Lohtua etsien.

[Maya]

Kiitos jo etukäteen kaikille jotka jaksavat tarinani lukea ja tarjota jonkinlaisia neuvoja, sekä lohtua.


Suhteeni narsistisen exäni kanssa päättyi juuri muutama päivä sitten. Kun tapasimme, tunsin lentäväni korkeammalla kuin koskaan ennen. En ollut koskaan tavannut yhtä komeaa, hurmaavaa, hauskaa, täydellistä miestä. Keskinäinen kemiamme oli maata ravistelevaa ja hän sai minut tuntemaan oloni maailman kauneimmaksi ja hurmaavimmaksi naiseksi. Hän oli minulle kuin huume. En löytänyt hänestä mitään vikaa. Hän oli sosiaalinen, erittäin fiksu, kunnianhimoinen, menestyksekäs, arvot kohdallaan, niin täydellinen mies kuin vain olla ja voi, johon minä sokeasti rakastuin vastoin parempaa tietämystäni.

Katsoin kaikki hänen tekemisensä aina läpi sormien. Aluksi minusta tuntui kummalta että hän valitti minulle asioista kuten siitä etten ole kuulemma tarpeeksi sosiaalinen, tai en puhu tarpeeksi. Koin tämän rakentavana kritiikkinä ja yritin muuttaa itseäni hänen vuokseen. Hän myrkytti mieltäni jatkuvasti kertomalla minulle miten huono olen kaikessa tai miten minun kannattaisi olla ja käyttäytyä, jotta ihmiset saisivat minusta paremman kuvan. Eihän hän kehdannut ottaa minua mukaansa mihinkään ellen ollut tarpeeksi edustava. Hän sai sairasta mielihyvää siitä että kaikki muut miehet olivat kateellisia hänelle kun kuljin hänen vierellään kaupungilla, mutta kieltäytyi siltikin pitämästä minua kädestä tai kutsumasta minua tyttöystäväkseen. Kaikki huomionosoitukset tapahtuivat aina silloin kun aika oli hänelle sopivin ja jos itse yritin häntä halata tai koskettaa, sai hän siitä aikaan tappelun, haukkui pystyyn, kertoi miten “takiainen” olen ja uhkaili minua erolla jos en tyytyisi siihen mitä hän minulle jo niin anteliaasti antoi.

Kaikki oli aina minun syytäni ja mielessäni rupesin ottamaan iskuja vastaan kuin se olisi ollut täysin oikeutettua. Ajattelin aina että vika on minussa, enkä ole hänelle tarpeeksi hyvä. Halusin tehdä narsistin onnelliseksi ja tehdä kaikkeni hänen puolestaan. Annoin hänelle kaikkeni ja lupasin jopa muuttaa hänen perässään toiseen kaupunkiin ja siirtää yritykseni sinne jotta voisimme olla yhdessä. Elämäni oli jatkuvaa pallottelua pelon ja onnen rajamailla. Olisin hypännyt vaikka junan alle hänen vuokseen, jotta olisin saanut edes hieman rakkautta osakseni tältä täydelliseltä mieheltä jonka sokeasti annoin käyttää minua hyväkseen.

Kaiken henkisen pahoinpitelyn ja riidat annoin aina anteeksi. Löysin kondomeja hänen hyllyltään ja sain hänet tunnustamaan että muutama kuukausi takaperin hän oli pettänyt minua usean naisen kanssa. Väitti ettei ollut pettänyt minua enää kyseisen vaiheen jälkeen, mutta en uskonut. Hän oli järjestelmällisin ihminen jonka tunsin ja minusta tuntui oudolta että muka 8 kuukauden jälkeenkään hän ei olisi omaa lauskuuttaan heittänyt kortsuja menemään. Sitten sain tietysti pitkän puheen siitä miten ei halunnut minua menettää ja kuinka olin ainoa nainen hänelle. Hän halusi perustaa perheen kanssani, mennä naimisiin, eikä halunnut minua menettää. Tämän saman puheen sain lukuisia kertoja ja aina annoin anteeksi ja uuden mahdollisuuden. Näistä suunnitelmista huolimatta, sain aina pelätä että hän jättää minut koska hänen mielipiteensä vaihtelivat laidasta laitaan. Yhtenä päivänä olin ruma lehmä ja toisena maailman täydellisin nainen.

Koskaan hän ei halunnut tietää miten minulla meni. Kaikki keskustelut olivat aina hänen elämästään ja jos en kehunut ja arvostanut hänen tekemisiään tarpeeksi ja kertonut hänelle päivittäin pitkin lausein kuinka hän oli maailman komein ja fiksuin mies, sain osakseni väheksyntää ja sain kuulla miten en arvosta häntä, joka sai taas minut yrittämään enemmän, koska hän sai minut tuntemaan, että kaikesta rakkaudestani huolimatta en arvostanut häntä tarpeeksi. Minun kun tulisi olla onnellinen että hän oli elämässäni ja minun kanssani. Niin komea ja sharmikas mies kuulemma saisi kenet tahansa naisen, mutta hän valitsi minut. Ainoat tapaukset kun hän suostui kuuntelemaan minun sanomisiani, olivat tapaukset kun hän pystyi jotenkin niistä itse hyötymään. Tunsin itseni arvottomaksi ja yritin kaikin tavoin tehdä hänet ylpeäksi jotta saisin edes kerran kuulla, että tein hänen mielestään jotakin oikein ja että hän oli minusta ylpeä.

Joskus kun erehdyin kysymään miksi hän on minulle aina niin ilkeä, hän oikeutti sanomisensa sillä että hän rakastaa minua ja haluaa työntää minua oikeaan suuntaan jotta olisin menestyneempi ja tekisin enemmän rahaa. Hän ei koskaan kokenut että hänen tarvitsee millään lailla selitellä sanomisiaan tai pyytää anteeksi, koska kaikki asiat jotka hän päätti sanoa, olivat varmasti oikeutettuja ja ansaitsin kuulla kuinka paska olin kaikessa tai kuinka minun pitäisi olla täydellisempi. Häntä miellyttääkseni puskin itseni äärirajoille, unohdin kuka olin ja aloin elämään vain häntä varten, koska hän oli saanut minut uskomaan että suhteemme onnistuminen riippui siitä miten paljon hänelle osoitan rakkauttani. Rakkautta, jota hän ei edes halunnut vaan piti minua loitolla niin kauan kunnes hänelle tuli tarve, jonka vain minä pystyin tyydyttämään.


Nyt olen tilanteessa jossa ajatukset mylvivät sisälläni enkä tiedä mitä minun tulisi tuntea. Päällimmäinen kysymys on miten saatoin olla niin heikko että annoin toisen ihmisen pompotella minua vuosien ajan, eikö minulla ole lainkaan itsekunnioitusta? Pahinta tässä on se että kun eron jälkeen tajusin exäni olevan narsisti, pystyin kuulemaan hänen äänensä pääni sisällä huutaen miten minä olen se hullu akka ja minähän se narsisti olen kun tuollaista syyttelen. Hän saa minut epäilemään päätöstäni ja syyllistämään itseäni vaikka katkaisin häneen kaikki välit. Hän kontrolloi minua vieläkin ja saa minut tuntemaan pahaa oloa ja syyllisyydentunteita siitä, että hänellä on sairaus jota ei voi parantaa.


Miten tästä voi jatkaa eteenpäin kun oma arvostus on nollassa ja tuntuu että en tiedä enää itsekkään kuka olen, jos olen antanut toisen rajattomasti henkisesti pahoinpidellä minua näin kauan? Miksi välitän hänestä vieläkin vaikka tiedostan että koko seurustelumme oli täyttä valetta ja suurta näytelmää? Kaikesta tästä narsisti pääsee kuin koira veräjästä jatkaa elämäänsä ilman tuskaa ja etsii uuden uhrin, kun itse joudun elämään kaiken tuskan ja kivun kanssa saamatta koskaan sitä tyydytystä että narsisti joskus ymmärtäisi ja tuntisi katumusta siitä, miten jätti ikuiset arvet ihmiseen joka joskus rakasti häntä jokaisella solullaan ja joka olisi ryöminyt läpi helvetin varmistaakseen että hänellä oli aina hymy kasvoillaan ja kaikki hyvin.

[hinhan]

No hei! Mulla myös tuore tapaus erosta; tapahtui eilen. Yhteistä aikaa tuli elettyä 1,5 vuotta ja tein kaikki klassiset virheet; hurahdin paljon yksinäisyyttä kokeneena samoja asioita harrastavaan mieheen, otin talooni asumaan (hieman painostettuna suhteen jatkumisen suhteen) ja huomasin tekeväni kaikenlaista outoa vain siksi kun hän niin pyysi. Mies sai kiukkukohtauksia pienemmistäkin asioista ja varsinkin jos tulin häntä arvostelleeksi jostain. Itse hän arvosteli minua alkuun kaikesta mahdollisesta, ruokatottumuksista, liikunnanvähyydestä, sohvallalöhöilystä, lukemisesta, kaupungillakäynnistä. Laitoin arvosteluille hanttiin ja hän ikään kuin otti opikseen ja alkoi itse mukautua rennompaan elämään. Se antoi toivoa ja en osannut epäillä mitään pahempaa. Kuitenkin moni reagointi oudoksutti ja tunnelma kotona oli selkeästi erilainen silloin kun hän ei ollut paikalla ja myös lapseni huomasi tämän. Suhde jatkui vuoristoratana , välillä hyviä aikoja jolloin hän hoivasi ja paapoi kotona, tarjoili hyvää ruokaa ja herkkuja ja teki valmiiksi asioita. Kuitenkin niistä tuli semmoinen tunne, että ne eivät ole hyvästä tahdosta vaan ovat vastikkeellisia eli hän tuntui laskevan tarkkaan kunkin perheenjäsenen "panokset". Ja tilanne oli usein se , että hän oli tehnyt eniten, kuinkas muuten. Mulla oma yritys ja lapsi ja vielä hoidettava äiti ja niin ollen siis melkoisesti taakkaa. Itse pystyin keskittymään pitämään talon pystyssä ja asiat jotenkuten hoidossa. Hän kävi vain töissä ja loisti tekemillään työuhrauksilla, mutta varsinaisesti rahaa hän ei taloon tuonut. Sai asua talossani ilmaiseksi ja käydä töissä suht vapaasti ilman velvoitteita. Omaa väsymystäni en saanut valittaa enkä asettaa esim. lasta etusijalle, hän tulkitsi asian niin että valitan siksi, että en tarvitsisi olla / nukkua hänen kanssaan. JOs hän oli tehnyt "suorituksen" esim. sahannut polttopuita niin hänellä oli silloin oikeus moittia minua laiskaksi ja vaatia hyväksyntää/seksiä vastapalveluksi. Jos seksi jäi väsymyksen tai vaikkapa lapsen sairauden takia useampana päivänä väliin, oli tilanne jo paha ja se oikeutti hänet huutamaan minulle vaikkapa keskellä yötä, että olen kylmä hirveä akka. Kaikkea tämmöistä.

Kuten moni on todennut, näitä tapauksia riittäisi kirjaksi asti. Ehkä joku meistä vielä sen kirjankin kirjoittaa...

Mutta kuten sanottu, ero on tehty ja päätöksen siitä tein jokin aika sitten, kun tajusin että samat ongelmat tulevat vastaan aina vain. Tajusin että tässä perheessä on 2 lasta ja 1 aikuinen ja että en jaksa kannatella toisen tunne-elämää kaiken muun ohessa. Parisuhteen pitäisi olla ihmistä tukeva ja rakentava elementti elämässä, ei voimia vievä ja latistava. Mullakin se ongelma, että ehdin olla aiemmin liian kauan yksin ja olin raukka niin kiitollinen tästäkin vähästä. Ja kuten sanottu, kun samassa paketissa tulee kaksi ihmistä; se ihana prinssi joka hoitaa ja vaalii ja syöttää ja hieroo selän ja sanoo rakastavansa loppun asti. Jotenkin sen uskonkin yhä ja ajattelen , että olen käskenyt tielle sen ainoan ihmisen, joka minutkin olisi hyväksynyt. Mutta sitten on se toinen puoli; se paha olo joka tulee toisen asenteesta, joka mitätöi ja vähättelee, yrittää hallita koko perhettä ja pahimmillaan raivoaa ja huutaa solvauksia, joita et ole ansainnut. Itse olisin vielä näiden kausien välissä taiteillut mutta lapsi alkoi jokin aika sitten oireilla ja ei mm. halunnut tulla koulusta kotiin jos mies on kotona. Kahdenkeskiset viikonloput lapsen kanssa ovat olleet ihania ja kaikesta siitä on syntynyt se varmuus, että tilanteesta pitää päästä pois . Lasta ei saa altistaa tällaiselle.

Nyt olen tässä ihmetellyt tyhjää kotia ja tyhjää loppuelämääni. Ystäviä minulla ei paikkakunnalla ole ja työni puolesta olen myös käytännössä lähes kotona. Olen minäkin iloinen, jos joku vaikka viestillä heittää ja olen valmis myös toisten kokemuksia kuulemaan. Minun tapaukseni oli lievä, ei ollut väkivaltaa ei ollut yhteisiä lapsia eikä pettämistä, vain hiljaista itsetunnon nakertamista, vahtimista ja nujertamista. Mutta sitä vaikeampaa on erota ihmisestä, jonka luuli olevan loppuiän vierellään ja sitä mustemmalta näyttää syksyinen yö ulkona ja sitä kylmemmältä tuntuu alkavan talven ensihiutaleet, joita nyt ulkona satelee. Koetan pärjätä ja pysyä koossa, vaikka hän on pääni sisällä ja kaikessa mitä teen ja mitä jätän tekemättä ja niin varmaan tulee olemaan vielä kauan.

Voimia sinulle ja kaikille! Tsempataan!

[Maya]

Kiitos vastauksestasi ja tarinastasi. Se on varmaa että elämä jatkuu positiivisimmissa merkeissä itse kullakin kun narsisti on saatu heivattua pihalle elämästä. Kipu ja tuska valitettavasti kulkevat rinnalla ties kuinka kauan, mutta kai siitäkin ajan kanssa selviää, tai näin on ainakin toivottava. Olen itse yrittänyt keskittyä siihen että löydän minäkuvani uudelleen sen kaiken sättimisen ja psyykkisen pahoinpitelyn jälkeen. Ehkä kun se oma itsetunto ja usko itseen vihdoinkin palautuu, voi jälleen jatkaa elämää niin ettei narsisti varjosta jokaista päivää.

Olen itse sitä mieltä että vaikka näitä tapauksia ja kokemuksia on laidasta laitaan, ei "lievempi" kokemus narsistin kanssa tee tuskasta yhtään sen helpompaa. Kun itsetunnon menettää ja tuntee olonsa huonoksi päivittäin, sitä kadottaa itsestä ison osan. Ei pelkästään se, että narsisti saa sinut tuntemaan olosi kurjaksi, mutta myös se miten sitä vähitellen menettää uskon omaan itseen, ja sitä ei olekkaan niin helppo saada takaisin. Kaikki me haluamme olla vastuussa omasta itsestä ja omasta kropasta, mutta narsisti ottaa meiltä kaiken tuon pois ja saa meille sellaisen olon, että meidän tulisi olla pahoillamme siitä että haluamme kontrolloida sitä miten meille puhutaan tai mitä meille tehdään. Muistan itse kuinka exäni joskus herätti minut keskellä yötä ja vonkasi seksiä. Jos en suostunut hän otti minut väkisin ja monta kertaa niin että sain irvistellä kivusta ja istua vessassa lopun yötä kun vuosin niin pahasti verta. Tästäkään hän ei tietysti tapansa mukaan välittänyt, vaan vessasta poistuessani hän odotti minua jo uusi kierros mielessään. Minun kivullani ei ollut mitään väliä, kunhan hän sai aina mitä halusi.

Onneksi olit vahva ja sait heivattua narsistin pihalle, ihan itsesi, mutta myös lapsesi takia. Vaikka elämä meille kummallekkin, ja tietysti monelle muulle, vaikuttaa kurjalta nyt, olen ihan varma että ajan kuluessa tästä selvitään. Yksin emme ole kukaan koska olemme kaikki selviytyneet tähän asti. Nyt vain pitää puskea eteenpäin niillä pienillä voimanrippeillä jotka ovat jäljellä ja toivoa että jokainen huominen on vähän parempi.

hinhan jos haluat jutella, laita ihmeessä viestiä YV:nä.