Sähköposti narsistiäidille

[Tuuli]

Hei vain kaikille

Olen vuosien mittaan ja mm. psykoterapeutin tukemana ymmärtänyt äitini haitallisen käytöksen minua kohtaan. Olen tämän vuoden puolella päässyt vihdoin tilanteeseen jossa ymmärrän, että minä en ole velvoitettu kanssakäymiseen hänen kanssaan. Sitä koetan nyt heijastella tällä sähköpostilla, ja olisi hienoa kuulla vinkkejä sähköpostin kehittämiseen. Tunteet kun meinaavat tulla pinnalle ja olisi tärkeää, että pitäisi omat rajansa...

Hei
Kerroit että olisi helpompaa jos minä tekisin aloitteen yhteydenpitoon, koska sinua pelottaa ottaa minuun yhteyttä. Lähetit minulle samalla tiedotteen netissä toimivasta tukiohjelmasta masentuneille. Tämä liittynee diagnoosiisi minusta epävakaana persoonallisuutena.

Edellisen kerran kun lähetit minulle sähköpostia, kerroit minulle että lapsuuteni oli tarpeeksi hyvä antamaan eväät eteenpäin. Mielestäsi kaivan tikulla asioita 15 vuoden takaa jotka ovat sinulle muurahaisluokkaa. Samalla kerrot minulle, että jos teen niin, en pääse elämässäni eteenpäin. Koet että olen sairas ja että tarvitsen apua ja että nöyryytän sinua.

Olen monta kertaa toistanut niin tavatessamme kuin sähköposteissani, että en kokenut lapsuudessa turvaa. Et ole ottanut siitä vastuuta. Ymmärrän nyt, että kun ei ole kykyä käsitellä tunteita, ei voi kokea olevansa turvassa. Mielestäsi se on muurahaisluokan asia. Olet sivuuttanut asian ja ohittanut sekä vähätellyt minun kokemustani. Olen yrittänyt kertoa tästä mutta en ole löytänyt keinoa jolla kokisin tulleeni kuulluksi kanssasi. Jos olen näyttänyt loukkaantuvani käytöksestäsi, sinä olet suuttunut. Se satuttaa minua, mutta ymmärrän että en voi odottaa muutosta.

Olen onneksi nyt 26-vuotias ja minulla on mahdollisuus valita ottamatta yhteyttä jos en halua – minulla on ihmisiä, jotka tukevat minua. Lapsena minulla ei näitä ollut ja kesti kauan että ymmärsin miten loukkaavasti käyttäydyt minua kohtaan. Siksi otin kaiken tämän itseeni: minä aiheutin sinun surusi ja minussa oli vikaa, kun suutuit. Nyt olen oppinut ymmärtämään, että lapsen vanhemmalla on vastuu siitä että lapsi kokee olevansa turvassa.

Jatkossa en ole sinuun yhteydessä. Se jäi ehkä epäselväksi kun en vastannut viimeisimpään viestiisi, sillä koin sen liian loukkaavaksi. Keväällä oli puhetta mennä perheterapiaan, mutta sähköposteistasi tuli hyvin selväksi että on järkevämpää että sinä otat vastuun käytöksestäsi joka vahingoittaa minua. Se ei ole minun tehtäväni.

[aamu]

Onpa hyvin kirjoitettu ja varsin paljon tuttua löysin myös mun ja mutsin suhteesta. Mutsin mielestä mulla ja veljellä on ollut erittäin hyvä lapsuus ja ei ymmärrä miten me siitä oikein jaksetaan valittaa. Aina meitä on kuskattu harrastuksiin (jotka mutsi on valinnut ja meidät pakottanut) ja aina on ostettu vaatteet ja muut mitä on tarvittu (itse ostin vaatteeni 16v lähtien). Eli turhasta valitan. Mulla ja veljellä oli kaikki täydellisesti

[Tuuli]

Oh, kiitos, etsinkin voimia lähettää viestin ja kommenttinne auttaa siinä paljon. On tosi vapauttavaa kuulla että teillä on samansuuntaisia kokemuksia. Olin jo miettinyt monia keinoja parantaa viestiäni ettei hän pääse "tarttumaan" siihen niin helposti, mutta nyt kun luen sen jälkeenpäin huomaankin että tässä on se mitä haluan sanoa.

[Tuuli]

Sain vihdoin sähköpostin lähetettyä. Häneltä oli tullut sähköposti otsikolla "hyvä uutinen" jossa hyvä uutinen oli että epävakaa persoonallisuus on hoidettavissa. Sisältö olikin sitten muuten kymmenen kohdan lista että minussa on vikaa ja minun pitää nyt muuttua. Olen tyytyväinen itseeni sillä en lähettänyt viestiä heti kun reagoin suutuksissani. Kirjoitin reaktiot noihin kymmeneen kohtaan joita hän käytti minun painostukseeni ja pyyhin sitten pois. Hyvää terapiaa. Nyt, myrskyä odotellessa...

[Lilian]

Hienoa, että lähetit kirjeen! Uskon, että vaikka äitisi reagoisi miten tuohon kirjeeseen, on oma olosi vapautuneempi ja kevyempi.

Itse kärsin kahdesta luonnehäiriöisestä vanhemmasta. Tilanne on mennyt nyt siihen pisteeseen, että olen ahdistuslääkityksellä ja voin erittäin huonosti. Olen kuitenkin sikäli helpottunut, että viimeisimmän keskustelumme, jonka oli tarkoitus auttaa sekä vanhempiani ymmärtämään minua että minua ymmärtämään heitä, johti siihen, että lähetin heille seuraavana päivänä mailin, jossa kerroin, että ymmärrän nyt kaiken enkä enää ikinä halua puhua näistä asioista heidän kanssaan mitään. Sanoin olevani niin ahdistunut, että lääkäri määräsi minulle lääkkeitä ja etten vaan jaksa enää. En suoranaisesti sanonut etten halua olla tekemisissä enää, mutta jotenkin olen päässyt itseni kanssa sellaiseen tilaan, että otan yhteyttä jos haluan, en velvollisuudesta. En usko, että ainakaan isäni tulee olemaan minuun missään yhteyksissä.

Kerron vain tätä siis siksi, että toivon todella, että sinulle tulee yhtä helpottunut olo. En toivo tätä tunnetta, joka tulee sen sisäistämisestä, että minusta ei tosiaankaan olla ikinä välitetty oikeasti, kellekään.

[Tuuli]

Kiitos Lilian kun jaoit tarinasi. On tosi hyvä tietää että on muitakin jotka ovat vaikeista olosuhteista huolimatta pystyneet vetämään rajan omaan elämäänsä sitä vahingoittaville. Rajoittaminen vapauttaa: olen pitänyt välit poikki jo käytännössä, mutta asian sanominen ääneen pelotti enemmän. Päässä on vielä paljon möhnää peloista narsistia kohtaan.

Tässä vielä N:n vastaus. Hän vetoaa siihen ettei meidän yhteydenpitomme katkaisusta ole mitään hyötyä. Hän kertoo että joutuisi nöyrtymään ja alistumaan minulle jos ottaisi kokemukseni todesta. Siis ihan älyttömän itsekeskeinen tyyppi. Ärsyttävintä on, että hän kuulostaa joissain asioissa ihan normaalilta ja että pystyisi asettamaan rajoja, se hämärtää hänen aggressiivisuuttaan ja saa minut tuskailemaan että teen nyt väärin.

Välitin viestin isälleni. Heillä on 30v-hääpäivä parin viikon kuluttua, mutta enpä oikein usko että mikään heidän välillään muuttuu - hän ei ole muuttamassa "hyviksi havaitsemiaan" tapoja. Onneksi myös kaikki kolme tätiäni ymmärtävät miten ihmeellistä N:n käytös on. Kahdesta veljestäni en ole niin varma, vieläkään.

--

En halua nöyryyttää enkä halua nöyrtyä. Miksi pitäisi? Kun hyötyy?
Haluan vai ymmärtää ja jos mahdollista, auttaa.

Perheterapiaan tulen viivana, mutta sinne pääsy on sinun kontollai. Minä en voi tulla sinun terapiaasi ilman lupaa enkä itse ole terapiaan oikeutettu.

Sinulla on täysi oikeus lähteä vaikka muukalaislegioonaan - mutta edelleen_: mitä hyötyä?
Minä elän elämääni niillä ehdoilla, jotka olen hyviksi havainnut ja joilla tulen ympäristöni kanssa toimeen.
Sinun lapsena ollesssi käyttäydyin väliin kuin naarastiilkeri joka puolustaa pentujaan. Olen siitä vieläkin ylpeä, san mitä sanot.
En edelleenkään ala väistellä ja kumarrella sinua.

[Lilian]

Tuota minä ihmettelen omien vanhempienikin kohdalla, että he ymmärtävät kaiken rajojen asettamisen niin, että heidän pitäisi alkaa kumarrella meitä. Miksi he näkevät tämän jonain johtajakisana? En ymmärrä sitä, että meillä ei voi olla omaa elämää, tarpeita, haluja ja toiveita ilman, että he tuntevat, että heidän pitää nöyrtyä meidän edessämme. Silti, ainakin minun vanhempani vaativat kyseenalaistamatonta kunnioitusta minulta. Siitä he ovat jaksaneet jauhaa.

Sinä et tee mitään väärin! Älä ala analysoimaan tuota äitisi vastausta sinulle. Älä edes vastaa siihen mitään, vaan nyt annat olla. Sinä olet sanottavasi sanonut eikä äitisi tule ikinä muuttumaan. Mistään keskustelusta, terapiasta jne hänen kanssaan ei tule olemaan mitään hyötyä. Sinun kannattaisi mennä itseksesi terapiaan ja yrittää päästä sinuiksi oman itsesi kanssa ja jättää äitisi omaan arvoonsa. Anteeksi, jos kuulostan kylmältä. Minä tiedän niin hyvin miltä sinusta tuntuu. Puhun tässä samalla itselleni.

Voimia! Niitä me kaikki tarvitsemme.

[Tuuli]

Kummallista tosiaan. Eikö lapsiaan voisi nähdä niin kuin toisia aikuisia? Tai ehkä he näkevät myös toiset aikuiset uhkana omalle olemattomalle itsetunnolleen, jolloin toisen huomioiminen on sitten nöyristelyä tai kumartelua. Kiitos tuesta. Ilman terapiaa minulla ei olisi ollut mahdollisuutta päästä tähän pisteeseen.

Mietin hetken, vastaanko vai enkö vastaa. En tiedä oliko päätökseni lopulta hyvä vai huono, sillä ilmoitin hänelle että terapiaan on mahdollisuus Kelan tuella, omasta kukkarosta tai työterveyshuollon kautta. Hän käsitti tämän niin että viestini yhteydenpidon katkaisusta ei kai sitten tarkoittaisi mitään ja on yrittänyt meilailla pari kertaa jostain turhanpäiväisestä - tosin ei enää viikkoihin.

Viimeinen viestini yhden lauseen lyhykäisyydessään kuitenkin mahdollisti minulle tunteen, että olen tehnyt kaikkeni. Luulen että olisin jäänyt pohtimaan sitä ellen olisi viestiä lähettänyt. Tämän voinee tulkita niin, että haikailen edelleen mahdottoman ihmissuhteen perään. Ehkä pohjimmiltani toivon edelleen parasta, niin kuin niin usein ihmisten kanssa. Kuitenkin huomaan eron siinä etten tarttunut hänen tunnepaskaansa vaan latasin sosiaalipalveluiden faktat tiskiin harhaisten kuvitelmien korjaamiseksi. Ehkä viimeisellä viestillä on eniten painoarvoa, ken ties, ei hän juuri faktoista ole aiemminkaan välittänyt.

Yhteydenpidon katkaisu on kaikkiaan ollut hyvä päätös. Koin jokin aika sitten katarsiksen kaltaisen kokemuksen siitä, että minussa ei ole vikaa. Olen 26-vuotiaaksi yrittänyt korjata mahdotonta ongelmaa ja nähnyt siksi vian vain itsessäni. Minä olen siis nöyristellyt kun syytä siihen ei ole ollut. Olen uskaltanut olla ihmisiin yhteydessä ilman pelkoa että teen jonkin typerän virheen, voin luottaa heihin - vaikka vielä vain ajoittain. Nyt minun on vihdoin mahdollista päästä eteenpäin.