KESKUSTELUFOORUMI

Kauhein yhistelmä ikinä. Narsismi korostuu, ollut aivan tolkuttoman hirveää!! Lähdin, vainoaa...20 v. aviossa. Ei suostu häviöön. Juo ja rankuttaa koko suvulle, satusetä, valehtelee, mustamaalaa.

Hei,
halusin vaan kysyä, että pysyitkö poissa?
Minullakin on mies, alkoholisti ja narsisti. Yhteistä eloa on takana kohta 28 vuotta.
Aina ei ollut näin, mutta nyt tuntuu, että joka päivä maailmani muuttuu hullummaksi ja
hullummaksi, sitä mukaa kun mieheni muuttuu hullummaksi ja hullummaksi...Mitä odotan?
Sen kun tietäisin...

Hei!

tuo on täysin totta, että alkoholisti narsku kun ottaa, niin se helvetti on kolmin kerroin kamalampi... Meillä ei parane sanoa sanaakaa väärin silloin tai saan kuulla kunniani, jokaisena krapula-aamuna nautin kun toinen on edes sen hetken hiljaa, ja mutta sitten se ralli taas jatkuu, henkisenä pahoinpitelynä on määritelty myös se, jos toisen ei anna esimerkiksi työ/koulu viikkona nukkua kunnolla. Näin meni meillä monta vuotta, itse heräsin aamulla aikaisin töihin ja joskus tunnin kahden unien jälkeen. Itse olen vihdoin päättänyt lähteä tästä henkisestä helvetistä kävelemään, vaikka välillä on niitä hyviä päiviäkin, en jaksa enää kyykyttämistä...

... sama, minun parhaitani hetkiä talossa on ne harvat hetket kun mieheni nukkuu, eikä "pakota" minua myös nukkumaan,
tuntuu että jopa saman katon alla pitäisi olla ns. koko ajan silmän alla, että en vaan ole "pahan teossa". Tosin hänen
väsymyksensä alkaa jo lähennellä kroonista, varmasti maksa alkaa jo vedellä viimeisiään. Myös minä elän sellaista elämää,
että mieheni on työttömänä kotona ja minä käyn töissä, jolloin valvottaminen on uusin väkivallan muoto, saan unta
viitisen tuntia yössä ja se ei vaan riitä. Kun kyseenalaistan sen, että tämä olisi tahallista, niin kieltää jyrkästi joka ilta tämän,
mutta toisaalta niin myös kaiken muun. Oma päättäväisyyteni sen suhteen, että lähden vaihtelee, tuntuu, että henkisellä
tasolla olen jo päätökseni tehnyt, mutta en saa vaan vietyä sitä konkreettiselle tasolle. Toki ymmärrän myös sen,
että kun on niin henkisesti ja fyysisesti väsynyt, se tuntuu vaikealta, jopa mahdottomalta toisinaan, mutta milloin sitten
olisin tarpeeksi vahva ja kykenevä? Vai odotanko vain hänen väistämätöntä kuolemaansa? Onko minusta enää mitään silloin
jäljellä?