KESKUSTELUFOORUMI

Olen lukenut pitkän aikaa tätä foorumia ja nyt sitten kirjoitan. Koska narsismi on vakava häiriö, niin en ilman hyvää harkintaa ja muiden näkökulmia halua määritellä puolisoani narsistiseksi, joskin selvästi normaalia enemmän narsistista käyttäytymistä hänellä varmuudella on. Kerron hiukan tilanteesta ja toivon teiltä vähän näkökulmia / kommentteja.

Ehkä olennaisin juttu on siinä, että koen itseni tällä hetkellä, tässä sekavassa parisuhdekuviossani tosi hämmentyneeksi, lukossa olevaksi, ahdistuneeksi ja epätoivoiseksi. Puolisoni on ennen kaikkea tätä: arvaamaton, toisinaan hyvin hellä ja toisinaan päinvastoin hyvin julma, manipuloiva, valehteleva, melko moraalitonkin, mustasukkainen, marttyyrimainen, rajaton ja kaiken itseensä kääntävä. Hän käyttää paljon kaksoissidosviestintää ja gaslightning-manipulointia (asiantuntijan minulle kertomaa).

Vakavista, meihin liittyvistä, asioista keskusteleminen on käytännössä mahdotonta ja seurauksena on eräänlainen pienen lapsen käytös riitatilanteessa. Itse olen yrittänyt kaikkia keksimiäni keskustelutapoja / vuorovaikutustapoja, mutta mikään ei toimi. Se minkä saisin selvitettyä normaalisti ihmisen kanssa, ei toimi hänen kanssaan.

Hän on käväissyt minua julkisesti työkavereiden edessä ja uhannut väkivallalla heistä useampaa (miehiä). Hän saattaa kehua minua maasta taivaisiin vain käyttääkseen samoja asioita myöhemmin minun haukkumiseen. Hän tosiaan valehtelee paljon ja jäädessään kiinni, syyttää siitä minua. Kun hän pyytää anteeksi, ei ole takuita siitä onko se vilpitöntä vai ei. Lisäksi peilaaminen minuun on jopa ällistyttävän voimakasta ja tämä tietysti minua turhauttaa paljon.

Riitatilanteissa hän toimii johdonmukaisesti niin, että toistaa sanomani. Jos kysyn esimerkiksi, että "miksi toimit minua kohtaan näin", niin hän yksinkertaisesti kysyy saman asian minulta, olipa siinä järkeä tai ei ja tosiaan voi olla minulle esitettynä järjetöntä (hän ainoana tehnyt / edustanut jotakin). Hän huutaa päälleni niin kovaa, että en tule kuulluksi ja on myös aggressiivinen. Hän suuttuu mitättömistä asioista ja vaikka antaisin palautetta kuinka asiallisesti tai rauhallisesti, niin voimakkaasti loukkaantuu / suuttuu / muuttuu marttyyriksi. Ja kyseessä ihan relevantit asiat, joista kuka vain antaisi palautetta / ottaisi esille eli tässä ei pitäisi minussa olla vikaa, että turhaan "nipottaisin".

Hän väittää minua itsekkääksi, mutta mielestäni asia on täysin päin vastoin. Jos kerron / ilmaisen pahaa oloani, niin hän vähän kuin loukkaantuu siitä ja yhtäkkiä hän onkin se jolla on paha olo, en minä. Minut vain ohitetaan jos yritän omista tunteista puhua ja hän siirtyy niitä kommentoimatta puhumaan itsestään.

Mustasukkaisuus on voimakasta. Hän epäilee minun pettävän milloin kenenkin kanssa ja alkuvaiheessa harhaisella tavalla. Esim. olen katsonut ikkunasta, niin viestin jonkun kanssa tai jos hän on tekstaillut ystävänsä seurassa minulle ja ystävä saanut tekstarin, niin se on minulta (minä tekstailisin siis molempien kanssa). Lisäksi hän on hyvin kateellinen ja puhuu pahaa erityisesti miehistä, alaistensa työn tekemistä hän haukkuu jatkuvasti. Sinänsä en tiedä onko haukkumiseen syytä, mutta johtamistaidot näyttävät olevan sosiaalisella tasolla kateissa.

Hän syyttelee minua ihan poskettomistakin asioista, esim. vastajoukkue tekee maalin lätkäpelissä ja Suomi on häviöllä, johtuu siitä että kävelen tv:n ohi. Lisäksi hän arvostelee minua tietyistä asioista paljon ja järjestelmällinen mm. ajaminen, jossa olen ihan hyvä. Luonnollisesti kaikki myös kääntyy minun syykseni.

Jos asioita ottaa jälkikäteen esille, niin mitään hän ei muista (?) ja väittää kiven kovaa, että ei ole moista sanonut / tehnyt. Jos jotain muistaakin, niin vähättelee sitä ja tämä varsinkin jos asiaan liittynyt esim. väkivallalla uhkailua. Hän on rajoittanut elämääni tavallaan välillisesti. Suoraan ei ole kieltänyt harrastamasta jotain / menemästä kavereiden kanssa illanviettoon, mutta ilmaisee voimakkaasti omaa surkeuttaan asiassa tai nostaa esille alemmuttaan jos harrastukseeni on liittynyt jokin häneltä puuttuva taito ja niinpä olen monet rakkaat harrastukset lopettanut. Iltaa jos menen kavereiden kanssa viettämään, niin siitä saan kuulla pitkään ja vaikka tätä ei tapahdu kuin muutaman kerran vuodessa (2-4) ja meillä ei lapsiakaan ole.

Toisaalta hän on rakastava, hellä jne. Jos hän tekee jotain väärää minulle, niin saattaa joskus kompensoida asiaa materiaalisesti esim. ostamalla matkan, josta tosin takuuvarmasti minua tulee syyllistämään. Mikään ei oikein ole vastikkeetonta, lahjat eivät ole lahjoja, vaan olen kuin velkaa tämän jälkeen.

Hänestä yleensä pidetään, mutta hän sinänsä ei käyttäydy narsistiseen tapaan maailmanvalloittajan elkein. Ylemmyyden tunto tosin saattaa tulla esiin vähän verhotummin, tämä on haastava kohta ollut minun arvioida. Paremmin,kunnolla hänet tuntevat pitävät hankalana.

Itsehän olen nyt aikalailla loppu. Vuosien saatossa minusta on tullut jokin toinen minä. Tuntuu, että elämästäni puuttuu siinä ennen olleita asioita ja alan kyseenalaistamaan jo itseänikin / en osaa käsitellä asioita järkevästi. Eroa olen miettinyt paljon. Pelkään mitä tapahtuu jos eroamme, ainakaan kotiin en voi jäädä. Mitä tällaisissa ero tilanteissa tapahtuu? Painostamista, stalkkaamista, mustamaalaamista, toisen vahingoittamista?

Kiitos jos jaksoit lukea tämän sekavan tekstin tähän saakka. Kuulisin mielelläni kommentteja.

Mieheni on narsisti ( ammattilaisen sanoma, ei vain minun) Tilanne aaltoilee, joskus menee paremmin ja toisinaan narsisti vaihe käynnistyy.
Ristiriitatilanteenne ovat kuin meidän kodista. Toistelu, kieltäminen, en muista, en ole koskaan sanonut....Välillä puhun hänelle harkitun rauhallisesti- kuin vähä-älyiselle, kohtausten jälkeen ja joskus jopa kuuntelee..
Mitä ikinä ajatteletkin ,älä usko, että hän muuttuisi. Lähinnä itse et tipu epätoivon rotkoon ( eikö tämä jo puhuttu/ sovittu tms) vaan odota aina alitajuisesti, että milloin se aloittaa " narsistihulluutensa".
Monet sanovat sinulle: lähde! ja ovat oikeassa. Mikäli tilanne on se, että et voi suojaa itsesi edes henkisesti ( ed.mainuttu) ja usko itseesi. Ei sinussa ole vikaa, mikään normaali ei toimi narsistin kanssa. Voimia

Itsekin olen huomannut että narsistisuhteessa, jossa elän, minusta on tullut jokin toinen minä. Vaikka suhde on kestänyt vasta 2,5v, niin en tunnista joissakin asioissa enää itseäni.
Tuntuu että puhunkin miehelleni jotenkin oudolla äänenpainolla ja sanoilla, vaikka puhuttaisiin ihan arkisista asioista. Kai se johtuu siitä että olen lähes koko ajan jotenkin varuillani ja aistin häntä joka lailla.

Viimeinen viikko on taas mennyt "narsistikohtausta" odotellessa... Se on jännä, vaistoan hänestä jo paljon ennemmin että jotain on tulossa, se on ihan käsinkosketeltavaa tässä suhteessa, jonkinlainen painostava tunnelma. Silti kohtaus tulee yllättäen, oudossa tilanteessa, sellaisessa missä en osaa sitä odottaa.

Hei Tunturinkukka!

Niin kuin itsekin totesit olevasi suhteessa narsistin kanssa, niin näinhän se varmasti on.
Ne piirteethän vaihtelevat tietysti hiukan ihmisestä toiseen - joillakin painottuu käytöksessä jokin "osa-alue" enemmän, jollain toisella taas sitä on vähemmän.

Oma mieli ja persoona on koetuksella, kun ei enää oikein tiedä, mikä toisen puheessa/käytöksessä on edes jollain tasolla ymmärrettävää ja mikä aivan utopiaa ja mistä esim. jokin raivokohtaus saa alkunsa. Pahinta on se, kun tämä ihminen saa sinut epäilemään itseäsi, omaa mielenterveyttäsi ja omia ajatuksiasi/tunteitasi/käytöstäsi.
Kuvasit hyvin, miten tämä narsistikohtaus lähestyy. Aivan kun väkivaltasuhteessa, väkivalta toistuu spiraalin tavoin...ilmapiiri rupeaa pikkuhiljaa kiristymään...Tai sitten tapahtuu vain täysin yllättävä, puskista tullut räjähdys. Eikä näitä kohtauksia ainakaan minun suhteessani koskaan jälkikäteen käyty läpi. Ei edes pyydetty anteeksi - ja miksi olisikaan, koska syy oli aina minussa. Minun olisi pitänyt pyytää anteeksi häneltä, vaikka olisin mustelmilla ja minut olisi myös sanallisesti solvattu maanrakoon.

Raskainta on, kun on mahdotonta ymmärtää tällaisen ihmisen ajatuksen kulkua ja tunteiden ailahtelua. Minulla meni oman narsistimiehen kanssa noin viikko melko ok ja sitten tapahtui räjähdyt tms. Ja niin kuin jo äsken totesin - ihan aina syy oli minussa. Olin taas sanonut jotain väärää, ottanut väärän aiheen puheeksi. Useimmiten tämä oli syy ruveta ryyppäämään ja lopputulos oli lähes aina väkivaltainen kiinnikäyminen minuun tai mieletön raivohuuto ja nimittely.

Toivoisin, että sinulla olisi voimia irtaantua tällaisesta suhteesta. Mitä pidemmälle annat tilanteen jatkua, sitä vaikeampaa on eroaminen (ainakin jos hän saa nujerrettua sinun oman mielesi ja itsetuntosi!). Jos teillä ei ole yhteisiä lapsiakaan, niin etsisin hiljaisuudessa uuden asunnon ja ottaisin kamppeeni vähin äänin ja lähtisin. Helppoa sanoa, mutta tiedän, että toteutus ei olekaan niin helppo. Mutta pidemmän päälle varmasti terve ratkaisu!
Ja sen jälkeen - täysi hiljaisuus! Ei minkäänlaista yhteydenpitoa ko. ihmiseen!
Minun aiemmat eroyritykseni menivät aina pieleen sen vuoksi, että sorruin ajatukseen, että "ehkä se nyt on muuttunut"...jne. Ei ollut eikä ole.
Varmasti osa näistä narskuista yrittää jatkaa yhteydenpitoa, kuka milläkin veruukkeella, ikään kuin noin vain "vaivihkaan".
Minun exäni meni joka kerta suoraan (oli aina jo valmiina ) toisen naisen hoiviin ja jätti minut rauhaan. Kunnes vaikka vuoden kuluttua, tuli yllättävä yhteydenotto. Siksi minä pidänkin loppuelämäni hänet blokattuna niin puhelimessa kuin sähköpostissakin. Tosin ehkä tuleva oikeudenkäynti on hänelle niin suuri narsistinen loukkaus, että myös hän poistaa minut lopullisesti niin mielestään kuin puhelimestaankin.

Voimia sinulle tähän taisteluun - irtipääsemiseksi tuhoisasta ihmissuhteesta!

Hei!

Vielä yksi tärkeä asia unohtui tuosta äskeisestä viestistäni:
ÄLÄ JÄÄ YKSIN murehtimaan asioita, vaan hae apua!! Tämä palsta on mainio keinoa saada tietoa (mielestäni pääosin asiallista) ja vertaistukea. Ryhmät ovat varmasti myös hyvä juttu. Ja jos sinulla vain on taloudellisesti mahdollista, niin hakeudu jollekin ammattiauttajalle (psykoterapeutille, joka tuntee ko. häiriön - kaikki eivät niinkään tunnista, riippuu vähän terapeutin koulutuksesta ym.). Ei siellä terapiassa tarvitse välttämättä käydä vuosia, joskus lyhytaikainenkin tuki voi olla riittävää. Tai jos siltä tuntuu, että tarvitsee pidempiaikaista apua, niin onneksi tänä päivänä KELA:lta on takavuosiin verrattuna helpompaa saa kuntoutuspsykoterapiaan tukea. Ilmaisia väyliä on vähän tarjolla, ehkä terveysasemien psyk.sairaanhoitajat tulevat ensimmäisenä mieleen tai kirkon perheneuvonta (ei vaadi kristillistä vakaumusta).

Hei Tunturinkukka,

Kuullostaa tutulta.... mieheni samanlainen ja alan olla niin lopussa, että tekisin itsarin jos lapsia ei olisi. Toki tässä tarinassa on myös alkoholismi ja nyt muka raitistunut alkoholisti. Yritän jaksaa lasten takia. Apua en saa mistään tai keltään. Vain vanhempani ymmärtävät tilanteeni mutta miehen perheen puolelta ei tule ymmärrystä. Minä olen se paska, joka on aiheuttanut miehen alkoholismin... käytös on narsistin, ennen ja jälkeen ” raitistumisen”. Ystäviä katoaa alkoholismin takia. Lisäksi olen väsynyt ihmisiin, jotka neuvovat ja tietävät kuinka asiat pitäisi tehdä. Pitäisi muuttaa pois, mutta mies uhkaa jo valmiiksi polttaa asuntoni yms. Et ole ainoa!!!!!