Ikävä, että Hämmentyneellä huonoja kokemuksia ammatti-ihmisistä. Tai siis että kokenut, ettei heiltä ole saanut tarpeeksi empatiaa.
Itse sain aikoinaan laadukasta ja tilanteeseen sopivaa apua, eli kokemukset olivat hyviä. En tiedä, keiden ammattilaisten luona Hämmentynyt oli käynyt ennen kirjoitustaan, mutta luulen, että kyse voi olla ihan siitä, että tilanne on ollut niin herkkä, että esimerkiksi psykologin tms. apu on ollut tilanteen "raakuuteen" (eli että ihminen vielä henkisesti liian vereslihalla) nähden liian järjellistä ja loogisuuteen tähtäävää. Itse hain aikoinaan eron jälkeen ja häiriköintien ja vainoamisien aikaan apua papilta, eli sielunhoidollista apua, ja myös psyk.sairaanhoitajan juttusilla kävin. Nämä olivat sitä tunne- ja henkisen puolen apua, eli kuuntelua ja eläytyvää keskustelua. Täysin subjektiivinen mielipiteeni on, että psykologin juttusille kannattaa lähteä vasta (jos on tarve) kun on jo päässyt irti pahimmasta emotionaalisesta ja henkisestä tuskasta, eli kun osaa nähdä tilanteiden järjettömyyden ja puhua niistä jäsennellysti.
Otin tämän ketjun esille, koska tämä vastaa nyt ehkä lähemmin omia ajatuksia. Ahdistunut en ole ollut pitkiin aikoihin, enkä ole tarvinnut ammatti/kuunteluapua kuin viimeksi vuosi sitten, kun asioita tapahtui jatkuvalla syötöllä. Oikeudenkäynnissä kohtasin narsistin ensimmäistä kertaa yli vuoteen kasvoista kasvoihin ja en tuntenut mitään häntä kohtaan. Korkeintaan olisin voinut sääliä häntä (koska näytti että elämä ei ole kohdellut hyvin sen jälkeen kun viimeksi näimme, esim. oli arpia jonkun nujakan jäljiltä), jos en olisi samaan aikaan todennut mielessäni, että kyseinen ihminen on viimeinen joka minun sääliäni tarvitsee tai ansaitsee. Eihän hänkään koskaan osoittanut mitään hyvyyttä minua kohtaan ja osoitti sitten tuolla käräjilläkin, että on edelleen sama kiero valehtelija ja pelkkä vastuuta välttelevä miehenkuva, joten vellokoon vain omassa p*skassaan. Niin makaa kuin petaa.
Tällä hetkellä olen siis tilanteessa, jossa olen herännyt miettimään loppuelämää melko fyysisen ulottuvuuden ja ympäristön kannalta, eli että missä aion olla ja elää tästä eteenpäin. Aikoinaan, kun turvasuunnitelman tein, hankin asunnon, jossa on summerit, ovisilmät ja turvaketjut, ja elämä on tähän asti ollut hyvin turvattua ja suojattua ja tietyssä mielessä emotionaaliseen ja henkiseen toipumiseen kuului se, että vetäydyin tiiviimmin omiin oloihini ja mietin esim. sen, etten tee asioita rutiininomaisesti, vaan vaihtelen esimerkiksi kaupassakäyntiaikoja ihan siksi, etteivät omat liikkeet ole ulkopuolisten ennakoitavissa.
Nyt kun on ns. toipunut olo, niin on alkanut tuntua turhalle koko homma. Minulla ei ole heikko olo. Minulla ei ole sellainen tunne, että minun pitäisi elää lukkojen takana tässä paikassa, vaikka edelleen koen, että haluan itselleni ja lapsille turvallisen kodin ja ympäristön, jossa voimme elää ja olla rauhassa. On sellainen olo, että tahtoisi aloittaa kokonaan uuden elämän, tavallaan syntyä uudelleen uudessa paikassa ja elää ilman mitään muistoja mistään, mitä on tapahtunut tähänastisessa elämässä. Tähän siis kuuluu ihan kaikki lapsuus, nuoruus ja tähänastisen aikuisuuden jutut. On vain yksinkertaisesti sellainen olo, että kaikki ihmiset tähän asti ovat pääasiassa jotain, jotka ovat osa vanhaa minää. Uusi minä on nyt itsellekin ihan uusi persoona ja on välillä jännä herätä huomaamaan, että: "Jaa, näinkö minä nyt ajattelen ja tunnen", kun kaikki on niin uutta ja tavallaan vakaata ja itsevarmaa.
Jos tämä pitäisi nyt jotenkin fiksusti linkittää näihin aikaisempiin kirjoituksiin, niin ehkä siten, että ahdistus on tosiaan vain väliaikaista ja pitää olla aika tarkka että mistä ja millaista apua hakee oloonsa. Jos on vielä herkässä tilassa ja kaipaa lohdutusta ja tukea tunteilleen, niin silloin en ainakaan itse koe, että kannattaa hakeutua ns. hard-core auttajien käsiin, vaan esim. juuri papin tms. puheille. Ja sitten kun on jo päässyt pahimman tunnetrauman ylitse, niin kannattaa tarvittaessa hakea apua, jonka kautta voi jäsennellä ajatuksiaan ja konkreettisia toimia. Itsellä on nyt jälkimainingin tila, mutta luulenpa, että tämä kirjoittelu on sitä tarvittavaa jäsentelyä. Ja ehkä joku tätä lukeva osaa yhtyä ajatuksiin tai saada itselleen uusia ideoita?
