Hyvän olon hajottaminen

[Tuunhulluksi123]

Onko muilla kokemusta siitä, kun kaikki on todella hyvin, niin kumppani keksii jonkun käsittämättömän virheen, minkä olet tehnyt ja aloittaa järkyttävän draaman?

Haukkuu, lyttää ja paisuttelee asian käsittämättömän suureksi?

[Messedup]

Meillä on niin, että kotona ei kannata ilmaista iloa tai tyytyväisyyttä tai se tavalla tai toisella pilataan. Eipä kyllä ollut paljoa syytäkään, mutta samantien esimerkiksi olisi tullut provokaatiota tai kommenttia. Yritettiin esimerkiksi vähätellä, hämmentää tai jopa pelotella - kaikin puolin ahdistaa psyykkisesti tai estää se miksi saisi olla iloinen. Tunteet piti siis kätkeä tarkoinkin sillä niistä vedeltiin heti.

[Tuunhulluksi123]

Tuttu tunne. Ja kun nämä jostakin pienestä ”virheestä” nostetut äärimmäisyyksiin menevät haukkumiset osuvat aina siihen hetkeen kun kaikki on ollut hyvin. Esimerkiksi kivan viikonlopun tai matkan loppuun.

Alkaa syödä todella paljon henkisesti ja epäilys yhtäkkisestä asioiden räjähtämisestä vie onnen tuntemisen taidon.

Olen miellyttäjä ja viimeksi tänään kun en etätyökiireiltäni ehtinyt pestä pyykkiä. (Hoidan miehenä 90% kotitöistämme), sain kuulla kunniaini. Ja sen kuinka minä saan hommata uudet vaatteet päiväkodissa tahriintuneiden tilalle. (Hänellä on enemmän rahaa käytössään).

[Messedup]

Mielestäni tuo on jonkin sortin alistamiskeino?

Itselläni kun on vaikea vieläkin hahmottaa mistä kaikki tulee. Mutta raivoa pikkuasioista oli meillä kotonakin, virheistä suututtiin aivan mielettömästi. Mikään ei saanut olla vialla. Syömishäiriöni aiheutti raivon.

Isä suuttui jos ei saanut ruokaa ensimmäisenä, päässyt suihkuun silloin kun halusi ja potki koiraakin jos jokin ärsytti. Yhtäkkiä oli vain raivot päällä.

Minut laitettiin lapsena ison koiran kanssa ulos yksin. Mun piti kävelytyää sitä ja suututtiin kun en sitä hallinnut. Se oli kuitenkin nuori ja villi ja mulla ei juuri voimaa kehossa. Ne oli omituisia juttuja, ihan kuin minun tulisi todistaa jotakin. Samoin mut jätettiin yksin uuden pyörän kanssa kaupungin keskustaan, isä vain ajoi pois ja mun piti osata itse kotiin. Minua ei koskaan oltu opetettu liikkumaan itsenäisesti ja yhtäkkiä - pum - olisi pitänyt osata. Onneksi tunsin reitin jotenkin kummassa. Maisemat vaan olivat jääneet mieleen. Lapsena mut myös laitettiin vahtimaan väkivaltaiseksi paatunutta mummoa tuntikausiksi, koska olen osa perhettä.

Oli myös tekaistuja syytöksiä ja suuttumista ja huutamista niiden perusteella. Olisi muka pitänyt osata jotakin tehdä tai olin jotenkin muuten paha ja minua tuli rangaista. Käytös oli aggressiivista ja uhkaavaa sekä fyysisestikin väkivaltaista. Äiti vuoroin haukkui ja vuoroin puolsi tätä käytöstä. Hän kuitenkin osallistui siihen itse ja jopa piiskasi meitä lapsena jos vain vaikka leikimme ja se meni levottomaksi. Vanhempani vetivät yleensä yhtä köyttä kun halusivat nolata minut esimerkiksi sukulaisten edessä huutamalla tai yhdessä kotona painaa kaiken vastarinnan alas jos yritinkin takaisin raivota.

Jos koiran kanssa meni joki pieleen niin sekin oli mun vika, en kuulemma ollut kouluttanut tarpeeksi tai hoito vaikeaa. Minähän sen muka halusin. No ihan kuin vanhempieni olisi tarvinnut teinin pyyntöihin suostua eikä asia sitä paitsi ollut niin, koira oli aina isän idea olin vain typerä suostuessani siihen. En saanut kuitenkaan koiraa itselleni vaikka olisin sen voinut ottaa. Vasta sitten kun se oli todella sairas, kostoksi.

Aikuisiälläkään en saanut tehdä mitä haluan vaan siitäkin suututtiin. Lisäksi serkkuni harrasti minun tekemistäni kanteluita kotona päättyivät vihaisen puhelinsoittoon isältä joka karjui ja haukkui lyttyyn.

Ylipäätään kotona oli yleensä päällä raivo tai vähintäänkin nälvittiin. Tai puhuttiin ylimielisesti tai törkeästi, niin kuin en olisi mitään tai jotenkin tyhmä. Menestyin yleensä hyvin koulussa, preleissä tuli pilkku moka ja isä samantien tokaisi että alkaisin sinäkin joskus lukea niin kuin en koskaan muka opiskelisi. Tällaiset väännöt minusta, mitä muka teen tai olen ovat alati läsnä. Ne ovat vääristeltyjä ja tarkoituksella negatiivisia, mulle puhutaan vähättelevästi ja alentavasti. Suunnittelenko itse työvuorolistani - äiti alkaa väittää vastaan ettei se käy, etten mä vaan niin voi tehdä, etten mä voi tehdä mitä mä haluan.

[Kayak]

Olen havainnut saman. Narsistisen ihmisten kanssa ei ole koskaan vapautuneesti hauskaa. Tällainen ihminen ei koskaan haltioidu mistään. Näissä suhteissa sallitaan vain hillityt tunteet, joissa mikään aito ei kuitenkaan kaiu. Onnistumiset, juhlat tai ilon hetket aiheuttavat kateutta ja hallinnan tunteen menettämisen pelkoa ja ne pitää tukahduttaa pois. Narsisti ei siedä sellaisia raadollisia ja inhimillisiä tunteita kuin ilo, toivo, hervottomuus, haaveilu tai myötätunto. Elämä on kurjaa.
Tuo draaman järjestäminen on tuttua, samoin sellainen tyhjästä suuttuminen hetkellä jolloin kaikki tuntuu olevan hyvin. Narsistilla on pakottava tarve tuhota toisesta ihmisestä pienetkin merkit ilosta, rauhasta tai toivosta.
Narsistin tuhovoima lipuu aina juhlapaikalle ankeuttajan tavoin ja imee ihmisestä elämänilon jättäen tilalle tuhkaa ja tyhjyyttä. "Ankeuttajan suudelma" kuvaakin hyvin kohtaamisia narsistin tuhominän kanssa.
Näissä tilanteissa voi turvautua suklaaseen ja suojeliusloitsuun: "odotum suojelius"! Loitsu toimii kun ajattelee jotain oikein onnellista muistoa. Narsistin kuolemansuudelmasta toipuvat voivatkin rakentaa itsensä eheiksi lopulta lempeyden, rakkauden ja sallivaisen suklaansyönnin voimin, vaikka ei se helppoa ole.

[Ylermi]

Todella tuttua täälläkin tuo ilon syöminen elämästä - ankeuttajan suudelma kuvaa sitä tunnetta todella hyvin!

Mies tuhosi minulta todella monta iloista, positiivista päivää, keksimällä juuri täysin tyhjästä draamaa ja muistuttelemalla menneistä virheistä ja vaatimalla niille hyvitystä, juuri näinä onnellisina hetkinä.

Lapsemme syntyi hyvinsujuneen raskauden jälkeen yllättäen hyvin sairaana, ja sain hänet ensimmäisen kerran syliin vasta muutaman päivän ikäisenä. Muistan ikäni sen onnen, rauhan ja helpotuksen, mikä virtasi kehooni kun sain viimein kauan kaivatun lapsen ensi kertaa ihoani vasten- ja miten mies seuraavassa hetkessä pilasi sen, alkamalla haukkua minua asiasta, joka oli tapahtunut yli vuosi sitten ja jonka luulin olevan sovittu jo monen, monituista kertaa. Nieleskelin sitten itkua ja pahaa oloa, ettei vauva stressaannu.
Ja mies teki tuon joka. Ikinen. Kerta, kun vauvan kanssa tuli joku iloinen uutinen tai edistyminen. Vauvaa odotettiin sairaalasta kotiinkin monta kuukautta, ja kotiintulopäivänkin mies pilasi draamallaan.

Tunnen jälkikäteen katkeruutta, että niin monet onnen hetket rikottiin minulta, mutta samalla helpotusta että olen nyt saanut olla lapseni kanssa onnellinen kahdestaan <3

[Kayak]

Oli aivan musertavaa lukea, miten mies tärväsi ainutlaatuisen onnenhetkesi vastasyntyneen kanssa! Miten pohjattomia voivatkaan itsekeskeisyys ja rakkaudettomuuden kokemus olla! Alkutaipale lapsen kanssa kuulostaa olleen muutenkin huolentäyteinen ja epävarma. Jaettu ilo tuo niin paljon voimaa elämään ja etenkin epävarmuuden keskellä myös keveyttä ja toiveikkuutta. Toivottavasti et jäänyt täysin ilman henkistä tukea tuolloin ja ihanaa että onnenhetkistä on voinut myöhemmin nauttia vapaammin.

[PohjaltaYlös]

En ole kirjoitellut tänne vielä mutta tästä on hyvä aloittaa purkua. Minultakin puoliso on pilannut monta positiivista hetkeä.
Tuosta vastasyntyneen tarinasta tuli itselleni mieleen oman esikoisen syntymä, synnärillä tietenkin kaikki huomioivat minua ja vauvaa koska opettivat ja ohjeistivat ja olivat voinnistani huolissaan sillä synnytys kesti yli 12 tuntia ja olin heikossa kunnossa. Tämä johti siihen että mies alkoi murjottaa, minä yritin ohjata huomiota häneen esim. pyysin heitä vaihtamaan vauvan ekan vaipan mieluummin isän kanssa, ja näyttämään vauvan käsittelyä mieluummin isälle vedoten omaan vointiini. Puoliso haukkui hoitajat seläntakana feministeiksi ja murjotti kun heitä kiinnostaa vain äiti, oloni oli kamala. Hirveämmäksi se muuttui kun oma mummuni, lapsen isoisoäiti tuli käymään ja onnitteli toki koko perhettä mutta toi minulle kukkia ja runokirjan äitiydestä. Puoliso lähti mitään sanomatta pois. Itse yritin joka välissä ottaa hänet puheeksi ja ylistää hänen isyyttä ja saada itseni näkymättömäksi, olin todella onnellinen vauvasta mutta koko ajan mietin vain miten saa puolison pysymään suuttumatta, siinä onnistumatta.
Töissä sain ylennyksen, mies dissasi sanomalla vain ivallisesti wau. Tämän jälkeen murjotti. Voitin arvonnassa, hän murjotti. Jos kertoilen onnistumisista töissä vaikeissa tilanteissa ja poikkeuksellisen hyvistä ongelman ratkomisista joista olen ylpeä tai tyytyväinen hän alkaa murjottaan ja pitää mykkäkoulua. Oikeastaan mihinkään positiiviseen ei kommentoi, ja jos on tosi hyvä asia niin aloittaa mykkäkoulun. Näitä muutaman päivän mykkiksiään selittää sitten perästä päin anteeksipyytelemättä mitä erinäisimmillä syillä.
Kun kerron jotain hauskaa tapahtumaa hän lähtee usein kesken kaiken pois, mitään sanomatta.
Olen myös huomannut jos käyn jossain lasten kanssa tai yksin, kaikki on paremmin jos sanon että oli tylsää tai muuta negatiivista mutta jos sanon että oli tosi hauskaa tms niin jollain syyllä suuttuu, ja tulee mykkäkoulu.
Tästä saa lapsetkin osansa jos minä olen heidän kanssaan pitänyt hauskaa.

Negatiiviset asiat hän kyllä kuuntelee ja imuroi muistiinsa ja tilaisuuden tullen heittää naamalleni ne takaisin mahdollisimman loukkaavaksi muokattuna.
En nykyään kerro enää juuri mitään, hyviä enkä huonoja asioita ja jos jotain olen kertomassa, mietin ensin voiko asian jotenkin kääntää vääntää aseeksi. Yleensä asia jää siihen.

[Messedup]

En tiedä kenenkään suhteen yksityiskohtia ja varmasti on vaikeaa kun on yhteinen lapsi, joka taas sitoo kiinni. En suosittele jäämään liittoon narsistin kanssa, mutta ymmärrän että irrottautuminen voi olla todella vaikeaa.

[Mikkomaa5]

Osui ja uppos. Keino kahlita mieli ja keino hallita. Tiisen Ilo on narsistiselle persoonalle uhka.