KESKUSTELUFOORUMI

Hei, vuosien hiljaiselon jälkeen hakeuduin taas tänne. Tilanne on se, että olen lapseni isästä eronnut jo 10 vuotta sitten, mutta kiusanteko jatkuu edelleen. Pitkä matka on tultu ja mies on viimein saatu viranomaisten avustuksella suljettua minun ja lapseni elämästä. Tilanne oli se että eron jälkeen hain joka ikisestä kanavasta apua minkä keksin. Lastensuojelu, avokriisityö, perheneuvola, neuvolapsykologi, perhetyö, oikeudessa "soviteltiin" 2 vuotta. Lopputuloksena tuolloin oli että huoltajuus jäi yksin minulle, mutta tapaamiset jäivät vaikka esim. isän huumeongelma oli tiedossa.
Tämän vuoden alussa koulupsykologi vihdoin puuttui lapsen oireiluun ja isästä tehtiin uusi lastensuojeluilmoitus joka pisti rattaat pyörimään. Tätä ennen olin itsekin tehnyt ilmoituksen muutama vuosi sitten, puhunut aiemmalle koulupsykologille mutta tuloksetta.
Nyt kun lapsi vihdoin saa ammattiapua ja aloittaa terapian, tuntuu että minä romahdan. Tähän asti olen työntänyt asioita sivuun ja puskenut eteenpäin, yrittänyt olla miettimättä minkä helvetin kävimme molemmat lapsen kanssa läpi ja mitä jälkiä siitä jää. Luulin jo päässeeni voiton puolelle aikaa sitten, mutta ei se niin ollutkaan. Psyyke on hinkattu ihan vereslihalle kohdasta lapsen isä, ja joka ainoa pienikin hipaisu sattuu julmetusti. Kun ei muuta kautta enää saa kontaktia, soittelee öisin tuntemattomasta numerosta. Olemme siis lapsen kanssa molemmat estäneet isän yhteydenotot eikä hän tiedä missä asumme nykyään. En tietenkään vastaa, mutta jo pelkkä tulleiden puheluiden näkeminen saa ahdistumaan. Numeroa en viitsisi vaihtaa koska se on myös yritykseni aktiivinen numero. (Minulla ja lapsella on molemmilla salaiset numerot, jotka exä onnistui onkimaan jostakin)

Kaikenlaista on mahtunut kymmeneen vuoteen. Välillä olen ollut niin raivoissani että se on kantanut, välillä ryöminyt syvällä. Olen käynyt exän päälle pari kertaa kun sietokyky on kerta kaikkiaan ylitetty, nähnyt pelkkää punaista. Näistä jaksoi jauhaa, kuinka olen väkivaltainen hullu ja hän ei. Kuitenkin kertoi seuraavassa lauseessa kuinka antaa takaisin enkä kävele enää. Vanhempieni talon uhkasi polttaa. Onneksi osalle exän idiooteista tempauksista jopa osaan nauraa. Toissa kesänä hän itse oli estänyt saapuvat puhelut rahasotkujensa takia. Syytti minua kolme kuukautta että huora vaihtanut lapsen puhelimesta asetuksia niin ettei lapsi voi soittaa hänelle. Kun selvisi että exä itse oli puhelimensa asetukset muuttanut, sekin oli minun vikani koska ilman huoraa hänellä ei olisi ongelmia raha-asioissa. En tiedä muistaako enää etunimeäni, niin monta vuotta on huoralla menty. Tilanne onneksi nauratti koska se oli niin absurdi ja kuvastaa hyvin narsistisen ihmisen sielunmaisemaa. Mutta on niitäkin hetkiä jolloin tuntuu etten saa happea enkä jaksa enää pysyä pinnalla.
Hakeuduin itse terapiaan tänä keväänä, siellä asioita on pengottu ja olen tajunnut olevani aivan rikki. Eikä se ihme ole 10 vuoden mankeloinnin jälkeen. Eikä suhde eroa ennenkään mitenkään parantava ollut. Onneksi olen lopettanut itsesyytökset, näen miksi hakeuduin suhteeseen exän kanssa, miksi siedin ja yritin ymmärtää. Jos ei olisi lasta, olisin varmasti jäänyt siihen paljon pidemmäksi aikaa.

Exän jälkeen välissä on ollut pari pidempää ihmissuhdetta. Ensimmäinen korjasi asioita ja palautti luottoa miehiin. Seuraava pyyhki pois kaiken vaikkei siinä vastapuolena ollutkaan mikään mielipuoli. Luottamuksen pettämisiä kuitenkin, olen tullut niille allergiseksi. Tällä hetkellä tuntuu etten aseta itseäni alttiiksi enää ikinä parisuhteeseen, niin paljon päätään edelleen nostaa lapsen isän kanssa läpikäyty, ja toki myöhemmätkin pettymykset. Kaikesta on jäänyt ikuiset jäljet joiden kanssa voin elää, mutta mitään samantyyppistä en siedä enää yhtään. Vaan kai tästä selviää kun rämpii eteenpäin.

Tsemppiä ja sylikaupalla myötätuntoa kaikille rikotuille!