KESKUSTELUFOORUMI

En tiedä kuvittelenko vain kaiken ja onko mun omassa ajatusmaailmassa vain vikaa vai voisiko mieheni todella olla narsisti, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin... Pää on niin sekaisin, etten tiedä enää mihin uskoa.

Tarinani menee näin;
Tapasin ihanan miehen pari vuotta sitten, ajattelin että tämä on elämäni mies, että nyt olin vihdoin hänet tavannut. Hän sanoi useasti ajattelevansa samoin minusta, elämänsä naisena. Hän oli ihana, hurmaava, antoi minulle lahjoja ja järjesti yllätyksiä. Asuin toisella paikkakunnalla, joten näimme vain viikonloppuisin. Ne viikonloput olivatkin ihania, seksiä, läheisyyttä, uusia ihmisiä, juhlia. Tunsin olevani seitsemännessä taivaassa.

Vuoden seurustelun jälkeen hän ehdotti yhteenmuuttoa, mitä pikimmiten, sen parempi.
Muutin hänen luokseen aika nopeasti ja ensimmäiset viikot menivätkin hyvin.
Sen jälkeen alkoivat oudot raivokohtaukset, jotka ilmenivät aluksi vain hänen ollessaan humalassa. Hän syytti minua meidän (yhtäkkiä) huonontuneesta seksielämästä (hänen mielestä huonontuneesta siis), siitä että en sovellu asumaan hänen kotipaikkakunnalleen, koska olen liian "hieno", meikkaan liikaa ym. Nämä humalakeskustelut päättyivät aina siihen että hän haluaa erota. Seuraavana päivänä hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, olin taas hänen kultamussukkansa ja hän kohteli minua jälleen ihanasti.
Noiden välikohtausten jälkeen meni aina viikkojakin todella hyvin ja hän suunnitteli jatkuvasti meidän yhteistä tulevaisuutta.

Tätä samaa rataa on mennyt viimeinen vuosi, paitsi että jokainen riita on aina edellistä pahempi. Riitojen välissä siis elellään aina pari kuukautta lähes normaalia arkea, kunnes hän taas räjähtää..
Ja nykyään hän raivoaa myös selvinkin päin. Silti aina seuraavana päivänä käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Olen jatkuvasti varpaillani hänen seurassaan, mietin miten mun pitäisi käyttäytyä, miltä näyttää ym.
Ne ihanat hetket, joita meillä kyllä on myös edelleen, pitävät minut tässä suhteessa, ja romutettu itsetunto. Välillä tuntuu että olen ruma, epähaluttava enkä osaa yhtään mitään.
Hän jotenkin saa aina sen tunteen aikaan, koska hän tietää ja osaa ihan kaiken, on mielestään kaikkien alojen asiantuntija.
Nykyään tilanne tosin alkaa olla jo se, että lähes jokainen normaalikin keskustelu muuttuu väittelyksi. Tuntuu että on parempi olla vain hiljaa..
Sitten on taas päiviä jolloin hän on jälleen ihana ja suunnittelee meille reissuja ym.
Kun olemme hänen ystäviensä seurassa, hän on mitä hurmaavin mua kohtaan. Hänen ystävänsä ylistävät meitä oikeen vuosisadan pariskunnaksi. Minun ystävieni kanssa me emme vietä aikaa lainkaan. Ja hyvin nihkeästi myös perheeni kanssa. Hän ei ole kiinnostunut mun lähipiiristä eikä sen kuulumisista juuri lainkaan.

Kun juttelemme päivän kuulumisia iltaisin, tuntuu ettei hän edes juuri kuuntele mitä sanon. Häntä ei ilmeisesti kiinnosta.
Kaikesta voisi hyvin päätellä ettei hän vain rakasta mua, mutta miksi sitten esittää sitä muille ja mullekkin? Miksi suunnittelee jatkuvasti yhteistä tulevaisuutta??

Mä oon ihan pihalla.

Hei, ohjeeni on: pakene. Se on vaikeaa, mutta 10 v.päästä vielä vaikeampaa. Ote kiristyy ympärilläsi. Hän päättää, sinä tottelet.

En ole asiantuntija, mutta läheiseni tilanne on avannut silmät. Meillä jokaisella tulee olla oikeus elämään,jossa itsekunnioitus ja tasapuolinen kumppanuus ovat olemassa.

Moi Natasha!
Itsekin vielä suht pihalla asioista, vaikka tässä neljä vuotta menty aivan sinun kuvailemaasi rataa. Ystävät sanoivat jo alkuun että kuulostaa narsismilta, mutta vasta ehkä viimiset pari vuotta alkanut uskoa että ehkä ei ollutkaan vaan haukkumista, vaan olivatkin oikeassa. Itselleni tilanne on nyt se, että olen hakeutunut hoitoon, tai siis ammattilaisen luo keskustelemaan asioista, koska nuo raivokohtaukset ja riidat ovat olleet minulle vaan liikaa ja tuntuu että olen menettämässä/menettänyt minäni. Vuosi sitten, ei olisi ollut voimia hakea apua/tehdä sitä mikä itselle on parasta, nyt olen onneksi siihen saanut voimat ja tavoite on saada itseni jälleen kuntoon. Sinun teksti, olisi yhtä hyvin voinut olla minun kirjoittama. Siis sana sanalta. Ainoana erona se, ettei mieheni juo. Nuo hyvät hetket tästä tekevätkin tavallaan niin vaikeaa. Kyseessä kun on kuitenkin todella karismaattinen ja puoleensa vetävä tyyppi, kuka myös osaa olla hellä ja huomioiva. Ja sitten riidoissa taas itse paholainen. Vielä en ole tehnyt mitään varsinaista päätöstä, lähteä vai jäädä, mutta ainakin olen päättänyt pitää itsestäni parempaa huolta ja muistaa sen, miten mahtava tyyppi oikeasti olen. En ole se, keneksi hän minut haukkuu, en enää halua menettää itsestäni lisää sen vuoksi. Tiedostan, että paras olisi varmasti lähteä, mutta kun sydän toivoo muuta ja haluaisi jäädä. Mitä sitten ikinä päätätkin, tee se itsesi takia, tee niinkuin sinulla on hyvä olla ja älä menetä ihmissuhteita laittamalla miestäsi aina etusijalle, äläkä menetä itseäsi, muista että hänen sanat eivät ole totuus.

Minäkin olen yrittänyt valmentaa itseäni henkisesti siihen, että lähden. Rakastan tätä miestäni, mutta toisaalta vihaan häntä.
Tämän piti olla unelmasuhde, mutta muuttuikin painajaiseksi. Haluaisin että vihani kasvaisi niin isoksi, että en jaksaisi enää uskoa ja toivoa tästä mitään, se on jo lähellä, mutta ei tarpeeksi lähellä.