mitä KUULUU tehdä oli vähän yllätys.

Tämä kuulostaa kummalliselta tai ainakin epäpätevältä. Kahden tapaamisen perusteella tuollaisten (yli)tulkintojen heittäminen on aika yliampuvaa. Eihän hän edes tunne sinua ja tilannettasi vielä kunnolla. Jollain tapaa hän tuntuu olevan jo omassa mielessään päättänyt, millainen tilanteesi on, vaikkei kukaan kahden tapaamisen perusteella sellaiseen pysty.

Voin hyvin ymmärtää, että tarkoituksesi ei ole kiusata äitiäsi, ainakin omalla kohdallani sellainen on maailman kauimmasta kolkasta haettu selitys. Silloin kun vain haluaa pois jatkuvasta hyödykkeenä ja henkisen väkivallan kohteena olemisesta, eikä halua tätä samaa kokemusta omille lapsilleen, niin ei vain halua olla enää tekemisissä. Itsekin olen kokenut, että minä tai lapseni kiinnostavat vain hyödykkeinä, eivät muuten. Toki hän osaa valittaa ja käyttää kaikkia hienoja sanoja, mutta käytännössä hän ei ole koskaan teoillaan ilmaissut mitään muuta kuin toisesta hyötymistarkoitusta. En enää tässä vaiheessa edes ymmärrä, mikä pointti siinä on, miksi meidän pitäisi jatkaa hyödykkeenä olemista? Ei meillä ole velvollisuutta täyttää ja vain täyttää hänen tarpeitaan, vaikka teinkin sitä koko lapsuuteni.

Termistöstä sen verran, että kolme kertaa työterveyspsykologilla on psykologin tukikäyntejä, ei terapiaa. Jos olisit psykoterapiassa, todennäköisesti tietäisit sen, sillä terapia yleensä selkeästi aloitetaan ja lopetetaan. Psykoterapeutit toimivat yleensä yksityisinä ammatinharjoittajina, nykyään on myös joitakin keskitettyjä ns. "terapiakeskuksia". Psykoterapeutteja voi hakea esim. minduusta (https://minduu.fi/fi/), mutta usein hintataso on sellainen, että Kelan tuen tarvitsee yhtään pidempään terapiaan, ja sen saadakseen täytyy taas käydä hankkimassa psykiatrin lausunto, joka onnistuu varmaankin sieltä työterveydestä. Valitettavan hankalaa tuo terapian saatavuus, ihan jo hintatason takia, vaikka se saisi olla perusoikeus kaikille kaikenlaisiin elämässä eteen tuleviin ongelmiin.