Narsistivanhemmat ovat käsittämättömän kammottavia

[Shocked]

Ilmiö on mielestäni aivan hirveä.
Ja sekin on hirveää, että niin harva sitä ymmärtää.

[Marissa82]

Todellakin on. Ei sitä piinaa ja niitä traumoja mitä se jättää voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen joka on itse käynyt läpi saman. Sitä paitsi henkistä väkivaltaa yleisestikin vähätellään vieläkin ihan liikaa.

[Shocked]

Käytönnössä ihminen ja hänen elämänsä voidaan saada "laillisesti" tuhota, jos se tehdään pelkästään henkisellä väkivallalla ja sanallisella pelillä, valehtelulla, tapahtuneiden tapahtumien kieltämisellä yms., ja sitten se voidaan kaikki vierittää uhrin syyksi, kun mitään "konkreettistahan" ei ole tapahtunut (vaikka minusta puhuminenkin on konkreettista ja se vaikuttaa konkreettisesti aivoissa, sosiaalisissa suhteissa jne. mitä puhutaan), joten kaikki uhrin huolestuminenkin tilanteesta "on täysin turhaa".
TÄYSIN TURHAA, vaikka uhri fyysisestikin olisi henkihieverissä.
Viesti on siinä sitten ikäänkuin lopulta se, että koko ihminen on täysin turha, joten ei ole mitään väliä mitä käy.
Ja jos siitä on vielä uhrin läheisillekin tms. surua, niin ei silläkään ole mitään väliä...täysin turhaa...
Turhaa puhetta kuka tuollaisesta on yrittänyt selittää olevansa huolissaan...

[Holly]

Ilmiö on mielestäni aivan hirveä.
Ja sekin on hirveää, että niin harva sitä ymmärtää.

Niin on, itsekin päivitellyt asiaa monet kerrat, että miten voi olla olemassa edes mitään niin tuhoavaa...Ja koska ilmiötä on vaikea pukea sanoiksi tai selittää, niin ikään kuin sitä ei edes olisi, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja tosiaan harva ymmärtää..harva ymmärtää kuinka jollakin voi olla niin kauhea vanhempi, että se saa sut hautoon itsemurhaa. Kuinka oma vanhempi tukahduttaa susta elämän pois pikku hiljaa..Kuinka joskus tuntuu kuin voisi vain pyörtyä siihen kun kuin salaman isku keskellä kirkasta päivää kaikki inhottavat muistot iskee suhun..Kuinka surullista se on, että sitten kun on yksin niin kehtaa tuupertua maahan makaamaan lamaantuneena siitä kaikesta mitä on ollu..ja kuinka kauheaa se on kun ei oo näköpiirissä ollut koskaan ketään kuka ymmärtäisi, paitsi omat sisarukset...Ja sit kun sä oot elänyt siinä helvetissä 18 vuotta ja vihdoin pääset pois vankilasta, niin sä haluisit juosta pois, mutta pystyt vaan ryömimään..niin kauheaa on ollut..sit sä vain ryömit monta vuotta..pikkuhiljaa ehkä toivut, vaan koska aika luo etäisyyttä asioihin..ja odotat kiltisti että aikaa kuluis jotta pääsis takaisin jaloilleen ja elämä vois alkaa.

[Shocked]

Mutta kun monen mielestä vielä 50 vuotiaankin pitäisi kiltisti mukisematta mielestellä narsistivanhempiaan ja alistua mielivaltaiseen henkiseen väkivaltaan voimatta elää omaa elämäänsä. Mikä siinä on ideana ? Minulle se tuntuu kaiken järjen vastaiselle, sekä luonnottomalle ajatellen henkistä kehitystä jne.

Kyllä mielestäni ajattelevat ihmiset ymmärtävät, että vanhenevien vanhempien myöskin tulisi kohdella ihmisarvoisesti aikuisia lapsiaan (vaikkei siitä aina niin muistutetakaan kuin vanhempien kunnioittamisesta), ja minun mielestäni on epäasiallista luistaa siitä periaatteesta.
Muutoin ihmissuhteesta tulee ns. "toxic" aikuiselle lapselle.
Löysin aiheesta youtube videoita jne.

[BombaySapphire]

Ilmiö on mielestäni aivan hirveä.
Ja sekin on hirveää, että niin harva sitä ymmärtää.

Niin on, itsekin päivitellyt asiaa monet kerrat, että miten voi olla olemassa edes mitään niin tuhoavaa...Ja koska ilmiötä on vaikea pukea sanoiksi tai selittää, niin ikään kuin sitä ei edes olisi, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja tosiaan harva ymmärtää..harva ymmärtää kuinka jollakin voi olla niin kauhea vanhempi, että se saa sut hautoon itsemurhaa. Kuinka oma vanhempi tukahduttaa susta elämän pois pikku hiljaa..Kuinka joskus tuntuu kuin voisi vain pyörtyä siihen kun kuin salaman isku keskellä kirkasta päivää kaikki inhottavat muistot iskee suhun..Kuinka surullista se on, että sitten kun on yksin niin kehtaa tuupertua maahan makaamaan lamaantuneena siitä kaikesta mitä on ollu..ja kuinka kauheaa se on kun ei oo näköpiirissä ollut koskaan ketään kuka ymmärtäisi, paitsi omat sisarukset...Ja sit kun sä oot elänyt siinä helvetissä 18 vuotta ja vihdoin pääset pois vankilasta, niin sä haluisit juosta pois, mutta pystyt vaan ryömimään..niin kauheaa on ollut..sit sä vain ryömit monta vuotta..pikkuhiljaa ehkä toivut, vaan koska aika luo etäisyyttä asioihin..ja odotat kiltisti että aikaa kuluis jotta pääsis takaisin jaloilleen ja elämä vois alkaa.

" Ja tosiaan harva ymmärtää..harva ymmärtää kuinka jollakin voi olla niin kauhea vanhempi, että se saa sut hautoon itsemurhaa. Kuinka oma vanhempi tukahduttaa susta elämän pois pikku hiljaa..Kuinka joskus tuntuu kuin voisi vain pyörtyä siihen kun kuin salaman isku keskellä kirkasta päivää kaikki inhottavat muistot iskee suhun..Kuinka surullista se on, että sitten kun on yksin niin kehtaa tuupertua maahan makaamaan lamaantuneena siitä kaikesta mitä on ollu.."

Mä niin elän tuota vaihetta. Tuntuu, että pää hajoaa kaikkeen. Mulla ainoa tapa selvitä on ollut "unohtaa", nyt terapian takia kaikki puskee läpi. Ihan normaaleina pitämäni asiat lapsuudesta ovatkin olleet ihan sekopäisiä. Nyt pelkään lapsuuden vaikutuksia: pääsenkö koskaan irti, auttaako terapia... Elämäni on muuttunut hirveästi viimeisen melkein vuoden aikana. Eikä kai hyvään suuntaan, mutta ehkä pitää ensin romahtaa, että voi päästä ylös?

[Juusoh]

Moi kaikille sielunkumppaneille.

Minusta pahinta tässä kaikessa on toivoa sitä, ettei vanhempaa olisi ollut ollenkaan olemassa. Sitä on monen niin vaikea ymmärtää, että mistä moinen valitus johtuu. Ja se kulissi, johon on tottunut vuodesta toiseen, ei siitä pääse noin vain eroon. Olen välillä miettinyt kuinka olisi helpompi elää esittäen samaa mallia loppuun asti, tunteettomasti, kylmästi ja valehdellen, mutta jokin minussa haluaa löytää sen inhimillisen ja urhean ihmisen, joka taistelee vääryyttä vastaan kaikin keinoin.

Minun lapsuus on vain satunnaisia muistoja ja niiden palasia, josta varmasti johtuu, että elämäni ylipäänsä tuntuu siltä ettei siinä mitään punaista lankaa olekaan. Vain kylmää suorittamista päivästä toiseen. Muistan pelon. Se elää vieläkin sisälläni. Pelko kaikesta, epäonnistumisesta, ihmisten kohtaamisesta, rehellisyydestä, elämästä. Meillä oli tapana pelotella, lyödä, potkia, riehua, riidellä, alistaa, mitätöidä ja uhkailla. Ylimalkaista ylistystä tuli silloin kun tuli menestystä koulussa, urheilussa yms. Se menestys ei vaan tuntunut jotenkin omalta, ja tiesi, että oli pakko menestyä. Ei ollut vaihtoehtoa. Muuten oli huono ihminen. Olen kyllästynyt asioiden alituiseen suorittamiseen, sillä se on tuottanut minulle nuoruuden alkuvuosista asti erilaisia ongelmia: addiktioita, rikollisuutta ja valehtelua ylipäänsä.

Täytyy tästä kääntää jotenkin kurssi eteenpäin ja niin kuin aikaisemmissa teksteissä mainittiin niin raivata tietä kohti elämää ja nimenomaan omannäköistä sellaista. Voimia kaikille!

[Keiju]

Ilmiö on hirveä ja vaikka siitä on nykyään melko paljon tietoa olemassakin, miksei sitä nähdä tai pidetä minään?? Voisiko olla siksi, että ilmiö on niin pelottava ja vaikea, että jokaisen tekee mieli pestä kätensä siitä touhusta? Me, jotka ollaan tahtomattamme jouduttu ilmiön kanssa tekemisiin, valittaisiin varmasti kiertotie jos nyt olisi mahdollisuus valita... Ikävää vaan, että niillä jotka on syntyneet narsistiperheeseen, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta valita. Meillä, jotka erehdyttiin hankkimaan lapsia moisen hirviön kanssa, ei ole enää mahdollisuutta valita kuin konstit, joilla yrittää selviytyä ja pelastaa lapset.

Vaikeita päätöksiä tehtäväksi... Tuntuu tosi pahalta lukea täällä niiden tarinoita, jotka edelleen aikuisena yrittävät selvitä lapsuuden traumoista. Mutta ainakin vahvistuu oma näkemys siitä, että pelastan lapseni isältään hinnalla millä hyvänsä.

Se on vaan niin käsittämätöntä, että lääkäri, psykologi, lastenvalvoja, poliisi, tuomari ja ketähän muita vielä, käskee mun oman terveyteni ja hyvinvointini vuoksi pysyä kaukana lapseni isästä ja pitää kommunikointi niin pienenä kuin mahdollista. Mutta meidän laki sanoo, että pyhän yhteishuoltajuuden ja isän oikeuksien vuoksi mun on lähetettävä lapseni sen saman ihmisen tuhottavaksi, oli tilanne mikä hyvänsä.

Ja mun touhuja katotaan kummeksuen, kun mä juoksen pää kolmantena jalkana hakemassa apua lapselle mistä tahansa. Mä todella haluaisin saada sen avun ennen kun liikaa on tuhottu... Säröt olisi niin paljon helpommin korjattavissa ennaltaehkäisevässä mielessä kuusivuotiaalta, kun paljon myöhemmin riekaleina olevalta aikuiselta, joka on menettänyt jo ison osan elämästään kärsimiseen.

[mariabella]

Nimimerkki "Shocked" kuvasit mun tuntemukset täydellisesti! On vaikeaa yrittää selittää asiaa esimerksi omille ystäville, koska tulee olo, ettei vaan kykene pukemaan sanoiksi sitä piinaa, jota on joutunut kestämään kahdenkymmenen vuoden ajan. Meillä kotona vallitsi aina kireä, uhkaava ja jännittynyt ilmapiiri, koko ajan piti varoa milloin isä saa raivokohtauksen. Fyysistä väkivaltaa ei meillä kotona käytetty, mutta henkinen väkivalta on jopa siitä pahempi, ettei sitä voi todistaa muille.

Huomasin jo lapsena, että perheessämme on jotakin outoa. Aloin teini-iän kynnyksellä kapinoimaan isääni vastaan, joka tietenkin johti siihen, että hän kohdisti kaiken pahan olonsa ja vihansa minuun ja oli äärimmäisen julma minua kohtaan. Se miten oma isä voi murskata itsetunnon, on siis jotain käsittämättömän kammottavaa. Hän vähätteli minua "kiittämätön pentu, ei susta ole muuhun kuin siivoojaksi", syytti minua aivan kaikista asioista (myös niistä, joihin minulla ei ollut mitään osallisuutta) ja oli koko ajan aggressiivinen ja vihainen. Ilmapiiri kotonamme oli hyvin jännittynyt, sillä koko ajan piti jännittää, millaisella tuulella isä tänään oli. Ja noin 90% ajasta hän oli kylmä, ilkeä ja vähättelevä ja sen lisäksi vielä vihainen.

Koko perheemme on oirellut isäni takia ja me aikuiset lapset (minulla on vanhempi veli ja sisko) olemme kärsineet vakavista ja pitkäkestoisista mielenterveysongelmista. Isoveljeni on ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut ja masentunut koko aikuisiän ja hän on kärsinyt huonosta itsetunnosta. Siskoni sairastui syömishäiriöön ja hänellä on ollut paljon muita sairauksia/fyysisisiä oireita, joiden uskon tulleen henkisestä musertavasta paineesta. Nykyään siskoni kärsii unettomuudesta ja on syöynyt masennuslääkkeitä yhdeksän vuoden ajan kolmen vuoden psykoterapiasta huolimatta. Itse kärsin tälläkin hetkellä piinaavista vatsakivuista, ahdistuksesta, itsesyytöksistä sekä masennuksesta.

Olen vasta viimeisen viikon aikana alkanut hahmottamaan psykoterapian avulla, miten suurta tuhoa isäni on saanut aikaan. On käsittämätöntä, kuinka joku voi raunioittaa toisen ihmisen niin tyystin; en pysty tällä hetkellä opiskelemaan enkä käymään töissä ahdistukseni takia. Nyt tosin masennuslääke on alkanut hieman tehoamaan ja psykoterapia on myös auttanut. Kun tästä nousen, pysyn isästäni mahdollisimman kaukana (tällä hetkellä taloudellisesti riippuvainen hänestä). Samalla tosin käy sääliksi isää; hän ei itse ymmärrä olevansa masentunut, ahdistunut alkoholisti, jolla on hyvin vahvoja narsistisia piirteitä. Hänen lapsuutensa oli erittäin kurja ja julma sodan jälkeen ja se on selvästi jättänyt jälkensä häneen ja nyt myös meihin, hänen lapsiinsa. Uskon, että hän on ns."haavoittuvainen/haavoittunut narsisti". Hänellä on toisaalta suuruskuvitelmia itsestään, mutta toisaalta usein käy ilmi hänen epävarmuutensa ja heikko itsetuntonsa. Hän ei varmaankaan itse huomaa tätä. Lisäksi isäni kaipaa paljon ihailua ja kannustusta ja ylitsevuotavia kehuja, vaikka hän ei ikinä kehu meitä lapsia tai tunnusta meidän onnistumisiamme. Minun kauppatieteelliseen pääsy ensimmäisellä kerralla oli hänen mielestään valmennuskurssini ansioita, jonka HÄN MAKSOI. Muuten en hänen mukaansa olisi kyennyt pääsemään opiskelemaan. Että pistää vituttamaan (anteeksi), kun näitä lähtee miettimään.

Äitiäni hän on aina kohdellut kaltoin, omana orjanaan ja lisäksi haukkunut ja alistanut äitiäni niin paljon, että sai jopa meidät lapset uskomaan, että äitimme on tyhmä ja kelvoton ihminen, jota voi pilkata ja kohdella huonosti. Vasta nyt olen alkanut ymmärtämään kuinka urhea ja arvokas ihminen äitini on ja mietin mitä kauheuksia hän on joutunut sietämään elämänsä aikana. Perheessämme ei isäni takia yksinkertaisesti voi olla iloa tai positiivisuutta, vaikka äitini yrittääkin parhaansa luodakseen hyvää tunnelmaa. Olen niin täynnä vihaa ja katkeruutta isääni kohtaan. Toivottavasti pääsen näistä tuntemuksista yli psykoterapian avulla, sillä haluan vapautua tästä helvetistä.