Apua tarvitaan

[squido]

Notavictim, tuota olen itsekin miettinyt. Katson miten kauan.
Sain kuukauden erossa olomme aikana jostakin ihmeellisesti itselleni energiaa avata silmäni ja jäädyttää (ainaki osittain) sydämeni. En tunne mitään. Mieheni kohtelee minua kuin alkuaikoina. Kuin kuningatarta. Halailee, pyytää istumaan syliin, hyväilee, jopa luki iltasadun lapsille. Aikaisemmista kerroista oppineena en kykene antautumaan enää. Tiedän olevani viileä miehelleni. En kykene antamaan vastineeksi samanlaista hyväilyä. En tunne mitään häntä kohtaan, silti pelottaa sanoa, että lähde pois. En pelkää edes yksin jäämistä..en tiedä mikä pelottaa.

Mieheni juttelee rakkaudesta ja odottaa samanlaista vastakaikua, joka ilta hän kyselee miksi olen vaisu, onko minulla joku toinen, enkö näe meitä yhdessä tulevaisuudessa. Olen yrittänyt puhua menneisyydestä..sanonut, että menneisyyden takia tuleva pelottaa ja siksi minun on vaikea antautua hänelle, mutta en saa lausetta loppuun, koska mieheni hermostuu ja toteaa, että menneisyys hänelle on mennyttä ja siitä saan jutella seinille. Toisaalta haluaisin sanoa hänelle, että tarvitsen vain aikaa (haluan että mieheni todistaa lupauksensa ja saa luottamukseni takaisin), mutta siitäkin hän suuttuu. Mieheni haluaa, että puhun hänelle ja kerron, mikä mieltäni painaa ja kun yritän avata suuni hän ei halua sittenkään kuunnella mikä minua oikeasti painaa.

Antautumistani ovat vaikeuttaneet myös ne pienet pienet sanat joita hän on livauttanut suustaan viime päivinä: 1. Hän söi tekemääni ruokaa ja totesi, että hänen pitää mennä ensi viikolla lääkärille. Kysyin miksi. Hän sanoi, että on menettänyt makuaistinsa. Ja jatkoi, että oikeastaan ei tiedä, onko makuaisti mennyt vai ruoka vain tosiaan niin mautonta, ettei edes suola auta. 2. Tulin lasten kanssa kotiin ja mieheni oli iloisena vastassamme kotona. Hän huomasi esikoisemme uuden pipon, jonka olin hänelle ostanut alennusmyynneistä. Mieheni mielestä se törrötti hassusti. (Tietenkin...olinhan se ollut minä, joka olin ostanut, jos olisin erehtynyt sanomaan millä hinnalla ja että alennuksesta olisin saanut kuulla siitäkin jotain). 3. Mieheni myös ihmetteli tänään taas vaisuuttani ja sanoi vakavana, että saan hänelle aikaan oudon tilanteen, koska joka päivä missä hän liikkuukin hän tapaa aina junkun tutun naishenkilön, joka tuntuu jollain tavalla osoittavansa kiinnostusta häneen.. (aina ja kaikkialla on naisia, jotka ovat hänestä hänen mielestään kiinnostuneita ja hän on aina muistanut rehvastella sillä..opintoni ihan alussa mieheni sai päähänsä, että vuosikurssiltani joku mieshenkilö oli minusta kiinnostunut minusta ja siksi uhkaili ja uhosi viikkotolkulla, että jos en kerro kuka hän on ja missä asuu hän ottaa siitä itse selvää ja menee tekemään tuosta henkilöstä selvän! Vihdoin sain vakuutettua, ettei ketään miestä ole..kun ei todella ollutkaan).

Kun vain osaisin ottaa mieheni hellyyden vastaan, hän olisi tyytyväinen, mutta pelkoni on suuri ja menneisyyden kokemukset painavat selässä. Mistä voin olla varma, että juuri tällä kertaa kaikki meneekin hyvin, enkä taas kuukauden tai kahden päästä itke itseäni uneen ja syytä itseäni jokaikisestä asiasta ja lohduttele miestäni vaikka hän se minua tappaa sisältäpäin jnejne... Kun vain saisin rohkeutta. Toisaalta eroa vaikeuttaa lasten olemassaolo. Miten heille käy. En halua rikkoa heidän perhettään en halua riepotella heitä.. Haluaisin vain, että mieheni häviäisi. Haihtuisi savuna ilmaan. Olisi jäänyt työkomennusreissulleen eikä koskaan tullut takaisin. Laikkaisi vain olemasta.

Olen kyllä päättänyt, että seuraavan kerran kun mieheni uhoaa lähdöllään olen tiukka. Avaan hänelle oven ja sanon hyvästit. Kerään sitä varten voimia enkä osittain sen takia myöskään pysty mieheni hellyyteen vastaamaan.

[Notavictim]

Narsku kun huomaa, että ote on löystymässä, totta kai silloin tehdään kaikki se mitä ikinä osataan jotta uhri voidaan pitää lieassa. Sitten kun on tarpeekseen saanut niin sanoo moro. Voimia sinne, mulla oli sama tilanne että en edes tiennyt mitä pelkäsin, ehkä sitä, että narsku pystyisi olemattomalla vallallaan iskemään minut säpäleiksi tai sen että itse hajoaisin. Mutta mä en hajonnut!!! Tässä mä vieläkin olen, entistäkin vahvempana! Jos ihminen hajoaa henkisesti, ei se tarkoita sitä että kuolee fyysisesti. Mielen korjaaminen voi viedä aikaa, mutta se kannattaa.

[Posliinienekeli]

Squido: Kirjoittamasi teksti voisi olla melkein sanasta sanaan minun kirjoittamaani. Saat täydet sympatiani, kirjoitan paremmin kunhan ehdin!

Olen itse ollut eroamassa, tällä hetkellä taas en, koska mieheni ei halua ja on alkanut petraamaan olemistaan. On todella lukenut jopa iltasatua lapsille, halailee ohimennen yms. Minä en vain kykene kaiken menneisyyden valossa enää antautumaan. Sata kertaa olen toivonut että hän lähtisi, löytäisi jonkun toisen, katoaisi?!

[Liibalaaba]

Hei!

Minä sain vihdoin suuni auki ja eron vireille. Ja olo on helpottuneempi kuin ikinä. Kokemus on lähes uskonnollinen, sillä tuntuu että valoa ja väriä alkaa tulvia ajatuksiini ja elämääni pitkän tauon jälkeen. Heräsin aamuyöstä ja lasten nukkuessa laitoin kynttilöitä palamaan ja istuin kahvikuppi kädessä sohvalla ja itkin helpotuksesta. Että tämä on kohta ohi ja saan alkaa elää elämääni itselleni tärkeällä tavalla ja kukaan ei ole sitä murskaamassa. Tottakai välillä tuntuu todella raskaalta varsinkin kun miettii lasten tuskaa, mutta se on parempi heillekin. En halua viedä tätä käytöstä enää eteen päin uuteen sukupolveen. Se on loppu nyt ja me saamme uuden ihmeellisen tai edes tavallisen elämän. Siihen kuuluu naurua, hyvää olo ja anteeksiantoa.

[squido]

Notavictim, oliko teillä lapsia? mitn niiden kanssa meni?

Kieltäydyin syömästä miehei laittamaa ruokaa, koska en ollut nälkäinen, koska oli syönyt koulussa (hän kyllä kieltäytyy useikin tarjoamastani itsetehdystä asiasta, oli se sitten ruokaa tai leipomusta tai mitä lie..). Mieheni suuttui ja käski minun painua kouluuni ja pysyä siellä, se kun on niin tärkeä ja täydellinen paikka enkä muuta elämässäni tarvitsekaan. Lisäsi vielä, että kun haluan erota hänestä saan katua. Hän aikoo ottaa lasten huoltajuuden jas jos minä haluaisin sen tulisi minun tapattaa hänet, koska muuten ei tule onnistumaan. Sen jälkeen jatkoi minulle puhumista (kulta ym.) kuin mitään ei olisi tapahtunut.... Ja kaikki tämätietysti lasten kuullen..niinkun aina.

Voin parisuhteessani pahoin enkä tiedä miten siitä lähteä. Olen opiskelija, joten toisen asunnon hankkminen salaa ei ihan niin vain käykään. Haluaisin silti jollain tavalla alkaa esivalmistelemaan, koska nyt tiedän, että ennemin tai myöhemmin ero tulee. En halua olla tässä ahdistavassa liitossa vielä 10 vuoden päästäkin....

Posliinienekeli, ihana ja samalla niin kamalaa kuulla, että joku toinen on juurikin samassa tilanteessa kanssani. Olisi tosiaan mukava myös kuulla sinun tarinaasi.

[squido]

Liibalaaba, olisi kiva kuulla miten kaikki lopulta kävi Muistelen lukeneeni tarinaasi

[Notavictim]

squido, on yksi lapsi, jo kouluikäinen. Tuolla Omat tarinat-osiossa mä oon kertonut koko jutun, mutta pitkän venkslaamisen jälkeen sain nyt lapseni yksinhuoltajuuden valvotuilla tapaamisilla. Joskin lapseni isä ilmoitti häipyvänsä maasta pariksi kuukaudeksi joten ne ei ihan vielä ala. En ole kauhean positiivinen sen suhteen että tästäkään tulisi mitään, mutta ainakin lapseni on onnistunut irtautumisessa. Vähän on pakkokin ollut koska ei narsku ole täällä käynyt omasta halustaan. En ole edes yrittänyt estää tätä tapaamasta lastaan, mutta jos ei nyt hommat ala luistaa niin sitten ne ei ollenkaan ala. En mä rupea siltä anelemaan mitään.

Huoltajuutta ei myöskään voi vain ottaa. Mua kyllä ainakin uskottiin kun kerroin oikeudessa ja lastenvalvojalle miten asiat oikeasti menee.

[Posliinienekeli]

Squido: minä opiskelen myös, mutta käyn osittain töissä. Mieheni ei opiskeluani arvosta lainkaan, vaan arvostelee lähinnä tietokoneella viettämääni aikaa. Ruoka on meillä jatkuvan väännön aihe. Minä laitan arkiruokaa, joka ei siis ole miehen standardit täyttävää ollenkaan, kun hän taas viikonloppuisin laittaa itse joskus sitten omia gourmetateroitaan. Loukkantuu tietenkin sitten kun ne eivät lapsille maistu. Tuo mainitsemasi esimerkki ruoan mauttomuudesta ja makuaistin menettämisepäilystä kuulosti jotenkin tutulta. Ei juuri noilla sanoilla tai juuri tuossa tilanteessa, mutta vastaavia kommentteja on ollut meilläkin. Mies tietää kaikesta kaiken, on kaikessa asiantuntija. Lähinnä säälittää ne ihmiset, jotka uskovat häntä.

Tekstiviestiterroria meillä on ollut jonkin verran, ei tosin noin hurjilla lukumäärillä! Lähinnä mies ottaa minuun sähköpostilla tai tekstiviestillä yhteyttä korostaen sitä, että ei minuun muuten saa yhteyttä. Siis puhumalla kasvokkain. Sähköiseen viestintään vastaan kuulema paremmin, kun olen niin paljon tietokoneella

Seksiä ei hänen mielestään ole tarpeeksi, enkä ole siinä riittävällä innolla mukana. Tämä on jatkuvasti hiertävä asia. Minua ei enää kiinnosta seksi hänen kanssaan, saati mukaan läheisyys. Sitten mies on surullinen kun ei halailla tai pussailla, ei ole läheisyyttä. Yritin vuosikaudet pysyä sekä henkisesti että fyysisesti lähellä,mutta minut torjuttiin kaikilla muilla tavoin kuin seksin osalta. En esimerkiksi saanut liian usein sanoa "Minä rakastan sinua".

Minun ja lasten arkielämään osallistuminen on aika vähäistä. Lasten synttäreistä puheen ollen, mieheni on tasan kerran ollut mukana omien lasten synttärijuhlissa (silloin siellä oli hänen arvoistaan seuraa paikalla). Harrastusmenot menevät meidän edellemme, töistä nyt puhumattakaan! Viime kesänä hän oli yhteensä kuukauden pois kotoa harrastusreissuilla. Lomaile melkein koko kesän, mutta alapset olivat hoidossa, pienin lapsemme oli silloin 1,5 vuotias. Minä olin viikon lomalla, joten silloin oli sitten lapsillakin kesäloma

Olemme olleet yhdessä jo 17 vuotta. Alusta alkaen olen ollut altavastaajana ja mies kuningas perheessämme. Aluksi en tätä tietenkään tajunnut, vaikka läheiset ehkä yrittivät minua herättää. Vasta lasten tultua elämäämme aloin tajuta tilanteen, ja oli lasten takia pakkokin alkaa ottamaan asioita enemmän omaan haltuun. Vanhin lapsemme on nyt 8v, joten siitä saakka olen ottanut pikkuhiljaa itsenäistymisasekeleita. Nyt ollaan lähempänä eroa kuin ikinä, mutta silti kai tässä vain jatketaan...Miestä ahdistaa nyt kun huomaa ettei hänellä enää ole minuun sellaista vaikutusvaltaa kuin ennen.

Mies oli reissutöissä aiemmin, ja voi että ahdisti aina kun tiesin hänen olevan tulossa takaisin kotiin. Puhumattakaan niistä pettymyksistä jos hän ei lähtenytkään töihin tai tuli aiemmin kotiin. Nyt toivon, kuten sinäkin Squidi sanoit, että hän jotenkin vain katoaisi, Puf! Ei taida tulla tapahtumaan. Erosta unelmoin, mutta taloa olemme ostamassa. Lasten takia kai siihen suostun

Perheneuvolassa on nyt käyty pari kertaa. Hyöty on hieman kyseenalainen. Mutta ei mies halua erotakkaan, ja on nyt sitten taas yrittänyt vähän petrata joissain asioissa. Aikoo esimerkiksi viedä pojan kerran viikossa uimaan, toivottavasti pitää lupauksensa. En todellakaan oikein jaksa siihen uskoa

Ensimmäisellä perheneuvolakerralla puhuttiin paljon miehen harrastusmenoista. Seuraavan käynnin mies halusi perua arvatkaa miks?! Harrastusmenon vuoksi Eikä edes tajua asian ironiaa, tai miltä se kenties siellä perheneuvolassa kuulostaa! Psykologi siellä sanoi jotain aika viisasta joskin tuttunsa erosta. Tuttu oli eronnut ei siksi, että toinen on muuttunut joksikin, vaan siksi, ettei pidä siitä miksi itse on siinä suhteessa muuttunut. En minä enää ole se rakastava, hellä, luotettava puoliso joka haluaisin olla. Mieheni on muuttanut minua hyvin paljon omaan suuntaansa, on ollut pakko muuttua, jotta selviää

[Posliinienekeli]

Voisin vielä lisätä sen verran, että voin täysin yhtyä kertomaasi mitä tulee antautumiseen. Kaiken sen jälkeen mitä olen tämän miehen kanssa joutunut käymään läpi, kaikki pettymykset, rikotut lupaukset, tulematta jättämiset ja itsekkyys tekevät mahdottomaksi minun enää antautua täydelliseen, luottamukselliseen suhteeseen hänen kanssaan. Ties kuinka monta kertaa olen unohtanut ja antanut anteeksi, mutta ei taida enää onnistua. En vain löydä sitä enää itsestäni

Ja muuten: hän ei koskaan ole pyytänyt mitään anteeksi. Nyt erokeskustelujen aikana se sana tuli hänen suustaan, mutta ilman mitään todellista sisältöä. Hänen äitiään säälin kovin; perheessä on narsistinen aviomies ja kaksi samaa lajia olevaa poikaa. Luulen, että anoppi ei ole saanut kovin paljoa rakkautta osakseen elämässä.

Voimia sinulle Squido, toivon, että sinä saat itsestäsi irti sen mitä minä ja anoppini emme näytä saavan: voiman ottaa itsensä ja lapsensa kokonaan irti narsistista.

[squido]

Notavictim, luin tarinaasi tuolta toisesta osiosta..Hyvä, että nyt tilanne näyttää jo valoisammalta Minkälaisia hintoja noissa oikeudenkäyntijutuissa pyörii?

Posliinienkeli, tarinasi kuulostaa kyllä hyvin samanlaiselta kuin omani..silläerolla toki, että itse olen ollut mieheni kanssa vasta reilu 5 vuotta yhdessä.

Äitini alusta saakka on huomannut miten mieheni on itsepäinen. Itsekin olen itsepäinen.Mutta totta puhuakseni mieheni pää on kova kuin kallio. Pitääkö minun olla aina se joka antaa periksi? Olen myös nyt huomannut sen miten minua ahdistaa mieheni kontrollointi ihan kaikissa asioissa.. Onko se normaalia? Mieheni selittää sen sillä, että rakastaa minua nii paljon. Miksi se, että minun pitäisi toimia kaikissa asioissa niin kuin mieheni haluaa (parkkipaikan etsiminen kaupan pihalta, pukeutuminen ulos tms.ja siis ihan kaikki aina syömisestä hampaiden harjaamiseen..koko ajan kommenttia "sun pitäis tehdä niin ja niin, älä tee noin, pitää tehdä näin") ei lainkaan tunu rakkaudelta vaa oman itseni tukahduttamiselta. Kuin hukkuisin. Siksi miehestäi erossa oleminen tuntui niin hyvältä, koska sain mennä kaupaan ilman tressiä siitä, että etsikö nyt parkkipaikkaa väärin, pysäköinkö auton liian kauas kaupan ovista... Miehelläni on myös vaikka mitä kriisejä. Hän on jo neljä vuotta puhunut siitä, miten hän tarvitsee tasapainoisen elämän jotta voisi alkaa urheilemaan, laihduttaa hieman ja elää terveellisemmin ym. Viimeksi kun tuli puhe tästä asiasta miulla meni todella hermot. Eipä urheilun aloittamine vaadi muuta kuin lenkkarit ja takin ja sitten juoksemaan...

Lähdin eilen omille asioilleni puoleksi tunniksi jolloin mieheni jäi lasten kanssa kotiin. 15minuuttia lähtöni jälkeen mieheni soitti minulle ja aloitti puhelin raivoten "Missä v*tussa sä vielä olet, miten sulla voi kestää noin kauan *huutoa, raivoa*????" Kun saavuin kotiin istuivat lapset olohuoneessa sohvalla ja nuorimmainen huusi hätääntyneenä ja mieheni istui parvekkeella tupakalla (???). Ihmettelin asiaa mieheltäni, johon hän vain totesi, että lapsi oli pian lähtöni jälkeen huomannut poissaoloni ja alkanut huutamaan eikä hänenkään kärsivällisyytensä ole loputon. En vain ymmärrä miksi kuopuksemme huutaa aina kun jää isänsä kanssa. Kuopus on 1,5 vuotias ei huuda kun jää päiväkotiin, ei huuda kun jää vanhempienikanssa (vaikka joskus on yli kuukauden väli näkemisessä pitkän välmatkan takia), eikä huuda kun jää erään ulkopuolisen hoitajan kanssa kotiin, jonka apua joskus käytän. Mutta isänsä kassa huutaa aina. Miksi?

Kaupassa yritin ostaa itselleni sukkahousuja ja mieheni heti alkoi kritisoimaan sitä, miksi katselen niitä sukkahousuja joita katson.Yhtäkkiä huomasin ympärillä olevien ihmisten katseet ja tajusin äänenkäytön.. Riitelemme joka ikinen kerta kaupassakin jostain ja mieheni kinastelee aina kovalla äänellä, pakko myötää että vastaukseni joskus huomaamattaan tulee myös melko kovaan ääneen, en edes ole viimeaikoina tajunnut miten kummallista tuo on.. Nyt vasta olen huomannut, että ei muut pidä samanlaista älämölöä kaupassa. Miksi me aina?

Olen nyt viimeaikoina todella yrittänyt lastemme takia jatkaa ja vaikka hyviäkin hetkiä on...miksi en tunne mitään halua lähestyä miestäni. Toisaalta on vaikea hänestä irrottautua. Olen huolissani miten hänselviäisi oikeasti. Hän ei kykene pitämään huolta rahasta, se mitä on kädessä, se menee varmasti kaikki. Hän ei kykene hoitamaan byrokraattisia papreisotia lainkaan. Olen aina täytellyt kaikki liput ja laput, hommannut kopiot liitteistä, tehnyt kaiken niin, että olen valmiin paperin vienut kirjaimellisesti mieheni nenän eteen allekirjoitettavaksi jonka jälkeen olen hoitanut myös postittamisen.

Olen ahdistunut lähestyvästä joulusta. En halua viettää sitä kaukana sukulaisista paikassa jossa asumme, koska täällä ei asu sukua ja minulle ja lapsille joulu on tärkeä, mieheni siitä vähät välittää. Mieheni vihaa muide kodeissa asumista, vanhempani asuvat kaukana keskustasta ja punkkaamme vanhemmillani toisessa yläkerran makuuhuoneessa. Kaikki siellä on miehelleni pielessä, kaikesta hän valittaa..pienet tilat lapset huutaa (usein myös siskoni perheineen tulee sinne ja hänen miehensä ei koskaa valita mistään, hoitaa lapsia niin että siskoni voi rauhassa hoitaa tarvittaessa myös omia juttujaan, siskoni mies on hoitanut jopa meidän lapsia omiensa lisäksi yksin! peräti useamman tunnin, laittanut päiväunille, leikkinyt...tehnyt asioita, joita lasteni oma isä ei ikimaailmassa tee...). Vanhempieni luona ei myös ole miehellei mitään tekemistä...Jouluvirailut sukulaisilla on piinaa, miehenivähänväliä kyselee, joko lähdetään. Hän on sosiaalinen, mutta ei halua olla sitä sukuni kanssa. Hän myös usein puhuu sukulaisteni kanssa aiheista, jotka eivät ole kovin "korrekteja" ja olen miettinyt miksi hän tekee se? Eikö hän oikeasti ymmärrä sitä vai haluaako hän nolata minut tms.Emme ole viettäneet yhtä ainutta uutta vuotta, jolloin mieheni ei olisi loukannut minua niin pahasti etten olisi itkenyt.