Kahden narsistin nappula?

[Milja]

Sellaisia ajatuksia pohdiskelin, kun mietin isä suhdettani, että voiko narsisti olla jollain tasolla empaattinen lapsilleen? Esimerkiksi, jos hyötyy siitä jotenkin lasten äitiä vastaan...?
Taustanihan on uskonnollisen suurehkon perheen tytär, jolla narsisti äiti. (Todella hankala suhde ollut syntymästä lähtien, johon liittyy henkisen pahoinpitelyn lisäksi myös fyysistä pahoinpitelyä). Edellinen oli helppo ymmärtää jo pienenä vääräksi, tiesin,että äiti on jollain tapaa sairas, mutta en saanut sille nimeä. Isä suojeli äitiä lasten kustannuksella. Meillä vanhemmat riiteli paljon. Isä oli aina kaikessa oikeassa ja äiti oli marttyyri. Toisinaan äiti uhkasi erota tai tappaa itsensä, riehui välillä puukonkin kanssa. Isä vei sen joskus lääkärille kun tuollainen "kohtaus"oli päällä, ja lääkärien ? psykologien? monien tutkimusten jälkeen oli diagnoosi jotensakin tällainen: "vaikea persoonallisuuden häiriö. Pahenee vanhetessa." Äitiä tutkineet lääkärit nostivat kädet pystyyn, eivät voineet auttaa. Sanoivat vaan, että koittakaa pärjätä...
Pärjäsin jonkun vuoden yli 20 vuotta, mutta sitten oli pakko tehdä ratkaisu. Äiti ja isä erosivat samoihin aikoihin. Katkaisin välit lopullisesti äitiini.
Olin käynyt itse psykoterapiaa vuoden vai kaksi..lisäksi psykologeilla ja päädyinpä NUT:n ryhmäänkin jossain kohtaa. Isälle yritin kovasti vanhempien eron jälkeen kaupata käyntiä jossain ammattiauttajalla, mutta hän "pärjäsi hienosti" . Ei tarvinnut apua ja olevinaan selvisi ihan tuosta vaan 30 vuoden avioliitosta narsistiäitini kanssa. Koin, että hän ei halunnut käsitellä traumojaan mitenkään.
Kun olin pieni isä hoiti minua ja veljeäni kotona meidän ensimmäiset vuodet. Ensimmäisen vuoteni olin viettänyt äitini kanssa ja koska äiti pahoinpiteli minua, isä jäi kotiin kun veljeni syntyi noin puolitoista vuotta minun jälkeeni. joskus 4 vuoden paikkeilla meidät laitettiin päiväkotiin.
Muistan , että sen jälkeen, kun isä lähti töihin, hän oli joka päivä töissä noin 12 tuntia. Ei tietenkään vkon loppuisin. Mutta arkisin en nähnyt isääni muuten kuin vilaukselta iltaisin. Hän kyllä huomioi meitä ja tykkäsi hassutella meidän kanssa. Kiinnyin isääni tosi paljon. Toisinaan oli hetkiä, kun menin isän syliin tai halaamaan häntä, hän vain vihaisena tyrkkäsi minut pois. Muistan kuinka se sattui. Isä myös piiskasi muita lapsia, ei koskaan minua, kun olivat olleet tarpeeksi "uppiniskaisia". Isä aina sanoi, että se oli hyväksyttyä, koska hän ei lyönyt niin kovaa, että jäisi jälkiä. Silti se oli tosi pelottavaa. Varsinkin kun jouduin joskus katsomaan toimitusta vierestä. Se jätti minuun syvät arvet...Esimerkiksi vanhinta siskoani hän piiskasi ensimmäisen kerran jo, kun hän oli vasta alle 3 vuotias! Isän jokavuotinen vitsi oli pääsiäisenä, että "voisi ottaa käytäntöön sen vanhan tavan, että lapset piiskataan pitkäperjantaina(kohan?). Harmi kun nykyään laki kieltää sen." (Me siis olemme kaikki olleet -90 luvulla lapsia...)
Meillä käytettiin uskontoa auktoriteettina, vanhempia piti kunnioittaa, kaikki piti aina antaa anteeksi, kaikki piti unohtaa ja unohdettuja ja anteeksiannettuja asioita ei saanut kaivella. Isä esim.joka piiskauksen jälkeen pyysi anteeksi lapselta. Sillä oli se asia hoidettu. Isää toteltiin rangaistuksien pelossa.
Isä inhosi lahjoja. Hän oli pahalla tuulella aina isänpäivänä. "Joutava markkinamiesten juhlapäivä": Syntymäpäivä- tai joululahjoja hänelle ei saanut hommata. Jos hommasi kiitosta ei tullut, tai sitten se oli tosi tyly. Muistan kuinka ehkä 10 vuotiaana askartelin isälle syntymäpäiväkortin. Ajattelin, että hän ilahtuu, kun ei kukaan koskaan muista hänen syntymäpäiväänsä. Laitoin sen odottamaan hänen yöpöydälleen. Kun hän huomasi sen, huusi vihaisena: "Kuka tämän kortin takana on?! Minähän olen sanonut että en siedä tämmöistä roskaa!" Karkasin huoneeseeni itkemään.
Tuon kaltaisista asioista huolimatta muistan hänet kuitenkin lempeänä isänä, jonka syliin sai vaikka nukahtaa. Me lapset olimme riidoissa hänen puolellaan, koska hän oli meille reilumpi kuin äiti. Ja isä ei valehdellut. Tai niin hän ainakin aina väitti...Isällä oli aina karkkeja jemmassa, mitä hän saattoi aamulla kouluun lähtiessä sujauttaa taskuun. Oliko se sitten sitä puolelleen lahjomista...kuka tietää..
Olin isäni kenties lempilapsi..tai ainakin tuntuu siltä. Meillä oli pitkään hyvät välit ja hän usein avautui minulle vaikeista asioista äidin kanssa. (Nyt mietin, että miksi? Minä olen olut kuitenkin silloin lapsi vielä...) Olin kai sitten molemmille vanhemmilleni psykologin roolissa...näin jälkikäteen ajateltuna...Veljeäni isä aina mollasi. Hän ei koskaan ollut sellainen mikä olisi pitänyt olla. Isä aina vertasi häntä vanhempaan veljeen, ja pikuveljenkin olisi pitänyt olla samanlainen. Koska ei ollut, ja kiinnostuksen kohteetkin olivat erit, ei pikkuveljelle myötätuntoa herunut. Haukkuja sitäkin enemmän.
Isä oli harras uskovainen ja hän ei sietänyt mitään uskonnon sääntöjen vastaista toimintaa. Muita ihmisiä niiden pohjalta haukuttin, mitätöitiin, leimattiin mielenterveysongelmaisiksi (mm. tupakanpolttajat..vaikka tämä nyt ei uskontoon kuulunut). Minä elin nuorempana kaksoiselämää. Esitin isälleni enkeliä ja olin ihan muuta omassa elämässäni. Poltin mm. tupakkaa.. Pelkäsin jatkuvasti, että jään kiinni ja saan hänen vihat niskoilleni. (Kuitenkin vanhempieni eron jälkeen isä meni itse uudestaan naimisiin, lapsiltaan salassa, jo aiemmin eronneen naisen kanssa. Aina hän oli sellaiset ihmiset jumalattomiksi haukkunu, ja nyt itse teki samoin, koska se sopi hänelle.)
Isän kanssa keskustelut ja oleminen oli sitä, että omia mielipiteitä ei saanut olla. Tai jos oli, isä mitätöi ne heti. Hän oli aina täydellinen, ylivertainen, tiesi kaiken paremmin.. Opin miellyttämään häntä ja ehkä senkin takia olin pitkään hänen suosiossaan.
Sitten tuli aika, kun sikoni perheen omgelmien ja lasten vaikeiden olosuhteiden takia tein lastensuojeluilmoituksen. Siitä pääsi piru irti. Mitään ei saanut koskaan puhua perheen ulkopuolelle. Mistään ei saanut hakea apua. Olisi pitänyt vaan antaa olla. Piti vaan kestää ja "kantaa omaa ristiä". Ainoa apu oli oman uskonnon diakonia toiminta, mitä ei siskoni paikkakunnalla edes ollut. Minä olin lähes ainoa kuka autoin heitä, enkä itsekkään pystynyt tekemään niin paljon, kun apua olisi tarvittu. Isä haukkui minut puhelimessa. Että minulla on "Saatana sydämessä ja että kukaan ei voi hyvällä omallatunnolla tehdä tuollaista." Minun olisi pitänyt "vetää ilmoitus pois heti". Tässä kaikessa oli myös narsisti siskoni mukana keittämässä soppaa. Minä mieheni kanssa erosin uskonnosta ja he taas tekivät minusta terveyskeskukseemme psykoosi-ilmoituksen. Siinä epäiltii minun lääkkeiden väärinkäyttöä (ADD-lääkkeitä käytin ehkä yhden pillerin kolmessa kuukaudessa, enää en sitäkään, ja särkylääkkeitä), mieheni mielenterveyttä jne. He olivat huolissan minun "muuttuneesta käytöksestä. Se oli psykoottista." Lääkäri jo puhelimessa sanoi, että ei tarvitse käydä, mutta me kävimme kuitenkin. Kuulin myöhemmin, että siskolleni olisi tullut puolenvuoden tutkinta lastensuojelusta. En tiedä kuinka kävi, koska minut sitten blokattiin perheestä ulos. Astuin kai isäni varpaille.
Nyt miltei kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen kysyin isältäni, josko meidän pitäisi tehdä jotain väleillemme, kun tyttäreni ei tunnista häntä edes kuvasta. Hän oli sitä mieltä, että "kaikki riippuu sinusta itsestäsi", hän kyllä olisi tekemisissä. Huomautin hänelle, että olin itse pyytänyt häneltä anteeksi hänen loukkantumistaan jo yli kaksi vuotta sitten, mutta hän ei ollut koskaan pyytänyt minulta anteeksi. Hän ei ollut koskaan keskustellut minun kanssani asioista, vaan suoraan leimannut minut psykoottiseksi. Hän vain ihmetteli käytöstäni ja pari vuotta sitten laatimaani kirjettä, jossa hyvin selkeästi kerroin mielipiteeni, tilanteen ja miltä tuntui jne. (Koska hän ei muutoin antanut minulle mahdollisuutta puhua hänelle.) Hän ei koskaan vastannut kirjeeseen ja hän oli nyt muka ihan ymmällään, että mitä se edes muka tarkoitti. Eihän se häntä koske jos minä olen loukkantunut. Hänen ylivertaisuutensa ei koskaan tee virheitä, eikä koskaan pyydä anteeksi. Häneltä anotaan anteeksi ja hän antaa anteeksi hänen ehdoillaan. Sanoin että riidassa on aina kaksi ja että hän ei voi väittää omaa osuuttaan tyhjäksi. Mutta hän jäi marttyyrina olemaan hiljaa eikä koskaan vastannut. Hän on isä, joka on lapsiaan ylempänä. Häntä totellaan, ja hänen mielipiteitänsä ei kyseenalaisteta. Jos uskallat kyseenalaistaa hänen täydellisyyttään, olet halveksittava ja sairas ihminen. Ihan pohjasakkaa. Luulen, että meidän suhteemme on siinä.
Tähän asti olen ajatellut, että ei hän ole narsisti...mutta nyt luulen, että en enää voi kieltää sitä itseltäni. Miten terve ihminen muka voisi hyljätä lapsensa (myös veljeni), olla täysin kylmä, ei edes yritä ottaa yhteyttä saati pyytää anteeksi. Olin hänelle joskus tärkeä, olevinaan. Ja nyt tavallaan yhden "virheliikkeen" jälkeen hän hylkää kuin vanhan rukkasen. Ja samoin kävi pikkuveljelleni.
Että molemmat vanhemmat sitten olisivat narsisteja ja me lapset nappuloina siinä pelissä...se selittää paljon, se selittää kaiken. Viimeisin oivallus helpotti itseäni, annoin itselleni paljon anteeksi kun tajusin tämän. Mutta hurjalta tuntuu, että vanhempi voi näytellä rakkautta ja tavallaan hoitaa hienosti vanhemmuutensa ..ja se kaikki onkin valtapeliä, kumpi saa lapset puolelleen, kumman katsotaan olevan parempi vanhempi. Ei siis siksi, että rakastaa aidosti lapsiaan, vaan että saa sen näyttämään siltä...
Ei mulla nyt enempää.. Tämmöinen "oksennus" tällä kertaa...ja matka kohti ehyempää minää ja itsetuntoa jatkuu...

[rajallinen]

Ajattelin vain kertoa että luin pitkän viestisi ja ihan alkuun laittamaasi kysymykseen voiko narsisti koskaan olla empaattinen: en osaa vastata mutta olen miettinyt samaa äitini kohdalla.

En tiedä onko ollut kyse empatiasta -oikeasti- vai onko sellaisetkin tilanteet jotka olen tulkinnut lämpimiksi, olleetkin vain sitä että olen itse työntänyt sillä-kin hetkellä ne omat tarpeet syrjään ja olen siitä hyvästä saanut vastakaikuna "empatiaa", "hyväksyntää", "lohdutusta", mitä milloinkin. En todellakaan tiedä. Ehkä se selviää ajan kanssa kun koko ilmiö kaikkine vaikutukseen minuun, alkaa minulle aueta.

Sen tosiasian hyväksyminen että äitini on tunnevammainen ja toimii kuin narsisti toimii, on akuutti kriisi. HYväksyminen.

Olen toki ties kuinka pitkään, toistakymmentä vuotta ehkä, sen tajunnut jollain tasolla mutta en ole "tuntenut ihoni alla" sitä mitä se on tarkoittanut -minun kannalta- lopulta kun olen aina vaan uudelleen ja uudelleen joutunut koukkuun.
Enkä ole hyväksynyt aiemmin sitä että se ei muuksi muutu... On tehnyt liian kipeää kaikilla mahdollisilla tavoilla.

[Milja]

Kiitos viestistäsi! Olen itsekkin miettinyt juuri tuota, että onko se "empatia, lämpö, läheisyys" ollut vain silloin, kun olen osannut olla sellainen kuin minun "kuului olla" hänen mielestään... En ainakaan ole suoraan uskaltanut olla isääni vastaan. On ollut helpompi olla hänen lähellään, kun on myötäillyt hänen mielipiteitään ja ollut hiljaa siitä mitä itse ajattelee.. Eli siis miellyttää.. Näin kahden lapsen äitinä tuntuu hullulta ajatus, että vaatisi omia lapsia miellyttämään itseään...
Sen asian tajuamiseen/myöntämiseen meni äidin kohdalla yli 20 vuotta... Ja isän kohdalla miltei 10 vuotta lisää... Ja kipeää tekee... Psykoterapiaan olen taas menossa...Tosi uuvuttavaa käydä kaikkea läpi, mutta se sisällä oleva "möykky" on pakko saada purettua ulos, jotta pystyisi elämään loppu elämän onnellisena ja vapaana lapsuuden ikävistä kokemuksista...
Toisinaan kyllä tuntuu, että en yhtään pysty olemaan kiitollinen vanhemmilleni tästä elämästä.. Semmoisen paskan läpi on tarvottu.. Mutta nyt kun tässä kerran eletään, niin nokka kohti uusia terapioita omalla kohdallani en todellakaan halua jatkaa näitä ongelmia omiin lapsiini. Sen eteen teen kaikkeni, vaikka kuinka raskasta olisi...