Huoh...

[skuggan]

Hei, olen uusi täällä, tässä lyhyesti omia ajatuksia. Tai ehkä pitkästi, en tiedä. Enkä tiedä onko tähän nyt kellään mitään sanottavaa ja ehkä kaikki on ok ja liioittelen, kuten avopuolisoni sanoo. Joka tapauksessa, kaikki alkoi suurella valheella nelisen vuotta sitten, eli rakastuin päätäpahkaa tähän charmia säteilevään, vähän vanhempaan, sanavalmiiseen yh-isään. Lasten äiti kuulemma lähinnä asui ulkomailla. Tai oikeastaan äitejä oli lapsilla kaksi. Kamalia akkoja tai ymmärtäväisiä ystäviä nämä naistet, miehen mukaan, riippuen päivästä. Tavattiin, kun miehelle sopi, kun oli ne lapset. Minun luona tai jopa hotellissa. En tiennyt mitä uskoa, mutta sääliksi kävi miestä tietysti, ja olihan se hienoa, että hän yritti niin paljon lasten kanssa olla, ja ihan selvähän se, että suhde oli aluksi pidettävä salassa, etteivät lapset (melkein aikuisia/aikuisia, btw) järkyty. Vähitellen kävi ilmi, että ei molemmat äidit olivat paikalla, ja että mies yöpyi vuorotellen heidän luonaan ollakseen mahd. paljon lasten kanssa. Onpas siinä hieno isä, ajattelin, vaikka kyllähän se harmitti ja itketti usein. Olin vain niin hirvittävän rakastunut ja kaipasin ja ikävöin.

Vuoden voin tosi huonosti ja lopulta sanoin miehelle, että tämä oli nyt tässä. Parin viikon jälkeen hän lupasi, että tilanne muuttuu. Ja minä uskoin. Ja muuttuihan se tavallaan, ei ollut enää ihan niin paljon salailua, vaikka paljon oli vieläkin. Mutta sitä on niin kiitollinen vähästä, kun ei halua, että kaikki rakkaus ei mene hukkaan. Muutos tilanteessa oli se, että mies ei enää yöpynyt toisen äidin luona, ja vasta n. vuoden jälkeen kävi ilmi, että mies oli pettänyt tätä toista äitiä, eli "pitänyt" kahta naista (vähintään) samanaikaisesti, ja vielä tämän toisen vuoden pitänyt häneltä salassa, että hänellä on suhde minun kanssa, ja tehnyt myös lähentymisyrityksiä ja suunnitellut paluuta takaisin yhteen. Eli hän ei tiennyt tästä mitään, enkä minäkään tiennyt.

Tästä kaikesta on jo pari vuotta, mutta en voi unohtaa, kun en ymmärrä miten voi käyttää noin hyväkseen ihmisiä, siis sekä minua että lastensa äitiä. Hän ei omasta mielestään ole tehnyt mitään väärää, vaikka pyyteleekin anteeksi kyyneleet silmissä. Tai ärähtää ja sanoo, että en saa muistella vanhoja. Hänhän "valitsi minut". Pitäisi olla kiitollinen. Olemme tässä vuosien kuluessa muuttaneet yhteen, hän on läimäissyt pari kertaa, valehdellut pienemmistä asioista (ei vain minulle, vaan ihan turhista asioista esim. kaupassa. Pariterapiassakin on käyty, mutta sielläkin hän valehteli silmät sinisinä, sekä minulle että terapeutille. Narsku-mytisko?), raivonnut (minulle ja myös esim. hotellin henkilökunnalle jostain ihan turhasta, jos ei ole saanut extrasuperhyvää palvelua, mikä on minusta todella noloa) ja loukannut minua esim. flirttailemalla muiden kanssa tai kehumalla muita naisia tuttavilleen, kun olen vieressä. Hänelle tosin on hirvittävän tärkeää, että esim. minun sukulaiset luulevat, että hän on aivan ihana ja rakastava, ja tykkääkin halailla ja pussailla heidän nähden. Hän ei voi käsittää, että joku ei pitäisi hänestä, mutta muissa ihmisissä kyllä riittää vikoja.

Olen uupunut ja luovuttanut, ja nyt mietin vain, että miten ja koska pääsen pois. Epäilen, että täytyy ehkä vähintään vaihtaa kaupunkia, ja ehkä vain sitten lähden. Kai asunnon sitten saa myytyä ja asiat järjestyy jotenkin. Yritän MEDITOIDA ja ELÄÄ TÄSSÄ HETKESSÄ ja HYVÄKSYÄ, mutta ei tässä nyt taida olla enää mitään tehtävissä, muuta kuin lähteä ja yrittää koota itsensä ja itseluottamuksensa uudelleen.