Kuvittelenko vain?

[Zeze13]

Hei!
Olen uusi täällä, löysin sivut kun hain netistä lisää tietoa narsismista.
Aloittaminen on aina vaikeaa, myös kirjoittamisessa.
Otsikko siis on kuvittelenko vain - tässä sitä ollaan ja mietitään olenko tulossa hulluksi kun edes kuvittelen siippani (mies) olevan narsisti... Kuitenkin mitä enemmän luen, sitä enemmän silmäni aukenevat. Tätä se on. Silmänräpäyksessä muuttuvat asenteet varsinkin kun jotain menee pieleen, hellyyden puute, ihmisarvon ja itsetunnon polkeminen, miettiminen millä fiiliksellä mieheni tulee kotiin; yltiöpäisen hyvällä tuulella (jos kaikki mennyt töissä "putkeen") vai määrätynlainen katse silmissään ulkomuodosta huokuen v-mäisyyttä. Silloin saan tuta koko kirjon kuinka kaikki on minun syytäni.
Sehän kaiken ratkaisu onkin?! Siirtää syy toisen kontolle? Ei vaivaa eikä haittaa jos itsellä on p***a olo. Turha tuntea mitään, syynhän voi vierittää toiselle ja porskuttaa itse eteenpäin...
Käsittelen asioita pienessä mielessäni ja käännän niitä edestakaisin, päätymättä mihinkään johtopäätökseen. Olen aivan liian kiltti, siis hyvä kohde narsistille. Kirjan sanoin, itsetunnossani on imartelunkokoinen aukko. Olenkin ihmetellyt ennen miksi sanomisiani käytetään jossain vaiheessa kierolla tavalla minua vastaan - narsistihan kerää tietoa uhrista ja herkimpänä hetkenä käyttää sitä armottomasti hyväkseen.
Olen kertonut miehelle tosi usein tunteistani, nyt kun tarkemmin mietin, vastakaikua ei ole tullut aidosti. Mies on tallentanut tunteeni jonnekin myöhempää käyttöä varten. Minun kanssani voi jatkaa avioliittoa (+20 v.) koska olen niin onneton enkä ketään muutakaan saisi jos hän minut jättäisi. Olisikohan näin? Alistaminen on oiva keino pitää toinen vallassaan jos itse pelkää että toinen jättää!
Rakastan miestäni - vieläkin - kaikesta huolimatta. Tai no joo, nyt olen jo kyseenalaistanut senkin. Jospa se onkin tunnekoukku jota kuvittelen rakkaudeksi? En tiedä. Olen kuin se sananlaskujen laiva tulliajolla. En enää tiedä mihin uskoa ja mihin luottaa. Hyviä hetkiä on sentään vielä, niillä taas jaksaa seuraavaan kertaan asti. Eniten tässä tilanteessa kauhistuttaa että vasta nyt tajuan homman nimen. Jos siis olen oikeassa, aina on pieni epäilyksen siemen, entäpä jos tällainen käytös onkin normaalia ja kuvittelen liikaa lukeneena (mieheni sanomaa) kaiken? Hän kyseenalaistaa kaikki mielipiteeni, siksipä en enää väittelekään hänen kanssaan ellei minulla ole 110% tietoa asiasta. Helpompi myötäillä miehen ajatuksia... Siis minä, ketä ennen olin jopa hyvä keskustelukumppani omine mielipiteineni! Missä se nainen on nyt?
Tästä tuli lyhyt pintaraapaisu, mutta jäsentelen vielä ajatuksiani.. Siksi kysynkin teiltä, arvoisat "kanssakärsijäni", mistä tunnistan narsistin vai kuvittelenko vain liikaa lukeneena asuvani ja eläväni sellaisen kanssa...

[squido]

Kamppailen itse juuri saman kysymyksen äärellä. Tarinaan olen selvittänyt viestiketjussa "apua tarvitaan".

Olin vielä eilen aivan 100% varma (tosin tällä tasolla ensimmäistä kertaa) että nyt laitan rattaat pyörimään ja selvitän miehelleni, että haluan erota. Eilen illalla kuitenkin hän sai jotenkin itseni taamiettimään, että olenko sittenkin oieasti vain huono ja välinpitämätön vaimo kun en tervehdi häntä "hei kulta" ja syöksy hänen syleilyynsä, kun hän tue kotiin? Joskus avioliiton alkuvuosina sitä teinkin mutta hänen ailahtelevan mielialansa ja minun lyttyyn lyömisteni seurauksena, en kykene tuntemaan onnea mieheni saapuessa kotiin. En pysty pakottamaan itseäni hänen syliinsä. Silti jollain tavalla välitän hänestä, olenhan aina hänestä ja hänen mielialoistaan pitänyt huolta. Jokin minussa sanoo, että en hua olla hänen kanssaan, saman katon alla asua, mutta miksi se ero on sitten niin vaikeaa?

Yritin keskustella eilen asiasta mieheni kanssa, mutta välillä se tuntuu siltä kuin päätä hakkaisi seinään. Hän sanoi minua kylmäksi vaimoksi, joka ei helli. Yritin selittää hänelle, että miten voisin enää olla halaileva rakastava vaimo kaiken sen jälkeen, mitä hän on minulle sanonut ja tehnyt, pakottanut minua, loukannut minua, uhannut säännöllisesti avioerolla, pahimmillaan uhannut hankaloittaa elämääni lasten kautta eron jälkeen jne.jne... Tähän hän totesi vain,ttäe on menneisyyttä hän ei elä menneisyydessä, hän elää tätä päivää ja katsoo tulevaan. Minunko pitäisi nyt siis unohtaa kaikki mitä/miten hän on minua kohdellutja elää päivä kerrallaan, jos hän taas huomenna loukkaa minua, ylihuomenna on uusi päivä, jolloin minun ei tulisi enää ajatella niitä huomisia loukkauksia. Mieheni vielä onnistui satuttamaan minua henkisesti usertamalla heikkoja kohtiani (jotka hän tietää heikoiksi).. Silti menin halpaan vai olenko vain oikeasti huono vaimo?? Mieheni käskee katsoa tätä päivää ja tulevaa ei mennyttä...menneisyys se kuitenkin minut on kylmettänyt ja haavoittanut.


Itse päätin, että ehkä lasteni takia annan vielä yhd mahdollisuuden...ja tämä todella jääköön viimeiseksi. En tiedä olenko tyhmä kun annan vielä yhden mahdollisuuden. Kuvittelen olevani nyt niin vahva, että heti kun huomaan että kaikki palaa entiseen pistän miehen ulos talosta. Olen kyllä kylmettänyt itseni niin, että en todella tiedä pystynkö lähestymään miestäni... Mieheni myös aina nälvii ja vähättelee kaikkea omaani elämässäni...laitan liikaa aikaa opiskeluun tai sitten lapsiimme, koska hän haluaisi vaimon, joka eläisi häntä varten ja olisi aina hänen kanssaan (=lue, silloin kun hän haluaa, mutta onhan hänelläkin ne omat menot juuri silloin kun hän haluaa...eli suurimmaksi osaksi ja niitä taaminun tulee kunnioittaa)

Ymmärrän siis tilanteesi ja itselläni onkin käynyt mielessä sama asia siitä, että olenkohan vain lukenut liikaa narsismista...en tiedä. Olimme kuitenkin mieheni kanssa erossa hänen työnsä takia n. 1 kk juuri ja en ole pitkään aikaan ollut niin onnellinen, helpottunut. Ja mikä parasta en todella ikävöinyt miestäni.


Kehotankin sinua tutkiskelemaan itseäsi ja miettimään mitä todella tunnet miestäsi kohtaan. Jos mahdollista, ota haju rakoa häneen, rakastatko häntä todella, kaipaatko ja ikävöitkö häntä? Jos tulet siihen tulokseen, että elämäsi laatu olisi parempaa ilman miestäsi kehottaisin sinua alkaa prosessoimaan eroa henkisesti jo nyt, ajatuksen ja tunteiden tasolla. Kesällä mieheni sai aikaan sen, et aloin tuota henkistä prosessia suorittamaan jo silloin ja ilmeisen hyvin se on edennytkin, koska olen melko kylmä häntä kohtaan jo nyt..en kai vain valmis eroamaan..vielä...ehkä epävarmuuden takia..en tiedä, ehkä odotan vielä jotain "viimeistä sinettiä". Mutta toivotan sinulle jaksamista ja voimia tulevaan itsetutkiskeluun ja siihen mihin sitten päädytkin.

[Zeze13]

Kiitos viestistäsi. Tuo mun kirjoitus oli vain tosiaan pintaraapaisu. Jotenkin vaan on fyysinen paha olo, nytkin.. En haluaisi erota ja alkaa kaikkea alusta enää "tässä iässä". Meidänhän piti miehen kanssa muuttaa jollekin idylliselle saarelle etelän lämpöön kun saadaan tuo tytär omilleen ja opiskelemaan (nyt tyttö on 9. luokalla). Minne kaikki on kadonnut?
Sen verran lukemisesta on ollut hyötyä, että valtava helpotus täytti mielen ja sydämen, että en se olekaan minä joka nalkuttaa ja valittaa ja saa miehen suuttumaan. Ihan sama sanonko tai teen mitään - tai olen tekemättä - jos narsistin olotila on sellainen että haluaa haastaa riitaa ja olla kylmä, sen aiheen saa tehtyä vaikka ruohonkorresta. Eikö ne itse tosiaankaan osaa ajatella kuinka pahan mielen saa toiselle ajattelemattomilla sanoillaan? Vai siitäkö se juuri johtuukin? Eihän niitä hetkauta toisen hätä ja olo... Kummallista mutta näiden suhteen totta. Itse on tottunut siihen että on kiva antaa ja saada takaisin samaa hyvää mieltä.
Ja taas: en mä tiedä mitä tehdä! Välillä ajattelee että pakkaa kamppeensa ja unohtaa tulla töistä takaisin. Sitten järkiminä voittaa ja tulee huoli tyttärestä. Mitähän siitäkin tulisi isona jos jäisi narsisti-isän kanssa kaksin ilman että siinä olen minä välissä tasoittelemassa. Ei mies silleen käyttäydy tyttären kanssa.
Jahas - pitää putsata historia. Narsisti tuli kotiin. Palataan.

[Liibalaaba]

Hei taas kanssasisaret!

Keskusteluapua saa ja pitää hakea. Sitä saa ilmaiseksi mm. kirkolta, neuvolan kautta ja ensi- ja turvakodilta, kasvokkain tai puhelimitse. Normaaliin riitelyyn EI kuulu lasten huoltajuuden viennillä uhkailu tai uhkailu ylipäätään. Siihen ei kuulu pelko! Se on HENKISTÄ VÄKIVALTAA JA VAHINGOITTAA MYÖS LAPSIA! Tämän kirjoitan siksi, että itse uskaltaisin sanoa miehelleni hyvästit ja lähteä taistelemaan huoltajuusasioista. Päätöksen lähdöstä olen jo tehnyt. Tapahtuuko se sitten ennen joulua vai ennen sitä, se jää nähtäväksi.

[johanna63]

Jaksamista ja voimia teille. Narsistin kanssa eläminen on kuluttavaa ja kauhaa. Eroaminen vaikeaa ja mitei mahdotonta, mutta ei mahdotonta. Eroaminen vaatii kaikki voimat mitä itsellä suinkin on ja vielä vähän enemmän, mutta jos jää. Voimia.

[Zeze13]

Kertokaa kanssasisaret kiltit omista kokemuksistanne tunnekoukun vaikutusvaltaan jäämisestä. Eilen oli aivan täydellinen päivä, juteltiin kaikkea lapsuudesta yms. Tulipa molempien puolesta todettua että "ensimmäiset viinipullolliset" jo juotiin yhdessä - eri osoitteissa toisistamme tietämättöminä, mutta aika oli sama.. Mieheni tuumas että jo silloin hän minuun rakastui... Onko kaikki vaan oma minän pönkittämistä? Se että saa toisen silmät loistamaan innostuksesta on pelkkää egon kasvattamista? Aina näinä hyvinä hetkinä sitä jaksaa uskoa että kaikki on vaan oman mielikuvituksen tuotetta ja kaikki muuttuu paremmaksi.
Entäpä sitten teidän kokemukset pettämisestä ja/tai valehtelusta? Viime keväänä narautin oman mieheni nettideittailusta (mies ei ole kovin tietokonevelho ja mä pyöritän nettiä työkseni, siis vahingossa eksyin selaushistoriaan), sanoi vaan ettei aio lopettaa. Siinä vaiheessa mun tunteet kuohahti yli ja viskelin parit lasit seinään palasiksi - moista tunnepurkausta en ole koskaan ennen kokenut - sanoin että tän kerran annan anteeksi ja sitten se on siinä. Sen jälkeen elämä on liihotellut ja ontunut eteenpäin vaihtelevalla fiiliksellä, koskaan en voi asiaa täysin unohtaa, mutta sainpahan paistatella alkuajan huomiossa aika kauan. Silloin en tiennyt narsismista mitään, nyt kun olen siitä lukenut, sekin selittyy suoraan kirjasta: mä olin vuorotteluvapaalla kotona (lue: ei ollut mahdollista jättää miestä kun olin taloudellisesti täysin riippuvainen ao. narsistista), lihonut 10 kg työstressin takia (lue: ei mua edes kukaan muukaan siinä kunnossa huolisi) ja itsetunto oli täysin nolla, ellei pakkasella (lue: itsetunto sen verran heikko ettei osaa ajatella edes omilla aivoilla). Eli, summa sumarum, en ollut hyvä lähde narsistilleni!
Viime kesä oli tosiaan aika hieno, tehtiin paljon hommia yhdessä, sitten kalasteltiin ja siellä useimmiten juotiin puolikaslitra brändyä veneessä. Oiva paikka keskustelulle, on aika paha lähteä karkuun veneestä keskeltä merta... Oliko sekin vaan pelkoa että toteutan uhkaukseni ja lähden? Pakko narsistimieheni on tietää, että jos jotain saan päähäni, menen sitä toteuttaessani vaikka läpi harmaan kiven. Keinoja kaihtamatta ja päätäni kääntämättä. Kai sentään narsisteillakin on joku tutka omassa itsekeskeisessä maailmassaan, että huomaavat että muutama askel on pakko ottaa taaksepäin taikka orja lähtee...
Fyysistä väkivaltaa en ole koskaan kokenut, koskaan mun mies ei ole nostanut kättään mua vastaan. Olen tehnyt kai sitten alkuajasta lähtien tehnyt selväksi että siksi lähdin edellisestä suhteesta. Mun suhtautuminen ei ole väkivaltaan niin leväperäistä kun tähän narsismiin. Yksikin lyönti on liikaa ja sen jälkeen jaetaan aterimet. Miten teillä, siskot?
Ehkä mä olen itsekin jotenkin kieroutunut näiden reilun parinkymmenen vuoden aikana. Nyt kun tiedän narsismista, mies kun alkaa ne järjettömät syyttelyt joista ennen sain todella pahan mielen ja itsesyytökset aikaiseen, en lähdekään provosointiin mukaan vaan heitän kaiken "ohi". Vaikenen tai ammun vastaan 110% totuuksilla. Yhden kerran vain, muuten joudun kaksoissideviestintä -leikkiin mukaan, ja sieltä ei paluuta ole.
Tämä tässä tällä kertaa. Lukuvinkkinä kaikille saman asian kanssa oleville ja eläville teos "sata tapaa tappaa sielu"!

[Toipuvainen]

Minäkin eksyin tänne kun erosin juuri narsku miehestäni.

Emme ehtineet olla yhdessä kuin pari vuotta ja naimisissakin.

Kaikki mitä kirjoitatte, osuu niin yhteen. Miten voi olla niin yhdenmukaista
Käyttäytymistä. Käsittämätöntä. Kaikki ne kuinka olisi ovelle pitänyt kipittää ja sanoa
Kulta rakas ym.
Hän sai tulla sisään vaikka millaisella tuulella.
Ei sanonut aamulla hei, vaikka me lapsen kanssA
Aina sanottiin.
Meissä oli aina syy.
Hänelle otti koville kun lähdin. Hän mm käytti alkoholia erittäin runsaasti.
Ja se pahentaa koko eroprosessia.
Minä mietin n vuoden lähtöä kunnes päätin, kun se vielä
Haukkuu ja keksii ja syyttää.
Se piste tuli vähön aikaa sitten.
Nyt jo muualla pois muuttaneena. Ihana ja rauhallinen olo.
Nautin niin. Tiedän että minä olin uhri, liian kiltti ja tervejärkinen.

Minusta et hullua tee. Mieluummin köyhä kuin ihmisraunio.

Voimia kaikille. Minullakin on vielä
Muutama mutka edessä avioeron ja asioista sopimisten suhtee
Mutta olen vaan päättänyt kävellä herran yli. Samoilla eväilä kuin hän kidutti minua

[Zeze13]

Siinäpä se, lähteä pitäisi...
Valehtelusta sen verran: nyt miehellä työt rannikolla missä myös mökki - eli työmatka lyhenee oleellisesti. Jos me lähdetään yhdessä mökille, otetaan mukaan vain pakollinen tarpeellinen. Nyt naisena huomasin, että myös "paremmat farkut" sujahtivat kassiin uuden sukkaparin ja partaveden keralla. Jos kysyisin asiasta, olisin vakoileva ämmä. Ei kovin suurta viisautta tarvitse laskeakseen missä mennään. Pussattiin ja halattiin lähdön hetkellä aamusta, mies mielessään varmaan miettien että tyhmä akka jää kotiin ja hän -isolla kirjaimella kirjoitettuna - saa mennä ja tehdä mitä haluaa. Voi että tunnen olevani typerä!! Tiedän naisista, pitäisköhän vaan lähettää kaikille epäilyksenalaisille tekstari jossa varoitetaan? Narsisti vie alussa ja nostaa jalustalle...
Mua rajoittaa moisen hälyn aiheuttamiseen tyttäreni. Peruskoulun viimeisellä luokalla, se täytyy saada kunnialla loppuun. Sitten kun tyttö menee lukioon, on sama missä minä asun. Siis ensi kevääseen asti pysyn aloillani, maksoi se mitä maksoi. Olenhan kestänyt jo reilut 20 vuotta, ei muutama kuukausi enää sen päälle mitään tee?
Haluaisin kirjoitella teidän kanssa. Laitan tähän sähköpostini, ottakaa yhteyttä kanssasisareni. Maailma näyttää paremmalta kun voi jakaa kokemukset toisten kanssa, sellaisten ketkä ovat saman helvetin läpikäyneet. Tai sellaisten joiden tilanne on sama kun mun: rääkkäys jatkuu...
saggukingcom@gmail.com

[kuvitelmaako]

Hei,
Itse mietin samaa, onko mieheni narsisti vai minä itse.
Olemme olleet yhdessä 1, 5 vuotta, saimme tämän vuoden kesäkuussa esikoisemme. Äitiys ollut rankkaa ja siksi haluaisinkin selviytyä ensiksi siitä ennen kuin teen muuta.

Tapasimme mieheni kanssa työpaikallani, hän kävi arkisin lounaalla, hän oli mitä ihanin, todella hyväkäytöksinen... asiat johti toiseen ja aloimme tapailla kunnes aloimme seurustella. Joskus sanoinkin että ihanaa olen löytänyt kumppanin joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sitten alkoi selviämään asioita.... mieheni tissuttelee jonkin verran, tupakoi ja polttaa pilveä. Hän valehteli alkuun että polttelee silloin tällöin, mutta selvisikin että joka päivä ja lähestulkoon heti töiden jälkeen iltaan saakka, se on heidän kaveriporukassa "normaalia"... se on aina häirinnyt minua ja siitä on ollut riitaa, hän saa aina sen vaan puhuttua normaaliksi tavaksi ja sanoo että "odota vaan, jonain päivänä se on laillista". Hän on puhunut itsensä siitä aina ympäri ja olen asian antanut olla. Vuosi sitten tulin raskaaksi ja hän lupaili lopettaa kaiken tuollaisen, jopa tupakan poltonkin, mutta eipä ole vieläkään mitään lopettanut. Puhu aina vaan asian halki ja on aina "hyvät" perustelut asialle. Itseasiassa aina kun keskustelemme, niin hän on kaikkitietäväinen, minä en tiedä mitään, olen tyhmä ja luen kuulemma iltalehden sivuilta aina perustelut asioilleni. Nyt viimesin hömpötys hänellä on sähkötupakka ja sitä veti olohuoneen sohvalla, kun leikin vauvan kanssa. Sanoin etten pidä siitä, mutta hän käänsi asian niin, että minä kiellän aina kaiken ja mennään minun pillin mukaan. Olen hänen mielestään narsisti? itse sanoin että haluan normaalin perhe-elämän, että aviomieheni tekee muutakin vapaa-ajall kun vaan on päihteiden vaikutuksen alaisena.... siitä hän sitten suuttui ja eikä päästy yhteisymmärrykseen.... tuskin ikinä olemme päässeet yhteosymmärrykseen, koska hänellä aina perustelut kaikkeen ja minun ajatuksilla tai tiedoilla ei väliä.

Jossakin vaiheessa jouduin aina stressaamaan millä mielentilalla hän tulee töistä kotiin... nyt hän on alkanut sen peittään... kuulemma työntekokin on väärin hänestä meitä ihmisiä kohtaan.... pitäisi saada hommattua rahaa jotain muuta kautta.... hän on negatiivinen ja minustakin tullut negatiivinen, hän ei halua olla tekemisissä minun ystävieni kanssa enkä hän halua että olen hänen ystävien kanssa tekemisissä, hän sanoo vain aina etten "sovi porukkaan" enkä viihtyisi heidän seurassaan. Nyt kun saimme lapsen, olen tosi paljon kotona ja hoidan enimmäkseen lapsemme.mieheni elämä ei ole muuttunut mitenkään, hän tapaa kavereitaan ja vkloppuisin kun ei ole töitä hän haluaa nähdä kavereitaan, koton oleminen meidän kanssa ei kiinnosta ja jos sovin vierailuita ne ärsyttää häntä, paitsi jos hänen vanhempiaan tarvitsee nähdä.

Meillä on ollut erokin jo puheena ja hän vetää kaiken minun syyksi... minä voin kuulemma lähteä meneen mutta lapsi jää.. 4, 5 ikäinen vauva kuuluu äidille koska imetänkin vielä, mutta hän toteaa että onneksi on äidinmaidonkorvike keksitty... hän uhkailee jos lähden. Hän sanoi jopa että on hänelläkin oljenkortensa jotta saa pojan itselleen..... en kuulemma ole ollut synnytyksen jälkeen oma itseni, yrittää viestiä että minulla flippaa tms. Olen mielestäni täysin terve, olen ahdistunut koko ajan kotona, mutta heti kun lähden pois on hyvä mieli. Jos haluan mennä monesti esim äidin luokse yökylään hän sanoillaan estelee ja toteaa että vauva ei lähde. Välillä pääsen menemään, mutta jos ollut riitaa hän kahlitsee minut kotiin vaikka sitten itse käy kylillä kavereitaan moikkaamassa.

Itselläni on ollut rahavaikeuksia josta johtuen jouduimme ottamaan lainaa että velkani maksettiin etten joudu ulosottoon... hän käyttää sitäkin välillä hyödykseen ja syyttelee asiasta vaikka se minulle arka paikka on. Miehelläni on ihmeelliset välit omaan äitiinsä, hän vastaa edelleen mieheni laskuista ja raha-asioista vaikka olemme 27 vuotiaita, ehkä toisaalta ihan hyvä, koska kumpikaan meistä ei osaa käyttää rahaa oikein. Mutta muuten äitinsä on yhteydessä minuun kun haluaa nähdä lapsenlastansa tms.

Paljon on asioita kerrottavana, mutta tässä pääpiirteittäin... onko miehelläni narsistisuutta vai olenko itse vai mitä?

[Toipuvainen]

Hei hei hei.
Nyt hälärit soimaan. Hyvä että otit puheeksi miehesi äitisuhteen.
Mun ex miehellä on täysin omituinen suhde äitiinsä.
Äiti määrää kaikesta! Lähes 50 v on exäni ja edelleen luikkii
Pakoon äitinsä turviin, joka myös hoitaa pojan raha-asioita ym
Juttuja. Päättää mm miehen lapsia koskevista asioista.
Sanoisin että vääristynyt suhde.
Miettinyt miljoona kertaa että voisko tässä olla
Perus syy narsismin syntyyn.
Joko lellitty pilalle, ilman rajoja. Äiti aina pelastanut hänet.

Yhdessä oikein käyttävät toisia hyväksi ja pitävät asioita salassa.
Jopa minä kuuluin ulkopuolisten ryhmään.
He eivät ole tekemisissä kenenkään kanssa. Ei ystäviä kummallakaan

Tosi outoa. Minä olin sitten se epänormaali jolla oli sosiaalinen tausta.
Siis heidän mielestä. En olisi saanut käydä vanhemmillani saatikka kavereilla.
Jos menin niin sain kuulla haukkumista ja syyttelyä seuraavat tunnit tai päivän.
Kuinka kehtasin hyljätä hänet.
Joka kerta hänetkin oli kutsuttu mutta eihän se sopinut hänen ylemmyyden tuntoiselle minälleen.
Mun kaverit oli huo..ia ja samas kuulemma minäkin olin ollut.
Että kyllä näitä tarinoita riittää, eikä tänä ole vasta kun alkua.

Jota tosin yritän unohtaa