KESKUSTELUFOORUMI

Pyydän näkökulmianne tilanteeseen, jossa keski-ikää lähestyvänä naisena olen kokenut ikään kuin maailmankuvan nurin päin kääntymisen suhteessa omaan historiaani ja äitiini. Äiti on viime vuosiin asti ollut sankarini, pelastajani; jo ajatus hänen menettämisestään sai minut tuntemaan kauhua. Olin kiitollisuudenvelassa ja tunsin syyllisyyttä riippuvuudestani: minä imin äidin kuiviin ja hän joutui uhraamaan elämänsä minun vuokseni.

Kunnes sitten päätin itsenäistyä. Vähitellen huomasin, että rajojen asettaminen olikin hänelle iso ongelma. Hän perusteli tiivistä läsnäoloaan arjessamme vetoamalla minun ja perheeni pärjäämiseen. Ajattelin itsekin pitkään, että emme selviäisi ilman häntä. Muutamissa tilanteissa, joissa olisin halunnut tehdä omia ratkaisuja elämäni suhteen tuli esiin raivokohtauksia ja kiristämistä, jossa hän uhkasi lopettaa avun antamisen, jos en toimi kuten hän haluaa. Olen lapsuudessa tottunut siihen, että konfliktit äidin kanssa hoituvat aina sillä, että minä pyydän anteeksi. Pitkään toteutin tätä samaa kaavaa, mutta nyt kieltäydyn siitä ellen ole todella tehnyt jotakin väärää. Ongelmana on tietysti, että tunnen syyllisyyttä helposti. Äiti on kerran pyytänyt minulta anteeksi; kyseessä ei kuitenkaan ollut kovin henkilökohtainen asia, mutta sanotaan että narsistit eivät koskaan pyydä anteeksi. Kiristämistä ja raivokohtauksia hän ei ole koskaan pahoitellut.

Olen myös järkyttyneenä herännyt näkemään sen, että kaikki ihmiset hänen elämässään ovat aina olleet ”hankalia”, osaa hän pitää narsisteina. Aikaisemmin itsekin säälittelin, miten hänellä onkin voinut olla niin vaikea elämä. Myös me läheiset ihmiset hänen ympärillään olemme näitä ”hankalia” ja samalla kaikki jotenkin hissukoita peläten hänen suuttumistaan. Jo lapsena huomasin, että suuttuessaan esimerkiksi isälleni, minä sain voimaa siitä, että asetuin äidin puolelle. Samoin, jos äiti suuttui minulle, isä tuntui nauttivan kokemuksesta, että hän on samalla puolella äidin kanssa. Tämä on myös syy sille, että en voi isäni kanssa puhua tästä; hän on niin omaksunut syyllisen ja elämässä epäonnistuneen identiteetin, että hän ei enää kestäisi ottaa vastaan uutta näkökulmaa ja asettuisi äidin puolelle. En haluaisi riidellä, mutta tuntuu kohtuuttomalta, että kaikkia meitä muita saa kritisoida ja jopa rumasti nälviä, mutta äidin toimintaa ei saa katsoa arvostelevasti.

Äiti on kaiken kaikkiaan hyvin kontrolloiva ja perustelee sitä sillä, että muuten kaikki hajoaisi käsiin. Hän kestää kritiikkiä, jos se tarjoillaan pienen leikin kera. Hän tarvitsee myös paljon kehumista ja huomiota. Vuorovaikutus on vähän kuin kävelisi ”miinakentällä”; onneksi olen tässä hyvin harjaantunut. Hänen raivonsa on todella pelottavaa; hän osaa erityisesti syyllistää vastapuolta. Muiden ihmisten seurassa äiti on herttainen.

Ongelmani on, että en enää tiedä mikä on totta. Äiti on auttanut minua hädässä, joten hän ei (kai?) ole empatiakyvytön. Mutta samalla hän käyttää auttamisessa syntyvää valtaa väärin. Olen myös uupunut siihen, että häpeän itseäni. Äidin katse on hyvin analysoiva; jos ilmeeni ei ole tavanomainen, hän haluaa tietää mikä minua vaivaa. Tuntuu kuin pitäisi ommella suu pysyvään virneeseen. Tässä kokemuksessani tiedän, että en ole yksin hänen lähipiirissään. En tiedä onko se hänen yritystään empatiaan vai vain halua tunkeutua toisen ihmisen yksityiseen maailmaan. Kuvittelen, että myös muut ihmiset skannaavat minua jatkuvasti, tarkkaillen jokaista ilmettäni ja elettäni. Tämä aiheuttaa syvää häpeää ja arkeeni kuuluu taistelu siitä, että en vetäydy sosiaalisista tilanteista.

Minä en tiedä onko äitini narsisti enkä haluaisi lokeroida häntä tai käyttää narsismia lyömäaseena. Ehkä tässä ei tarvitse olla niin mustavalkoinen; äidin monet toimintamallit vain asettuvat järkyttävän hyvin tuohon viitekehykseen. Kaikkein vaikeinta on tämä minussa herännyt viha äitiä kohtaan, jota en osaa käsitellä. Sitä ruokkii äitini jatkuva pyrkimys symbioosiin kanssani. Murrosikä jäi kohdaltani elämättä ja pohdin myös, onko tämä nyt sitä, että teen äidistä narsistin oman kasvuprosessini vuoksi. Minä olen menettänyt käsitykseni siitä mikä on totta ja mikä ei. Haluaisin myös kuulla kokemuksianne siitä, miten yhdistän sen, että äiti sekä auttaa että tukahduttaa: hän on sekä ”hyvä” että ”paha”? Nämä yleensä ratkaistaan vähän aikaisemmin kuin keski-ikäisenä.

Yksi asia hyvässä tekstissäsi kiinnitti erityisesti huomioni. Kirjoitat, että kaikki ihmiset ovat äitisi mielestä hankalia. Minulla oli lapsuuden kodissani aina tunne, että olen äitini mielestä hankala lapsi.

Ymmärrän nyt asian niin, että äiti halusi minun tekevän kaikki asiat hänen haluamallaan tavalla. Äiti ei hyväksynyt minua omana itsenäni. Äiti ei ollut kasvanut aikuiseksi, joka ymmärtää ja hyväksyy monenlaiset ihmiset. Hän ahdistui vastaan sanomisesta. Hän myös moitti useita tuttujaan ja ystäviään.

Minulla kesti aikuisuuteen ennen kuin ymmärsin, että ei minussa lapsena ollut mitään vikaa. Yritettiin vaan laittaa muottiin, joka ei sopinut minulle.

Olen nykyisin sinut asian kanssa, mutta kyllä elämääni on haitannut äitini "lapsellisuus". Tästäkin asiasta selviää, kun pohtii asioita. Oli äidissäni hyvääkin.

Kommentoin kysymykseesi hyvän ja pahan yhdistämisestä ja empatiakyvystä. Olen itse ollut jumissa samankaltaisissa ajatuksissa. Jos toinen tekee ns. hyviä asioita, eikö tämän pitäisi tarkoittaa, että hänellä on empatiakykyä ja että minussa on jotain vikaa, jos ajattelen hänen olevan narsistinen? Mieli on sykkyrällä eikä mitenkään ymmärrä, miten sisällä voi tuntua niin erilaiselta, kuin miltä asiat näyttävät. Tämä ongelma johtuu kuitenkin siitä, että on tottunut pitämään omia tuntemuksiaan arvottomina, ja ns. ”ulkoisia todisteita” (jotka käytännössä ovat olleet sitä miten narsistinen vanhempi sanoo: ”minä olen tehnyt niin paljon hyvää muiden vuoksi”) omat tuntemukset kumoavina. Tämä kaikki juontaa lopulta siitä, miten lapsuudessaan on tottunut olemaan mitätön, arvoton ja näkymätön. Joku muu on määritellyt todellisuuden, vanhempi on sanonut miten asiat ovat. Vaikka omat tuntemukset tai mikä määrä todisteita tahansa olisi ristiriidassa tämän ”näin asiat ovat” -julistuksen kanssa, on oppinut pitämään tätä julistusta kaiken muun mitätöivänä totuuden sanana. Tämä sykkyrä katoaa, kun oppii luottamaan omiin tuntemuksiinsa ja niihin todisteisiin mitä edessään näkee näiden julistusten sijaan. Tämä on pitkä prosessi, mutta kun sitä kulkee, jossain vaiheessa asiat muuttuvat paljon selkeämmiksi ja näkee sen sumun, missä on kaikki aiemmat vuodet elänyt.

Olennainen kysymys tässä on, mitä tarkoittaa empatiakyky? Empatiakyky ei tarkoita hyvien asioiden tekemistä. Kuka määrittelee edes, mikä on hyvää? Yleensähän narsistinen henkilö itse päättää, mikä on toiselle hyväksi ja paistattelee sitten hyväntekijänä (moni myös marttyyrina, joka hyvistä teoistaan huolimatta ei koskaan saa kiitosta). Tästä seuraa se mieltä sekoittava tilanne, jossa koet velvollisuutta, että pitäisi olla kiitollinen, mutta jostain syystä et kuitenkaan koe, että sinulle on tehty ”hyvää”. Empatiakyky on sitä, että ymmärtää miltä toisesta tuntuu (kognitiivinen empatia) ja kokee vastetta tälle tunteelle myös itse samalla kuitenkin ymmärtäen, että on itse erillinen henkilö (emotionaalinen empatia). Usein empatiaan yhdistetään myös motivaationaalinen puoli, eli halu toimia tämän yhdessä koetun tunteen pohjalta. Käytännössä empatiakyvyn kautta tehty ”hyvä” on sitä, että huomaa toisen tilanteen, toiveet, tunteet ja ajatukset, välittää niistä eikä vain sivuuta niitä, ja valitsee tekonsa niin että se olisi mahdollisimman hyvä suhteessa näihin toisen ihmisen tuntemuksiin. Jos koet, että sinua ei ole huomioitu, kun sinulle on tehty ”hyvää”, kyse ei ole ollut empatiasta. Sinulla ei ole velvollisuutta ottaa vastaan jonkun toisen määrittelemää väkisin annettua hyvää, jos et sitä halua. Sinulla ei oikeastaan ole velvollisuutta ottaa toiselta vastaan mitään, jos et halua, ja empatiakykyinen ihminen ymmärtää, jos olet haluton. Sillä empatiakyky on juuri sitä, sinun sen hetkisen olotilasi kunnioittamista. Kuinka paljon koet tulleeksi kohdatuksi kaikkine tunteinesi, kokonaisena ihmisenä? Vastaus tähän kysymykseen kertoo sen, kuinka empaattisesti sinut on kohdattu. Sillä ei ole merkitystä, oletko joskus esimerkiksi tarvinnut rahaa, jota hän on antanut. Mieti vastausta kysymykseen kokonaisvaltaisesti. Moni narsistinen ihminen haluaa tehdä muut riippuvaiseksi itsestään antamalla jotakin, esimerkiksi juuri rahaa, ja samalla infantilisoimalla tätä toista (eli uskottelemalla, ettei toinen osaa tai pysty itse).

Sinun ei tarvitse määritellä häntä narsistiksi, sana on radikaali ja usein aiheuttaa suuren kynnyksen asioiden hyväksymiselle. Silti, siinä vaiheessa kun alkaa olla valmis hyväksymään todellisuuden, tämä sana avaa täysin uuden maailman ja antaa selityksen kaikelle sille, mitä ei ole ennen ymmärtänyt. Tärkeintä tässä sanassa on ainoastaan se, että sitä kautta voit löytää paljon uutta ja elintärkeää tietoa narsistisesta käyttäytymisestä. Tämä tieto on sinua itseäsi varten ja sinun omaa toipumistasi ja kehittymistäsi varten. Prosessin aikana voit muovata sinulle itsellesi sopivan käsityksen siitä, millainen hän on. Usein termi ”emotionaalisesti kypsymätön” (ts. emotionaalisesti lapsen tasolla) on näissä tapauksissa kuvaava. Tärkeää on kuitenkin se, että sinulla on oikeus ottaa tästä kaikesta selvää ja muodostaa oma käsityksesi asioista, se ei ole hänen haukkumistaan. Sinulla on oikeus käsitellä omia tunteitasi, se ei ole väärin. Et tee mitään väärin siinä, kun otat asioista selvää, pohdit ja tunnustelet omia tuntemuksiasi. Tämä kaikki on vain ja ainoastaan sinua itseäsi varten. Äitisi haluama riippuvuussuhde sinun kanssasi ei ole terve, kutsui sitä sitten millä nimellä tahansa.

Tämä tässä varmaan onkin vaikeinta, että ei tiedä enää kuka itse on ja mitä haluaa. Analysoi ihan liikaa järjellä vaikka tietää, että äidin toiminta ei tunnu hyvältä. Tässä joku päivä hän oli kylässä, vähän näpäytteli minua joistakin jutuista. Ihan pieniä asioita ja päätin sivuuttaa ne. Seuraavana yönä heräsin (jälleen) keskellä yötä siihen, että huusin kauhuissani apua. Tämä on ihan musertavan raskasta, mutta eteenpäin on mentävä.

Tuli mieleen, että kannattaisiko sinun sanoa vastaan äidillesi näihin pieniin näpäytyksiin? Näistä pienistä sanomisista kasautuu paha olo, joka sitten purkautuu joskus voimakkaasti. Äitisi ei pidä siitä, että sanot vastaan. Ja varmasti puolustautuu epämiellyttävästikin. Opettele sietämään äitisi ehkä asiattomat puolustelut ja pysy reippaasti omalla kannallasi. Kannattaa opetella luottamaan itseensä tunteineen kaikkineen.

Lisään vielä, että on henkilökohtainen asia, minkä ikäisenä tämän kaltaiset asiat ratkaistaan. Nuorena, keski-ikäisenä tai vanhana. Jotkut eivät ratkaise koskaan.

Mielestäni sinun ei tarvitse hävetä eikä syyllistyä. Ymmärrän hyvin, että niin teet. Näiden tunteiden herttäminen on äitisi keino kontrolloida sinua.

Olen samaa mieltä, että on aika opetella sanomaan äidille näistä pienistä, mutta toistuvista loukkauksista sen sijaan että huutaa sitten öisin apua. Minulla on jo pitkään ollut tunne, että tein mitä vaan niin lopulta tämä kaikki päättyy isoon konfliktiin, johon yritän kerätä voimia. On kestettävä sitten vaan se syyllisyys, johon hän yrittää minut hukuttaa. Vaikka en pysty syyllisyyden ja häpeän tunteita estämään, on kuitenkin ollut valtava harppaus ylipäänsä tajuta tämä homma. Tuntuu, että katsoo maailmaa nyt ihan eri tavalla. Ehkä se ei olekaan koko ajan aikeissa tuhota ja raiskata minua niin kuin äiti aina opetti.

Olen iloinen puolestasi, että tajuat homman. Luulen, että iso konflikti on väistämätön. Voit varmaan kerätä voimia rauhassa ja ryhtyä toimiin sitten kun olet valmis. Voit miettiä etukäteen suurin piirtein, mitä aiot sanoa. Konfliktin jälkeen pääsee taas eteenpäin. Tärkeää olisi keskustelun aikana painaa syyllisyys ja häpeä taka-alalle. Mahdollisimman asiallisesti omissa mielipiteissä pysyminen on tärkeää. Kovin asiallista keskustelua tuskin tulee. Joskus vain on aloitettava.

Ajan myötä syyllisyys ja häpeä katoavat. Sitä huomaa, että syy ei ole itsessä.

Sun ja sun äidin suhteessa on paljon samaa kuin mun ja mun äidin. Narsismidiagnoosia ei kai kukaan tavis voikaan antaa, mutta itseäni ainakin helpotti kovasti, kun kirjallisuutta lukemalla tajusin kuinka paljon mun äidissä on narsistisia piirteitä, ja monella asialle mun elämässä löytyi selitys.
Narsismin tunnistaminen on todella todella vaikeaa juuri siksi, ettei se narsisti aina ole hirveä ja kamala. Narsistin on saatava uhrinsa koukkuun ja siksi moni narsisti tekeekin asioita muiden puolesta voidakseen sitten käyttää niitä uhriaan vastaan. Narsisti saattaa näyttäytyä ulkopuolisille mahtavana, upeana ihmisenä, joka aina on valmis auttamaan muita. Ja se narsistille sopii koska narsisti tarvitsee heikon itsetuntonsa pönkittämiseksi kehuja.
Mutta tuo juuri narsismista tekeekin niin vaarallisen ja usein siitä johtuu, etteivät vuosi kausiin uhrit ymmärrä olevansa uhreja.
Suosittelen lukemaan sellaisen kirjan kun Narsistin lapsena (Janne Viljamaa).

Joskus pienistä asioista takaisin sanominen voi toimia, mutta minulla on käynyt juuri niin, että äitini on aina pyrkinytkin niillä kommenteillaan saamaan aikaan riitaa, koska se on hänelle kuin miekkailuottelu jonka hän haluaa aina voittaa. Sitten kun hän saa lyödä riittävän ison puukon selkään ja purjehtia näyttämöltä voittajana hän on saanut parhaan palkintonsa ja tuntee itsensä voittamattomaksi. Toisinaan hänelle tuli sellaisia aikoja, että riita piti saada aikaan keinolla millä hyvänsä. Hän on verbaalisesti lahjakas ja muistaa kaikkia uskomattoman vanhoja asioita mitä joku on joskus sanonut tai tehnyt. Ja varsinkin jos joskus jossain asiassa onnistuin tai sain tunnustusta niin oli varmaa, että pian sen jälkeen hänen piti pistää jonkinlainen lyttäys minulle aikaiseksi. Hän on ollut varmasti minulle kade ja halunnut hälventää omaa huonoutensa tunnetta ja samalla varmistaa, etten minä pääse tulemaan liian tyytyväiseksi tai ylpeäksi.