KESKUSTELUFOORUMI

Hei!

Siitä onkin jokunen hetki kun viimeksi täällä kirjoittelin. Silloin poismuutto tuntui vielä kaukaiselta ajatukselta, vaikka olinkin jo prosessin aloittanut. Prosessilla tarkoitan ammattiauttajalle hakeutumista, tavaroiden karsimista, asunto vaihtoehtojen miettimistä, henkistä valmistautumista jne. Silti tämä kaikki tuli lopuksi hyvin äkkiä, yhden yön aikana.
Kuten me kaikki tiedämme, huonoja jaksoja seuraa aina hyvä jakso (koukuttavan hyvä), siksi me jäämme. Meillä viimeiset 6kk niitä ollut huomattavasti vähemmän. Osittain varmasti siksi että ehkä puolisoni oli huomannut käytöksessäni jonkin muuttuneen, olin itsevarmempi enkä enää niin alistettavissa kuin ennen.
Lopun alkua oli joulu. Puolisoni oli töissä paitsi jouluaaton, hänen poikansa ja vanhempansa olivat tulossa meille. Itse olin ajatellut mennä omille vanhemmilleni. Kuitenkin ajattelin että olisipa kiva viettää edes jouluaatto yhdessä, joten ehdotin, että menisin vanhemmilleni vasta joulupäivänä. Tästähän helvetti alkoi. "Minun pitää silloin perua kaikki suunnitelmat, kun eihän sinun seurassa kukaan voi olla. Et tee mitään jouluruokia ja minulla ei siihen ole aikaa", tämän lisäksi jälleen järkyttävää haukkumista ja alistamista. Sen lisäksi, ensimmäinen fyysisen väkivallan merkki, olin tulossa ulkoa sisälle, hän seisoi esteenä. Yritin kaikin voimin päästä sisälle ja siirtää hänet sivuun, pidin ovesta kiinni ja hän irroitteli sormiani, myös tönäisi minua niin, että olin lentää selälleni. Silloin oli kuin olisin herännyt todellisuuteen: tämä ihminen ei halua viettää joulua kanssani ja kun sitä ehdotan, hän käyttäytyy näin. Miten sairas itse olen jos enää jään?! Noh, lähdin heti samana päivänä vanhemmilleni, viikkoa ennen joulua. Palasin kotiin uudeksi vuodeksi. Hänellä oli ollut niin ikävä ja hän oli niin pahoillaan jne. Rauhaa kesti vajaa viikko. Sitten hän taas räjähti, syy koska olin kuulemma ollut kiukkuinen ja tömistellyt jaloilla ympäri taloa. Jälleen oli helvetti irti, tähän tappeluun hän haki jopa 15v poikansa pitämään hänen puoliaan ta olemaan minua vastaan, miten sen nyt ottaa. Tuolloinhan en juuri sanonut mitään, koska mielestäni on sairasta ja väärin sekoittaa lasta aikuisten riitaan. Olin loppuillan makuuhuoneessa, kun he katsoivat elokuvaa. Olin juuri mennyt nukkumaan kun puolisoni tulee myös nukkumaan. Hän sanoo, ettei voi tulla viereeni nukkumaan, koska häntä vituttaa niin paljon. Sanon rauhallisesti että tulisit nyt vaan nukkumaan. Hän siihen, että voisin kerrankin olla epäitsekäs ja mennä sohvalle nukkumaan. Se oli minulle viiminen tippa, raivostuin, riuhtasin peiton mukaan lähtiessäni makuuhuoneesta enkä voinut muuta kuin tokaista että te olette kaikki hulluja (hän ja hänen vanhempansa, isä varmasti myös narsisti),käännyin kävelläkseni pois, silloin hän kävi takaata kiinni ja tiesin silloin että on lähdettävä. Sinä yönä varasin itselleni huoneen ja seuraavana päivänä pakkasin autoni täyteen tavaroita ja lähdin kun hän oli töissä.
Nyt olen ollut poissa viikon, hän ei enää ole edes lukenut viestejäni, lähtöni jälkeen siis. Riidassa kun sanoin lähteväni, hän sanoi että minun on jätettävä avaimet postilaatikkoon (hänen omistama talo), näin paniikissa teinkin. Suurin osa tavaroista (tärkeimmät mukana) on tosin vielä siellä. Kaiken tämän viime viikkoisen surun, vihan, ikävän, epäuskon keskellä en enää yhtään tiedä mitä tehdä. En tiedä miten järjestää käytännön asiat, eli hakea tavarani. Olen niin suunnattoman pettynyt hänen välinpitämättömyyteen kun ei edes lue viestejäni ja lisäksi tiedän vielä ettei hän viime viikonloppuna ole yhtenä yönä ollut kotona, en tiedä missä on ollut, mutta heti herää epäilys että toisen naisen luona ja alan miettimään onko sitä jatkunut pidempäänkin. En siis tiedä vaikka olisi ollut vanhemmillaan, mutta pahin tulee mieleen.
Nyt tarvitsenkin teidän apuanne. Miten tästä eteenpäin?? Miten pystyn itse jatkamaan elämääni? Miten unohdan hänet? Olen helpottunut että olen turvassa mutta samaan aikaan epätoivoinen edelleen.

On vaikea ymmärtää yhtäkkiä, nopeasti kaikkia asioita. Kun on päässyt henkisesti eroon, alistajasta, silloin on samantekevää, missä alistaja on. Minusta on ok. jos jätetty ihminen on toisen kanssa. Silloin hän ei ainakaan häiritse.
Pois lähtemiseen liittyy luonnollisesti käytännön asiat. Niiden hoitaminen auttaa eroprosessissa. On käytännön järjestelyjä, työtä.

Hyvä sinä, olet rohkea! Yritä pitää mieli vahvana.
Meillä on sellainen omatila, mihin juurikin tälläisessä tilanteessa voi matalalla kynnyksellä mennä juttelemaan, varmaan myös oikeusaputoimiston puolelta saa neuvoja. Tai ehkä jonkun kaverin kanssa voisi mennä hakemaan tavaroita? yksin ei kuitenkaan pidä mennä, aikuissosiaalitoimistosta voisi ehkä myös saada neuvoja

Lähdin karkuun, tulin etelään lomalle ja vetää aivot narikkaan. Tiedän, että kaikki hoidettava odottaa vielä kotona, mutta oli pakko päästä keräämään hieman voimia ja päästä pois siitä arjesta kokonaan. On muuten pitkästä aikaa vapauttavaa, kun voi tehdä mitä haluaa, kun haluaa ja miten haluaa. Ei tarvitse olla myötäilemässä ketään tai odottamassa että minä päivänä se loman pilaava riita tulee ja mistä aiheesta. Mutta olisihan tämä mukava jakaa jonkun kanssa, noh, ehkä sekin vielä tulee. Tässä lomaillessa sain luettua kirjan nimeltä: "Miksi se ei vain lähde?" . Aivan loistava kirja! Jokainen, kuka on/on ollut narsistin kanssa ja/tai henkisestä/fyysisestä väkivallasta kärsivien tulisi lukea. Pelottavaa oli huomata, miten kirjan kertomukset olisivat hyvin voineet olla omasta päiväkirjasta. Tässä kun ei aikaa kovin paljoa ole vielä kulunut ja tuntuu että elää edelleen jossain shokkitilassa ja kaikki tuntuu jotenkin epätodelliselta ja välillä on tullut vahvoja epäröinnin tunteita, niin täytyy sanoa että kirjaa lukiessa tuli usein se "ai niin, siksi lähdin" olo. Kirjassa on myös todella järkyttäviä fyysisen väkivallan esimerkkejä ja itse pelkään että olisi voinut jatkua niin, jos olisin jäänyt. Henkisen väkivallan kertomuksista tunnistin itseni ja oman tilanteeni suurimmasta osasta. Iso suositus siis kaikille täälläkin kirjoitteleville!

Noniin. Matkahan alkoi mukavasti ja kuten tarkoitus oli, oli muut asiat mielessä kuin mies. Sen jälkeen kun lähdin, eli pari viikkoa sitten, olin lähettänyt hänelle kolme viestiä, joita hän ei lukenut viikkoon. Minäkin annoin olla. Kunnes aamuna jolloin lähdin matkaan, oli hän edellisenä iltana lähettänyt mukavan "hyvää lomaa" viestin. Vastasin viestiin vain yksinkertaisesti että kiitos. Pariin päivään en viestitellyt mitään, eikä hänkään. Keskityin itseeni ja lomaani. Olemme reissanneet yhdessä samoilla alueilla ja tuli muistoja mieleen. Lähetinkin hänelle sitten viestin. Nyt olen taas kolmena päivänä viestitellyt hänen kanssaan. Molemmilta suunnilta todella platoonisia, kuin ystävä viestejä. Mutta miksi teen tämän itselleni?! Okei, viestit ovat ainoastaan ystävällisiä, ilman mitään rakkaudentunnustuksia tai muuta. Onko väärin jos kahden viikon jälkeen tukeutuu vielä toiseen? Jos kuitenkin pidän rajani. Turhaahan se on, minun täytyy pysyä lujana eikä palata takaisin ja herättelenkö hänelle turhaa toivoa? Epäilen tosin hänen pyörittävän jo seuraavaa, mahdollisesti pyöritellyt jo jonkin aikaa, en tiedä. Vaisto vaan sanoo jostain syystä niin. Tuntuu vaan hankalalta olla ollenkaan viestittelemättä ihmisen kanssa kenen kanssa on viestitellyt päivittäin neljä vuotta, kaikesta huolimatta.

Saattaa käydä niin, että yhtenä päivänä huomaat palaavasi hänen luokseen. Ei sinun muilta tarvitse kysyä, onko väärin lähettää viestejä? Olet itsenäinen ihminen. Jos haluaa olla narsistista erossa, no contact on tepsivä keino.