KESKUSTELUFOORUMI

Tiedän ettei palsta ole diagnoosien tekemistä varten ja ei kai sillä loppujen lopuksi oo väliä, mikä mielenterveydellinen sairaus on kyseessä. Kaipaisin kuitenkin näkökulmia ja ehkä vinkkejä miten muut ovat näitä asioita käsitelleet. Kyse on siis äidistäni.

Vanhempani erosivat kun olin pieni ja muistan kuinka äitini usein uhkaili etten enää saisi nähdä isää, löysin jopa kirjeen minkä olin kirjoittanut isälle n. 8 vuotiaana, missä kerroin isälle äidin uhkaavan oikeuteen haastamisella. Tunnistettavuuden takia en kerro enempää syistä, mihin äiti vetosi, mutta sanotaan näin että äidillä ei ollut perusteita oikeusjutulle ja yksinhuoltajuuden vaatimiselle. Lapsena en tietenkään tätä ymmärtänyt vaan pelkäsin isän menettämistä.

Äiti sai myös hirveitä raivokohtauksia kun tavaroita katosi kotonamme ja syytti minua (en tosiaan tiedä mihin ne tavarat on kadonneet). Kerran olin kaverini kanssa ulkona kun hän soitti vihaisena ja vaati minua tulemaan heti kotiin. Hän oli repinyt kaikki tavarani ulos kaapeistani ja laatikoistani etsiessään näitä kadonneita tavaroita. Minun piti tietenkin laittaa kaikki paikoilleen. Äiti myös sanoi laittavansa minut kadulle ja lapun kaulaan, että "halvalla lähtee".

Mikäli joskus sanoin äidille että minulla on paha olla kotona niin usein siitä seurasi huutoa, että kuinka kehtaan sanoa noin. Äiti vetosi siihen, että ruoka ja vaatteet on niin kalliita ja minun pitäisi olla kiitollinen ettei minua hakata enkä joudu katsomaan juopottelua (hän joutui). Äiti pyysi yleensä anteeksi tekojaan ja hetken aikaa asiat olivat paremmin, mutta muuttuivat taas jossain vaiheessa.

Muutin aikuisena toiseen kaupunkiin ja äitini on myöntänyt olleensa minulle vihainen/katkera koska muutin. Hän kertoi myös ajattelleensa että haluan hänestä eroon. Äiti pyysi minulta anteeksi käytöstään kun hänen nykyinen miehensä sairastui vakavasti ja "vaati" minua sanomaan, että hän on paska äiti. Hän myös kertoi olleensa kyseisen miehen kanssa vain rahan vuoksi.

Siskoni on kokenut mun olleen äidin suosikki. Nykyään siskoni on äidistä hieman taloudellisesti riippuvainen ja kerran sisko teki pienen virheen, millä edes ollut vaikutusta äitiin, niin äiti oli heti uhannut ettei auta häntä enää ja sanoi että sisko on nyt omillaan.

Äidilläni ei ole oikeastaan ollenkaan ystäviä. Olen huomannut, että äiti aina välillä löytää uuden kaverin ja ystävyyssuhde on aika intensiivinen mutta loppuu nopeaan. Äiti itse sanoo ettei kaipaa ystäviä. Muhun kaikki on vaikuttanut niin että koen sosiaaliset tilanteet vaikeiksi ja raskaiksi. Enkä yleensä jaksa/halua olla isossa porukassa. Oon myös aikuisena joutunut opettelemaan luottamaan ihmisiin ylipäätään. Äiti aina näki kaikissa jotain epäilyttävää. Aina pitää kuitenkin olla myös jotain hyvää niin suvaitsevuutta äiti on aina korostanut ja opettanut että ketään ei saa syrjiä.

Toi kuulostaa hirveeltä. Onneksi sulla on ollut sisko tukena(?) tai tietyllä tavalla nähnyt kaiken, vaikka vastakkainasettelu ei varmaan tunnu kivalta. Ja toi sun nöyryyttäminen lapsena kuvottaa jo mielikuvatasolla. Äitisi vaikuttaa jopa epäinhimillisen tiukalta ja epäreilulta. Ajatellen siskoasi, joskus virheitä pitää tehdä että niistä oppii ja mun mielestä on liioiteltua suuttua jos siskosi virhe ei vaikuttanut äitiinne millään tavoin.

Mulle äiti on tehnyt samaa, eli huutanut ja syytellyt tavaroiden katoamisista, paiskonut mun tavaroita kaapeista ja pöydiltä lattialle koska huoneeni ei ollut tarpeeksi siisti ja tällä hän siis koetti pakottaa mut siivoamaan paremmin... Raivarit ja huutaminen oli arkipäivää. Yritin vältellä kaikkea mistä äiti saisi raivarin kunnes vaan luovutin ja tajusin että se saa raivarin jostain joka tapauksessa. Olin superkiltti jotta olisi edes muutamia rauhallisia päiviä, milloin äiti ei keksisi syytä huutaa. Toisinaan taas ihan hirveä kakara koska halusin näyttää ettei äiti huutamalla mua kontrolloi. Äiti myös vetosi tommosiin "ole kiitollinen ettet näe nälkää Afrikassa" ja ne yleisimmät ruoka, vaatteet ja katto pään päällä jutut.
Multa äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi. Huutaminen on normi ja äiti ei tosiaan näe missään teossaan mitään pahaa tai väärää, vaikka isäni pakenisi paikalta ja mä murtuisin itkuun tai selittäisin rauhallisesti mitä psykologinen väkivalta on. Hän sivuuttaa kaiken kuuntelematta, syyttelee turhalla menneiden kaivelemisella ja kieltää jopa röyhkeästi asioiden tapahtuneen. Tuntuu kuin tosiaan pitäisi olla videokamera päällä kellon ympäri kuvaamassa jokaista vuorovaikutustilannetta hänen kanssaan ja esitellä ne hänelle aina kun hän koettaa kieltää raivarinsa. Lapsuudessa tota mahdollisuutta ei ollut ja näin aikuisena sitä ei suurimmaksi osaksi tarvitse tehdä kun voi asua muualla.

Mun äiti on tossa epäluottamuksessa ollut tosi kaksijakoinen. Välillä kritisoi mielettämösti kaikkia ihan pikkuisimmistakin asioista ja usein vielä selän takana vaikka kasvotusten koettaa niin olla mieliksi ja tulla toimeen. Ja välillä taas paasaa siitä ettei ketään saa syrjiä ja niin edelleen. Miksi sitten tämä hyvästä tahdosta välittävä äiti kohtelee perhettään kaltoin ja kritisoi isäni puoleisia sukulasia selän takana, siinä missä omalla puolellaan ei ole vikaa? Mun on ollut vaikea oppia olemaan jatkamatta tätä tapaa itse vaikka toisaalta alankin ymmärtää sosiaalisten/hyötykontaktien merkityksen välinpitämättömässä maailmassa vaikkei autenttista emotionaalista sidettä olisikaan. Ton pinnan alla koen silti samoin, moni sosiaalinen tilanne ja muodollinen kontaktien pitäminen on raskasta.

En lähde lappamaan diagnooseja myöskään, mutta ei toi sunkaan äitisi käytös terveeltä kuulosta.

Tältä kaikelta mitä olette kertoneet, yritän pelastaa kolmea alle kouluikäistä lasta.
Ettei lasten tarvitsisi kärsiä ja miettiä mitä he voivat tehdä ja mistä äiti suuuttu.
Miten suojella lapsia, etteivät he joudu kärsimään aikuisuuteen asti yltäviä
vaurioita.

Äiti huutaa ja mikään ei suju. Lapset sanovat, että lähes kaikki mitä äiti tekee
on väärin, mitä päiväkodissa opetetaan.
Lapset haluaisivat isälle. Olen välikädessä ja olen jo saanut huudot ja nöyryytykset äidiltä, kun olen
puuttunut "hänen" asioihin.

Jouluaattona lapset eivät halunneet isän luota ottaa mukaan mitään joululahjoja äidin luo, sillä äiti ei
tykkää mistään romuista, jotka tulevat isän luota. Nyt lapset odottavat viikon,
että saavat leikkiä isän luona saamillaan joululahjoilla.

On ollut suunnattoman raskas joulunaika ja syyllisyys siitä, kun uskalsin puuttua perheen asiohin.
Kuka auttaa pieniä lapsia saamaan turvallisen ympäristön ja lapsuuden, elleivät
läheiset uskalla tulla julki. Miksi useimmiten kehotetaan, että pysy erossa ja anna periksi ja
ota jalat allesi. Paetessa hyväksytään väärä toiminta ja lapset kärsivät.

Olen myös miettinyt tuota käsitystä, että ei saa puuttua toisten asioihin. Olen puuttunut kahden perheen asioihin enkä kadu sitä. Asioihin puuttuminen on raskasta, mutta vaikempaa olisi ollut välinpitämättömyys.

Uskon ja toivon, että asioihin sekaantumiseni auttaa joitakin henkilöitä pitkässä juoksussa. Mielestäni toisten asioihin voi puuttua silloin, kun on "varma", että asiat ovat pielessä.

Totta. Eikä kannata katua sitä että puuttuu ja välittää, ainakin tiettyyn rajaan asti.

Muistan omasta lapsuudesta ainakin, toivoin että olisi edes yksi ihminen joka uskaltaisi välittää, puuttua ja auttaa. Välinpitämättömyys satutti ja varmaan edelleenkin satuttaa eniten toisten ihmisten valinnoissa kun itsellä on vaikeaa.. toisinaan jopa enemmän kuin vähättely ja pään päälle taputtelu.
Oon aikuistumisen myötä oppinut ymmärtämään että kaikilla on omat huolensa ja apua tarjotessa voi tulla vedetyksi liian syvään mukaan ja sitten ei itsekään jaksa... mutta toisaalta kun aina on opetettu että on velvollisuus auttaa hädässäolevaa ja muistaa mitä itse on kokenut, siinä tulee syyllisyys jos ei auttaisi. Ainahan ton syyllisyyden saa sillä sivuutettua muistuttamalla itteä "kuka auttoi kun mulla oli vaikeaa"... mutta onkohan kukaan tehny maailmasta edes pikkasen parempaa kellekään tolla asenteella?

Samaten sitä on miettinyt toisten, siis tuntemattomien, tilanteita kattoessa tulenko auttaneeksi autenttisesti lastensa parasta haluavaa vanhempaa vai onko hän narsisti joka vaan esiintyy välittävänä vanhempana ja maalaa sen stressistä kireän välittävän vanhemman narsistiksi. Joskus vielä oli aika kun katsoin syvemmälle toisen motiiveihin ennen kuin autoin, nykyään oon vaan alkanut elää itelleni.

On tärkeää, että elää itselle. silloin pysyy pirteänä. Jos kohdalle sattuu ongelma, on valmiimpi hoitamaan sen hyväkuntoisena. Ensin on autettava itseään, sitten voi auttaa muita. Lentokoneessakin aikuinen laittaa ensin happinaamarin itselleen sitten vasta lapselle.