KESKUSTELUFOORUMI

Vai onko se toisinpäin?
Löysin tämän sivuston viime viikolla ja lueskeltuani teidän kirjoituksianne en tiedä kumpi on päällimmäinen tunne, toivo vai epätoivo? Toivo koska teitäkin jotka olette pystyneet löytämään itsenne uudelleen ja pääsemään pois on, vai epätoivo koska paljon enemmän on teitä jotka kamppailette saman kysymyksen kanssa kun minäkin? Miksi en vaan lähde?
Olen ollut mieheni kanssa kohta kolme vuosikymmentä ja olemme kasvattaneet kaksi lasta, jotka molemmat asuvat jo omillaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana, monesta syystä, elämä on lähtenyt huonompaan suuntaan. Ehkä ensimmäinen suurin muutos oli se, että mieheni jäi työttömäksi ja siitä lähtien alkoholi on koko ajan näytellyt suurempaa ja suurempaa roolia, niin, että nyt ollaan siinä tilanteessa, että voidaan sanoa, että mieheni on alkoholisti, eikä pysty enää omin voimin lopettamaan, mutta ei myöskään ole valmis ottamaan apua vastaan. Kerran olen hänelle soittanut ambulanssin, viime syksynä, kun yritti ja sai viinakrampin ja lakkasi hengittämästä. Ei sekään "säikäyttänyt" tarpeeksi ja juo päivittäin. Toinen suuri muutos oli se, että yksi kerrallaan lapset muuttivat pois, nuorimmaisemme nelisen vuotta sitten, tämän jälkeen ei sitten ollut enää mitään rajoittavia tekijöitä mieheni käytökselle. Lapset jossain määrin kuitenkin hillitsivät.
Tänä aikana kävin 40-vuotis työterveystarkistuksessa ja ihana sairaanhoitaja kysyi: " Mitä sinulle kuuluu ja kuinka jaksat?" Ensimmäisen kerran kerroin totuuden: että mieheni juo, minä kannan vastuun kodista ja lapsista, lasten välit isään ovat tulehtuneet, mieheni mielestä olen tyhmä, läski huora, joka ei osaa mitään, käyttää minua seksuaalisesti hyväkseen omien halujensa mukaan niin usein kun haluaa, ja hänhän haluaa, n.5 kertaa päivässä, valvottaa minua öisin, manipuloi, kiristää, uhkailee, lyö... Kaiken tämän kerroin tyynesti, ilmekään värähtämättä jonka jälkeen sairaanhoitaja sanoi, että ymmärrätkö, että tuo on väkivaltaa, sanan joka muodossa? Että miehesi käytös kuulostaa narsismilta? Tuolloin termi oli minulle vielä vain termi muiden joukossa.
Sen jälkeen olen tutustunut tuohon termiin paremmin, lukenut kirjoja, katsellut ohjelmia ja voi pojat, kaikkiin ruutuihin mitä tulee mieheeni, olisin voinut laittaa rastin... en osaa sanoa, kuinka paljon tuosta kaikesta kohtelusta on sitä viinan tuomaa, aivoissa tapahtuu varmuudella muutoksia noilla määrillä, ja mikä on narsismia? Onko sillä loppujen lopuksi edes väliä? Hän on sairas monella tapaa. Mutta olenko minäkään terve, kaikilla tavoin, kun annan itseäni kohdeltavan noin? Nykyisin hän pystyy provosoimaan minut niin, että lyön takaisin, ja vihaan itseäni, että alennun hänen tasolleen. Mutta jokainen täällä tietää, miten sellainen ihminen painelee teidän nappuloitanne, selittää mustan valkoiseksi, saa teidät epäilemään omaa mielenterveyttänne... todellakin.
Tuntuu, että elämä on tällä hetkellä vaan meille molemmille väsytystaistelua, kumpi "katkeaa" ensin, kuoleeko hän, lähdenkö minä... todella vaikea on enää uskoa parempaan yhteiseen tulevaisuuteen. Kiitos tarinoistanne ja siitä,
että sain jakaa omani sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät mistä puhun.

Hei!
Kiitos kun jaoit tarinasi tänne!
Ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleeni oli, että pelasta ihmeessä itsesi tuosta - etköhän ole riittävästi saanut pas...osaksesi yhden elämän osalta. Mutta niin kuin olet täältä lukenut, se itsensä pelastaminen ei ole helppoa.
Minä mietin monasti tuota samaa, että mikä on alkoholismin tuomaa hulluutta, mikä narsismia. Ne taitaa usein kulkea käsikädessä nämä sairaudet. Tai olisiko niin että se persoonallisuushäiriöinen ei ehkä loppupeleissä ole niin onnellinen ihminen ja viina tuo hetken helpotuksen sisäiseen tuskaan tai pahaanoloon.
Mutta niin kuin totesit, onko sillä väliä, mikä johtuu mistäkin. Toivoisin kovin, että saisit voimia lähteä tuosta painajaisesta pois. Kumpaakaan "häiriötä" et voi parantaa, mutta oma mieli tuossa hajoaa.
Minä olen ollut isänpäivästä saakka erosta omasta narsistialkoholisti miehestäni. Juuri tänään piti tulla tänne "tankkaamaan" voimia, etten poista estoja puhelimestani, kun iski yllättäen valtava ikävä. Luettuani sinun tarinasi muistin taas, miksi ne estot olinkaan laittanut. Nämä tyypit eivät vain ansaitse minkäänlaista mahdollisuutta enää.

Jep, se onkin ollut tämän viimeisen kahden vuoden anti tai sanotaanko opetus, että en voi pelastaa toista, vaikka kuinka yritän, mutta kantapään kautta on sekin opetus pitänyt oppia. Syy vai seuraus, who cares! Ja hyvä sinä, että olet onnistunut siinä, missä minä olen vielä matkalla. Ja hyvä jos sain sinut tarinallasi muistamaan sen mikä on tarpeellista.