Jatkuvaa köydenvetoa

[Zen]

Hei! Tänään taas on ilta kun on ajatukset aivan sekaisin. Onko mieheni oikeasti narsisti vai olenko minä vain sairas tai kuvittelen kaikki. Tässä suhteessa olen ollut 10 vuotta ja meillä on myös lapsia.

Ensimmäinen välimatka tuli kun halusin asumuseron terapian/oman hoitamisen myötä noin vuosi sitten. Sen jälkeen oli tuttua syyllistämistä, haukkumista, henkistä väkivaltaa, jonka jälkeen hyvittelykausi. Sitten taas kuvitellaan kuinka kaikki muuttuu paremmaksi. Muutosta kestää sen verran kun sen hetkinen tilanne vaatii. Joskus on ollut myös fyysistä väkivaltaa ja edelleen usein kävellään välillä tahallaan päälle koska olin eessä.

Kuvittelin kaiken johtuvan alkoholin käytöstä ja hän on ollut nyt hoidon jälkeen raittiina lähes puoli vuotta. Mutta edelleen ne narsistiset piirteet putkahtelee tietyn väliajoin. Nyt minulle on tullut taas kausia että masentaa sekä ahdistaa. Ja olen todella varpaillani hänen seurassa. Tuolla miehellä on niin outo vaikutus minuun että sitä ei voi sanoin kuvailla.

Jossain vaiheessa pääsin sinuiksi itseni kanssa ja nautin asumuserossa olemisesta. Olin oikeasti onnellinen. Luulin että en enää koskaan suostu antamaan toisen haukkua, alistaa tai vaikuttaa omilla "uhmakohtauksilla" minun tunteisiin mutta olin väärässä. Tuntuu niinku olisin taas sidottu verkkoon josta en pääse irti. Joka kerta kun mun tunteita mitätöidään, minut tai lapset haukutaan, syyllistetään omista virheistä, ilkutaan kavereille tai raivotaan pikkuasioissa, päätän että nyt riittää. Mutta hänen ei tarvitse kun pyytää anteeksi, lepyn äkkiä. Pienen hetken kaikki on normaalimpaa mutta kohta toistuu sama. Miksi tuosta miehestä ei tullutkaan se auttava, puhelias, ymmärtävä puoliso, jollaista näytti hoidon aikana olevan pari viikkoa. Muuttuukohan tämä tilanne koskaan. Toivonko liikoja vai enkö vain ymmärrä tarpeeksi.

Toisaalta kun mies on tehnyt semmoista että olen halunnut eron, se on lyönyt kokonaan välit poikki. Sanonut että en saa olla enää kenenkään hänen sukulaisten tai perheen kesken tekemisissä. Hän pitää siitä huolen. Lyö niin kovaa minua vyön alle kun pystyy sekä puhuu lapsille asioita jotka eivät ole niitä varten. Myöhemmin väittää että ei ole puhunut. Parin viikon ajan pitää mykkäkoulua tai käyttäytyy minua kohtaan todella ilkeästi ja tilanne on aina rauennut siihen että haluan keskustella, ikävöinyt ja jonka myötä ollaan päästy ns. sopuun. Silloin pyytää anteeksi, puhuu kuinka ei halua menettää minua, minä pyydän anteeksi jos olen sanonut yhtään pahasti ja niiden jälkeen suhde voi paremmin ja ollaan normaali perhe.

Tämä on jotain niin kummallista että ei pysty käsittämään . Vaikka tiedostan että ei ole normaalia toimintaa, silti annan anteeksi ja uskon parempaan. Enkä tiedä enää miten hänellä menee esim lasten kans kun välit on poikki. Kenelle sitten kerron lasten asioista. Entä jos hän tekeekin itsemurhan, tai kostaa minulle. Tai entä jos ero onkin väärä päätös ja tulen katumaan sitä. Selviänkö edes erosta.

Yön mietteitä.

[Keiju]

Kuulostaa ainakin vahvasti siltä, että et todellakaan kuvittele tai ole hullu, vaan olet narsistin pyörityksessä. Huh, 10 vuotta on melkoinen aika kestää ja antaa anteeksi ja toivoa, että kaikki muuttuu... Tuskin asiat paremmaksi muuttuu, toivon että jonain päivänä saat jostain voimia tehdä lopullisen irtaantumisen.
Mulla on karvaita kokemuksia siitä, että yhteiset lapset ikävä kyllä sitoo eron jälkeenkin kiinni siihen ihmiseen, josta pitäisi pysyä erossa. Mutta yhteydenpidon katkaisua miehen tuttuihin kannattaa miettiä siltä kannalta, että tarvitsetko todella niitä ihmisiä, jos he ovat valmiit sinut toisen käskystä hylkäämään. Itselleni tuo asia oli vaikea hyväksyä, mutta tänä päivänä olen tullut siihen tulokseen, että uskokoot he mitä haluavat ja jos ovat valmiita minut poistamaan elämästään, niin se on heidän valintansa. Itse en olisi valmis kääntämään selkääni kenellekään kuulematta ensin koko totuutta.
Minä lähdin aikanaan suhteesta pelastaakseni lapset siitä helvetistä mitä joutuivat kokemaan. Itse olisin saattanut tyhmyyksissäni jäädä, mutta lasten kärsiminen oli liikaa. Edelleen yhteinen lapsemme kärsii tilanteesta, mutta pikku hiljaa yritän saada hänelle kaiken mahdollisen avun ja tuen jotta voi aikanaan tehdä omat päätöksensä terveellä mielellä ja omien tuntemustensa pohjalta.
Tuollaisesta ihmisestä eroaminen ei ole helppoa, eikä yhteiset lapset tilannetta yhtään helpommaksi tee. Mutta kannattaa silti miettiä, onko valmis elämään lopun ikänsä tuossa tilanteessa... Jos ei ole, niin on parempi lähteä siinä vaiheessa kun voimia vielä on. Tsemppiä!

[krassi]

Oman kokemukseni mukaan jatkuva köydenveto, jota kuvaat ei lopu koskaan, jos sitä ei itse lopeta. Keijun kanssa olen samaa mieltä siinä, että on parempi lähteä siinä vaiheessa, kun voimia vielä on.

Joidenkin narsistien uhkaukset ovat pahempia kuin itse teot. Tarkoitus on vain pitää kiinni kumppanistaan. Pahojen uhkausten toteuttamisesta minulla ei kuitenkaan ole kokemuksia.

Miettimällä, pohtimalla, keskustelemalla ammattiauttajien ja ystävien kanssa sekä lukemalla kirjallisuutta päädyin itse hyvään lopputulokseen: lähtemiseen. Lähtövaiheessa minulla oli varma sisäinen asenne ja tunne, että teen oikein itseäni ja lapsiani kohtaan. Tuskin lapsien on helppo elää vaikean ihmissuhteen keskellä.

[Zen]

Kiitos vastauksista! Olen pitkään pyöritellyt eroaikeita päässäni mutta se on kyllä totta että lapset sitoo paljon. Nuorimmainen lapsi on aina ollut se ns. Kultainen lapsi mutta vanhin on kokenut ihan liikaa.
Usein olen varma että nyt riittää, mutta kun toinen käyttäytyykin niinku mitään ei olis ollut, rupean epäilemään omia ajatuksia. Olen aina hakenut lapsille apua, mutta kertonut ammattiavulle vain puolitotuuksia asioista. Tällä hetkellä on tilanne että mun on ihan pakko lapsen vuoksi pystyä kertomaan totuus isästään.
Mutta kun en enää muista kunnolla mitä tapahtui eilen tai viikko sitten. Muistan että minut haukuttiin ja lapsi haukuttiin mutta en muista sanoja... Pahanoloni, lapsen pahanolon sekä tunteeni muistan. Kuitenkin kun puhun asioista miehen kanssa, usein saan vastauksen että ei sun noin tarvi aatella, en ole noin sanonut ym ja en enää itekkään muista miten asiat meni. Sekä helposti ajattelen että itse vain ajattelin asian väärällä tavalla. Post-traumaattiset oireet puskee vahvasti päälle.
Tuo todettiin mulle aiemmin omista lapsuuden traumoista ja olen yrittänyt uskotella ettei niillä ole yhteyttä parisuhteessa olevaan väkivaltaan, mutta olen väärässä.

En tiedä mistä saisin rohkeutta kertoa totuuden. Ja miten muistaisin asiat kun mieli ei tahdo muistaa. Eilen olin ihan varma että kerron lapsen auttavalle taholle kaiken, mutta sanoinkin että ihan hyvin on mennyt. En uskalla sanoa edes miehelle nyt että ne asiat on kerrottava. Tuosta huomaan kuinka olen uudestaan ruvennut pelkäämään toisen reaktioita. Ja kuinka henkinen manipulointi sekä väkivalta on taas pahentunut. Mutta kuitenkin siellä muitten edessä mies otti lastaan viereen, pelaili hänen kanssaan sekä puhui kuinka hän niin nätisti sanoi lapselle. Tiedostan että se oli aamuisen raivokohtauksen jälkeistä hyvittelyä mutta kun näin miten tuo pieni rikottu lapsi nautti isänsä huomiosta, tuli tuttu ajatus, kyllä kaikki vielä noidenkin välillä muuttuu paremmaksi. Ehkä minun ei kannatakkaan alkaa repimään asioita auki. Ehkä tämä raivokohtaus olikin viimeinen. Miten vääristyneiksi sitä saakaan omat ajatukset.

Ehkä olis nyt parempi pitää etäisyyttä mieheen jos vaikka asiat muistas ja kirjoittas kaiken ylös paperille. Mutta tällä hetkellä on tilanne että joudun hänen kanssaan olla tekemisissä kasvotusten lähes päivittäin.

[krassi]

Käsittääkseni apua voi saada, jos kertoo auttaville tahoille ja terapeutille asiat juuri niin, kuin ne itse näkee ja tuntee. Jos auttavat tahot ovat turvallisia, niin valitettavasti en ymmärrä, miksi ei kerro asioita omalta kohdaltaan rehellisesti. Jo asioiden ääneen puhuminen jollekin selkeyttää omia näkemyksiä.

[Zen]

Auttava taho on turvallinen mutta yhteistyötä ei ole ollut vielä usein. Viimeksi en kyennyt puhumaan koska narsistinen ihminen oli vieressä. Ihan kuin olisin unohtanut kaiken. Kirjoitin kaiken ylös paperille että muistan asiat. En enään suostu pelkäämään seuraamuksia, nimittäin pelko on ollut se joka ohjaa.

Toisekseen mieli temppuilee. Tuntuu että toinen aistii että jotain on tekeillä ja hän on ollut taas se ihana ihminen sekä hyvä isä lapsilleen. Itselle nousee heti epäilykset sekä liika ymmärrys "kun tuo on ollut nyt niin ihana ihminen ja välillä ymmärtänyt asioita niin onko minulla oikeutta kertoa vanhoja asioita." "Ei tuo voi olla narsisti ku myöntää asioita ja ehkä se onkin muuttunut". Joo, en voi sanoa että täys narsisti mutta erittäin paljon piirteitä. Sekä suuria tunne-elämän ongelmia.

Näitä asioita kun kirjoittaa nousee viha ja huomaa miten helposti tuo saa mun mielen manipuloitua. Enää en suostu uhriutumaan, jota olen tehnyt. Enkä anna minkään vaikuttaa järkeeni. Lapsia suojellakseni kerron kaiken. Ja kiitos Krassi suorista sanoista, ne toivat lisäpotkua asian suhteen.

[Zen]

Asioista sain puhuttua ja tuntui kuin olisi puonnut suuri painolasti hartioilta. Vielä on paljon selvittämättä mutta onneksi alkuun on päästy. Hän otti rauhallisesti asian eikä suuttunut. Tosin ulkoisti tekojaan sairauden piikkiin. Muutama hyvä päivä oli ja olin ihan ihmeissäni. Mutta sitten se tapahtui. Kosto. Sitä osasin jotenkin odottaa.

Hän oletti että olen kotona ja kun en ollutkaan, raivostui. Jonka jälkeen hän mielestäni mitätöi tunteitani sekä syyllisti millainen olen. Syytti minua kun olen tässä suhteessa mutta lopuksi asiat olikin vain pelkkää huumoria. Hänen mielestään olen pelleilijä jos jättämisen otan tosissani, koska eihän se koskaan ennenkään ole ollut totta. Itselleni tutut piirteet nousi esille, selittely miksi en ollut kotona, selittely tunteistani sekä syyllisyys. Miten joku voikin satuttaa niin paljon toista pelkillä sanoillaan.

Sitä heti rupeaa epäilemään että jos nuo lauseet ovatkin totta. Entä jos ne olot tulevatkin vain siitä että käännän asiat itseäni vastaan niinkuin toinen väittää. En tiedä enää miten tehdä. En tiedä jaksanko taistella tuota ihmistä vastaan. Tällä hetkellä tuntuu niinkuin en koskaan pääsisi tästä noidankehästä irti. Missä on se itsearvostus sekä voimat, mitkä sain kerättyä kasaan...

[krassi]

Olen iloinen puolestasi Zen, että pääsit hyvään alkuun. Takapakkeja tulee. Mielestäni se, että ei ole kotona, ei ole syy raivostumiseen.

Omassa tapauksessani muutin yhteisestä asunnostamme toiselle paikkakunnalle muutamien kymmenien kilometrien päähän. Sieltä käsin kävin vielä yhteisessä kodissamme, jopa monta kertaa viikossa. Kerran tein päätöksen, että otan eron ja kerroin sen exälle. Peruin päätökseni vuorokauden kuluttua.

Lopulta minulle tuli viimeinen pisara. Minut haukuttiin lyttyyn täysin aiheettomasti. Tajusin, että hän syytti minua omista virheistään. Sillä hetkellä olin varma, että otan eron, en astu jalallani yhteiseen kotiimme muuta kuin hakemaan tavaroitani. Päätös piti. Koko irtautumisprosessini kesti 4-5 vuotta.

On tärkeää, että tekee sellaisia asioita, joista pitää. Silloin, kun se on mahdollista. Se vahvistaa. Minä kirjoitin paljon. Lenkkeilin ja kävin jumpissa. Soittelin palveleviin puhelimiin. Minulla oli myös kiva, maalaisjärkinen ystävätär, joka kuunteli ja oli samalla aaltopituudella kanssani. Kaikki tapahtuu ajallaan. En tiedä voimavarojasi, joten en myöskään tiedä, onko ajatuksistani sinulle apua.