Oon 25-vuotias kotiäiti, minulla on puolen vuoden ikäinen ihana vauva, jota rakastan suunnattomasti. Myös miestäni rakastan ja perhe-elämämme sujuu keskenämme mutkattomasti. Lapsuuden traumat vain varjostavat omaa olotilaani varsin usein. Valmistuin lähihoitajaksi reilu vuosi sitten, mutta en kyennyt käymään töissä koskaan kahta viikkoa pidempään ennen ensimmäistä sairaslomaa. Syynä paniikkikohtaukset ja valtava ahdistus. Isäni on/oli yksinhuoltaja minulle ja kolmelle muulle sisarukselleni, äitimme kuoli ollessani kymmenen. Siitä ei koskaan puhuttu kotona, eikä siitä myöskään olisi saanut vieraille tahoille puhua. Kaikki ongelmat lakaistiin maton alle, kun sossut kävivät katsomassa, piti esittää kaiken olevan hyvin. Muistan kun näin ikkunasta auton tulevan pihaan ja juuri ennen sitä isä uhkaili, että pitää sitten olla reipas tai ties mitä hän tekee. Itkeä ei saanut, loukkaantua ei saanut, huutaa ei saanut, omaa mielipidettään ei saanut tuoda julki. Aina kaikki tehtiin isän ehdoilla, jos ei toteltu, uhkailut alkoivat. Aina piti mielistellä ja vaikka kuinka minäkin mielistelin koko lapsuuteni ja teini-ikäni, ei mikään silti riittänyt. Silti aina olen se paska, itsekäs, huora, milloin mitäkin.
Masennuin ylä-asteen aikana erittäin vakavasti, jonka seurauksena yritin itsemurhaa. Isälleni kerroin asiasta, mutta hän ei siitä suostunut keskustelemaan, totesi vain minun olevan hullu ja huomionkipeä. Psykologilla kävin salaa, yritin jotenkin saada oloani paremmaksi. Isä sai tietää psykologilla käymisestäni ja siitä vasta helvetti alkoikin. Jos satuin kotona itkemään pahaa oloani, hän huusi että olen lapsellinen itkupilli kakara, josta ei koskaan tule mitään. Hän ei voinut ymmärtää että olen MASENTUNUT, eivät sisaruksenikaan ole. Kerran hän suostui käymään psykologilla kanssani, kun sieltä pyydettiin. Käynti päättyi siihen, että isä uskotteli kaikille, että minulla on vain hieman vaikea murrosikä, kaikki kotona on varsin täydellistä. Autoon päästyämme isä löi minua ja sanoi, etten enää ikinä saa selittää 'perättömiä' asioita kotioloista. Kulissit täytyi aina pitää pystyssä ja tehdä juuri niinkuin isä sanoo.
Pahimpina stressikausinani en kykene juurikaan nukkumaan. Öisin herään joskus siihen kun kuvittelen ovikellon soivan. Tämä varmaan on tullut siitä, kun olen kerran nuorempana herännyt siihen, kun isä hakkasi minua. (Syynä oli se, kun nukuin lomalla hänen mielestään liian pitkään). Pelästyn puhelimen soimista, sydän alkaa tykyttää kun katson, kuka siihen soittaa. Pelästyn yleisesti ottaen kaikkia kovia ääniä. Ym ym.
Pidän kyllä nykyisin isääni yhteyttä, vaikka ei ehkä pitäisi. Hänen puhelunsa koskevat aina sitä, kuinka häntä pitäisi käydä katsomassa ja auttamassa useammin. Ja aivan kuten ennenkin, mikään ei silti riitä. Kiitosta ei koskaan saa, ja jos ei ehdi juuri silloin auttamaan, alkaa uhkailu, haukkuminen, milloin mikäkin. Ymmärrystä ei tule ikinä.
Tuntuu, etten varmaan koskaan kykene työelämään. Juuri ja juuri pääsin koulustanikin valmistumaan, mutta töissä käynti on aina ollut ihan mahdotonta. On kyllä ollut ihanaa olla kotiäitinä, mutta en usko että voin sitä olla loputtomiin. Koen välillä olevani niin säälittävä tapaus, ja syytän kaikesta itseäni, isäni haukut kaikuvat päässäni.
En tiedä mitä tällä ajoin edes takaa. Oli ainakin kiva avautua, jos ei muuta...
olet kokenut kovia. Jaan tunteen tuosta kyvyttömyydestä työelämään, se on ihan hirveä peikko. Tuo on niin tyypillistä että ei voi ikinä myöntää että itsessä olisi vikaa tai antaa kiitosta, vaan kaikki loka on lapsen vastuulla.