Apua tarvitaan

[voimia]

Surullista, mutta tuo käytös kuulostaa minun mielestä juuri narsistin toimelta.. hänhän saa käytöksellään sinut kokemaan syyllisyyttä siitä, ettet pystynyt sanomaan rakastavasi. Sinä vastasit rehellisesti, koska olet epävarma tunteistasi, eikä sinun tarvisi siitä kokea syyllisyyttä, vaikka tottakai se toisesta tuntuu pahalta. Lisäksi ihmettelen, miksi hän valehteli lapselle "sinun nimissä".. Halusiko hän näin painostaa sinua vannomaan rakkautta vai lisäämään syyllisyyttäsi..

Olin itse suhteessa narsistin kanssa ja juuri tuon tyyppisellä henkisellä painostuksella, syyllistämisellä ja pelolla minut murennettiin. Erosin puoli vuotta sitten ja kun "asiat ei tapahdu itselle", niin tuntee niin läheisestti tuon "toiminnan". Kyllä minunkin narsisti itki jossain vaiheessa on/off suhdettamme, että menetti minussa niin paljon, mutta kun taas jatkoimme, en ollut minkään arvoinen, tein ja ajattelin vain kaiken väärin. Me myös keskustelimme läpi suhteemme ja monesti tuli sellainen "usko", että kyllä asiat järjestyy.. ajan kanssa vain huomasi, että keskustelut eivät kuitenkaan muuttaneet loppujen lopuksi mitään.. Hän sanoi siinä tilanteessa, mitä halusin kuulla.. ja uskoin.

Toivottavasti tämä ei kuulosta liian lohduttomalta, jos et vielä ole varma puolisosi narsistisuudesta. Yksi keino nähdä onko toiminta oikein, on tietenkin miettiä toimisiko itse miten samassa tilanteessa..

Voimia sinulle, tiedän kuinka raskasta on epäillä narsismia ja samalla toivoa, että löytäisi todisteita, ettei toinen ole narsisti.

[squido]

Tuntuu hyvältä lukea vastauksia, kiitokset niistä teille. Vertaistuki ja muiden kokemat samanlaiset tilanteet tuovat kuitenki jollain tasolla lohtua ja energiaa jatkaa.

En todella kestänyt olla kotona. Mieheni lähtiessä kauppaan käymään, pakkasin laukkumme ja lähdin lasten kanssa. En halua palata sinne enää ennen kuin mieheni on hankkinut oman asunnon. Tänään laitoin eropaperit postiin.

Nyt kuitenki tuli niin haikea mieli. Olihan meillä ihaniakin hetkiä. Mieheni teki minulle välillä iltapaloja illalla. Viikonloppuisin söimme sipsejä ja joimme pari lasia viiniä ja katsoimme jotakin telkkarista. Onhan hän kuitenkin se lasteni isä. Olen myös pahoillani mieheni puolesta. Minusta tuntuu niin pahalta jättää hänet.. Olisiko vain pitänyt antaa hänelle uusi mahdollisuus? Toisaalta hän väitti eilen äidilleni puhelimessa, että haluan erota, koska petän häntä ja minulla on suhde jonkun kurssikaverini kanssa. Ei todellakaan ole totta. Pidän koulussa olemisesta, sitä en voi kieltää. Minulla on siellä ystäviä, kumpaakin sukupuolta. Koulussa on vain niin mukavan levollista olla ja siitä onkin tullut eräänlainen pakopaikka minulle.

Toisaalta olen niin helpottunut ja onnellinen, kun hän ei ole fyysisesti lähellä. Hänen kanssaan jotenkin aina lamaannuin jollain tasolla. Ahdistus vaivasi, vaikka joimme viiniä. Jos halusin illalla opiskella, tunsin syvää syyllisyyttä. En osannut koskea mieheeni viime aikoina enää pitkään aikaan. Mietin kyllä haluaisikohan hän, että silitän, haluaisiko, että halaan? Mitä jos teenkin kaiken väärin? Miksi nuo teot eivät tule spontaanisti, miksi en tunne vetoa mieheeni?

Hän saa minut tuntemaan itseni niin huonoksi välillä päivittäin välillä vähän harvemmin. Tulevaisuus pelottaa, mutta lasten kanssa on vain niin ihana olla, kun ei tarvitse miettiä mitä mieheni nyt odottaa minulta, mitä olen nyt tehnyt väärin, millä tuulella hä on nyt, minkälaisella huomenna.

Viime päivät olen moneen kertaa saanut kuulla syytöksiä liittyen tilanteeseemme. Olen pilannut kaiken. Opiskeluuni laittama huomio pilasi avioliittomme. En koskaan tehnyt mitään avioliittomme eteen. Mielestäni kyllä pyrin aina joustamaan, yhä enemmän ja enemmän, yritin vain olla parempi. Aina vain parempi. Kesällä huomasin olevani niin hyvä kontrolloimaan itseäni, ettei minun tarvinnut syödä kuin illalla iltapalaa, olisikohan mieheni nyt vihdoin tyytyväinen ja ylpeä saavutuksestani? Ei, nyt olenkin liian laiha, pitää yrittää olla vieläkin parempi: pitää hoitaa mieheni asiat, olla aina hänen tavoitettavissaan, hoitaa lapset, hoitaa kouluhommat, hoitaa koti, syödä riittävästi, silti olla kuluttamatta rahaa, koska mieheni aina yllättäen saattoi tarvita satasen jos toisenkin ja se hänen oli silloin saatava, pitää onnistua kaikessa, ei saa olla väärässä, ei saa olla tyhmä, pitää osata kaikki, jos mieheni kysyy jotain, pitää osata vastata muuta kuin en tiedä, pitää olla kiltti ettei mies suutu, pitää totella Häntä kuin tiukka auktoriteettia, pitää huolehtia hänestä, ei saa itkeä vaikka surettaisi, pitää tietää mitä mieheni päässä milloinkin liikkuu...pitää,pitää, pitää..... En tule kuulemma koskaan enää saamaan ketään, koska olen niin kamala, lättäperse ja riippuvat tissit (ainakin näin mieheni kuvaili minua pari päivää sitten). Yritä kovasti sulkea korvani kaikelta, mutta välillä keittää yli ja pinna menee mieheni suureksi iloksi poikki. Silloin hermostun ja kiljun ja raivoan, että mieheni tukkisi turpansa ja antaisi minun olla. Hän vain toteaa ylpeänä ja tyynen rauhallisena että minähän se tässä mielisairas ja hullu olen...Niin kai sitten. Haluan vai hiljaisuutta. Mieheni lähellä sitä en saa.

Ehkä vielä joku päivä syyllisyyteni siitä, että minä jät mieheni ja sain hänelle nii pahan olon, helpottaa. Toivon sitä tosissaan. Mite voin samalla inhota häntä joka kerta kun näen ja samalla tuntea suurta tuskaa siitä, että hänet jäti yksin kylmään maailmaan?

[ehjäksi]

Kiitos sinulle squido että kirjoitat elämästäsi. Luin tarinasi alusta loppuun, ja vaikka minun tarinani on ihan eri elämän tilanteesta, se tunnuhelvetti narsistin kanssa on silti niin sama. Niin monessa kohdassa, huomasin että just noin minullekin sanottiin, noin minäkin tunsin... kuin omaa tuskaa läpikävisi. Kiitos sinulle ja voimia, älä enää anna minkään käätää päätäsi.. Narsistisuus pahenee aina, jos uhri palaa takaisin (valta kasvaa).
ps. älä koe (helppo sanoa) syyllisyyttä erosta, et ole vastuussa miehesi elämästä. Vain omastasi ja lasten. Narsistimies pärjää kyllä ja "varo", ettet tule pettymään.. hän voi etsiä tilallesi heti jonkun toisen ja voit tuntea itsesi niin merkityksettömäksi. Vielä ei tiedetä, mutta toivottavasti jaksat edelleen kirjoittaa. Iloa elämääsi.

[Notavictim]

Älkää vaan ottako tätä nyt niin että mä hehkutan omalla elämälläni silloin kun teillä on paha olla. En yritä sitä enkä ikinä halua satuttaa ketään ihmistä. Haluan vaan tuoda esille sen, miten mahtavaa on elää normaalissa parisuhteessa kun niin kauan kestin narsisteja. Haluan myös tuoda esille senkin että miten homman pitää mun mielestä mennä ja sen, että te ansaitsette samaa.

Kun mulla on paha mieli, sanon sen. Mieheni lohduttaa. Kun meille tulee riita, kyllä silloin kumpikin ärhentelee ja puhuu suunsa puhtaaksi, mutta sen jälkeen asia sovitaan ja se unohdetaan. Voin hyvällä omallatunnolla keskittyä töihini ja sanoa miehelleni, että hoidan tämän asian ja silloin mieheni sanoo lapselle: "Annetaan me äidin hoitaa työt eikä keskeytetä, niin äiti saa sen valmiiksi". Mun ei tarvitse huolehtia mieheni hyvinvoinnista, se on aikuinen ihminen ja ottaa itsestään vastuun sen mukaan. Ero- ja parisuhdetilanteissa tulee aina isojakin riitoja koska on isot asiat kysymyksessä, syyllistäminenkin on silloin normaalia, mutta kenenkään teistä ei tarvitse kantaa yhdestäkään aikuisesta vastuuta kuten lapsesta. Omaishoito on tietenkin asia ihan erikseen mutta niitä te ette käsittääksenne ole.

Kenenkään narsismi ei ole toisen vika, mutta ne seuraukset on aina sellaisia, että kenen niitä oikeastaan tarvitsee sietää? Onko oma elämäntehtävä olla sylkykuppi? Mä olen päättänyt olla loppuelämäni vain yhden narsistin uhri: meidän kissan.

[squido]

Kiva taas lukea teidän vastauksia, niistä saa aina jotain perspektiiviä. Erityisesti silloin kun mieli meinaa romahtaa ja tuntuu siltä, että jospa sittenkin olisi pitänyt jatkaa, jos mies sittenkin olisi muuttunut niinkui lupasi? Suurimmaksi osaksi nyt tuntuu hyvältä. Olen tällä hetkellä fyysisesti eri paikassa lasten kanssa kuin mieheni. Olen vasta nyt huomannut, että lähes koko avioliiton ajan olen tuntenut oloni paremmaksi juuri silloin kun olen ollut yksin lasten kanssa poissa kotoa, milloin vanhempieni luoa, milloin siskoni luona, tai vaihtoehtoisesti silloin kun mieheni on ollut pidempään poissa kotoa.

Silti jokin asia avioerossa kalskahtaa aivoissani ja pahasti... Minäkö, miksi juuri minä??? Olen aina ajatellut, että sitten kun minä menen naimisiin, teen kaikkeni, jotta avioliitto toimisi ja pääsisimme vaikeidenkin aikojen yli. Olen pitänytkin itseäni se suhteen jotenki sinnikkäänä ja ehkä vahvanakin ihmisenä.Ja nyt kuitenkin minusta on tulossa ERONNUT...kuin kirosanan sanoisi... En ole sinkku, enkä avioliitossa vaan ERONNUT. Hyi. Lapseni tulevat olemaan AVIOEROLAPSIA (itse en ole). Sydämeni itkee pelkästä ajatuksesta. Olen suuresti epäonnistunut. Silti avioliiton jatkaminen mieheni kanssa tuntuu ahdistavalta ajatukselta. Odotin yli neljä vuotta, että vaikeat ajat menisivät ohi (olemme olleet naimisissa 4,5 vuotta yhdessä reilu 5 vuotta). Viimeksi viime keväänä huomasin itkevänimilloin kotona yksin iltaisin, milloin koulussa vessassa keskellä päivää ja miettiväni, että voi koska, voi koska nämä pahat ajat menevät ohi? Milloin avioliitossamme alkavat taas hyvät ajat? (ai mitkä hyvät ajat...ne ekat seurustelukuukaudetko?) Uskokaa tai älkää, mutta yhtäkään yhteistä uutta vuotta en ole viettänyt mieheni kanssa niin, etteikö hän olisi saanut minua itkemään. Tiedän, kuulostan varsinaiselta itkupilliltä. Pystyn kyllä nielemään kyyneleeni toisinaan, mutta mieheni vain tietää mistä vetää, jotta saa minut itkemään.Siltä minusta ainakin tuntui aina.

Joka tapauksessa mieleni muuttuu vähä väliä sen suhteen olenko nyt tekemässä oikeaa ratkaisua vai en.. Kertokaahan kanssasisareni, kuulostaako tulevan ex-mieheni kavioeroprosessikäytös teistä enemmän narsistin vai kenen tahansa käyttäytymiseltä? Eni reaktioa mieheni uhkasi tehdä elämästäni helvetin. Sanoi ettei suostu erota, vaan sen sijaan aikoo pilata elämäni niin, että siitä tulee täysin helvettiä. Tästä seurasi tuntien aggressio ja riehuminen, ovien paiskonta. Seuraavat tunnit hän osoitti rakkaudentunnustuksiaan lupaili muuttuvansa tekevänsä kaikkensa kunhan en jätä. Tämän seurauksena turvautui alkoholiin ja pyrki pitämään minut itsellään pelottelemalla, uhkailemalla, pakottamalla yms. sillä seurauksella, että minä otin lapset ja lähdin pois heti tilaisuuden tultua. Sitten taas rakkauden tunnustuksia ja lupauksia rauhaan jättämisestä kunhan tulen takaisin kotiin. Lupasi antaa minun olla rauhassa ja rukoili toista yritystä. Palasin kotiin. Mieheni oli kuin mikäkin hurmuri, halaili, helli, hemmotteli, teki kaikkea, mutta ei jättänyt rauhaan vaikka pyysin, halusin olla itsekseni. Rauhaan jättämisestä suuttui ja eräänä iltana riita äityi sellaiseksi että otin ja lähdin taas. Siitä seurasi kolmen päivän piina tekstiviestien ja puheluiden avulla. Viesteissä öisin syyttelyä ja syyllistämistä hänen pahasta olostaan, jonka hänelle sain aikaan, vaikka hän minua niin rakastaa, syyttelyä, miten annoin lasten ja koulun pilata avioliittomme ekä koskaan tehnyt mitään sen eteen. Päivisin uhkailua ja pelottelua kaikella pahalla, mitä hän voi tehdä hankaloittaaksensa minun elämääni. Noiden 3 päivän jälkeen kuin salaman iskusta hän onkin taas ihan hyvällä tuulella ja pystymme jopa keskustelemaan käytännön asioista jne..toistaiseksi näin, jatkuuko tämä näin vai muuttuuko mieli taas..?

Eropäätöstäni kuitenkin tukee vahvasti muutama asia:
1. Soitin äidilleni useampia kertoja noiden viimepäivien uhkailujen seurauksena,koska todella pelkäsin mihin mieheni on kykenevä. Eräässä keskustelussa kysyin äidiltäni, että olenko ollut nyt nämä päivät liiankin "ankara" miehelleni. Äitini totesi tuohon että olen varmaan ollut vähä turhan ankara, mutta toisaalta onhan mieheni aina ollut todella itsekäs, eihän hän koskaan ajattele muita kuin itseään (siis jopa äitini on tämä huomannut!). Äitini vielä jatkoi tuohon, että kyllä tämä mieheni on minua nyt jo ihan riittävästi kiusannut. Kaikki nämä vuodet olen salannut kaiken kaikilta ja silti äitini on kuulemma koko ajan tuntenut, että voin pahoin. On hän muutamia kertoja yrittänyt sitä sivuten kyselläkin minulta, myönnän, mutta olen vain aina kieltänyt kaiken ja sen sijaan kehunut miestäni.

2. Mieheni on ihmetellyt sitä, miksi en voi antaa hänelle toista mahdollisuutta. Tai miksi en aiemmin avioliittomme aikana uhannut erota hänestä, jos hän jatkaa käyttäytymistään. En ole erolla uhannut, olen yrittänyt muilla tavoin saada häntä ymmärtämään mm. kertomalla, että avioliitto ei toimi, ellei kumpikin osapuoli saa puhua ja tuoda omaa mielipidettä esiin. Ei hän tähän ole koskaan mitenkään reagoinut. Toisaalta olen miettinyt, että tätäkö avioliitto ja rakkaus on? Että kohdellaan toista mahdollisimman itsekkäästi ja paskasti kunnes raja alitetaan niin, että toinen haluaa erota, jolloin vähän petrataan? Itse olen aina ajatellut, ja pyrkinyt niin tekemäänkin, että kohtelen toista mahdollisimman hyvin, niin kui haluaisin hänen minua kohtelevan. Eikö hän tosiaan näiden vuosien aikana ymmärtänyt itse miten hän minua oikein kohteli? Toisaalta hän siirsi käyttäytymisensä vastuun stressiinsä ja masennukseensa... En kyllä unohda, että monet monet kerrat hän sanoi minulle: "Kun minulla on paska olla ja elämä menee päin helvettiä, voit olla varma siitä että pidän huolen, että sinullakin on paska olla ja elämä menee päin helvettiä" Haluanko todella elää tuollaisen ihmisen kanssa? En.

[väiskk]

jos vähänkään ajattelet itseäsi ja jaksamistasi ota lapset kainaloon ja juokse karkuun kovaa. Just noin narsku toimii ja voin 13 vuoden kokemuksella kertoa että tilanne ei paran vaan pahenee. Me ns. normaalit ihmiset haluamme uskoa aina että kyllä se toinenkin huomaa meidät ja muuttuu mutta ei koskaan muutu paitsi pahemmaksi.Itse pakkasin vaatteet jääkiekkokassiin neljä vuotta sitten ja sillä tiellä olen tyytyväisenä.

[squido]

Tosiaan päätin lähteä. Lähdin. Sain viikon varoitus ajalla itselleni ja lapsilleni uuden asunnon. Ensimmäinen yö kodissamme takana. Tuleva ex-mieheni auttoi eilen kavereidensa kanssa todella ystävällisesti (niinkuin on tämän koko viikon käyttäytynyt) tavarat tänne. Ajattelin mielessäni, että kiva kun saimme sittenkin asiat sujumaan välillämme. Tänään kuitenkin oli tarkoitus, että hän tulisi laittamaan reikiä seinään pimennysverhoille ym. Juuri kun olin lastemme kanssa matkalla kotio ja suunnittelin jo yhteydenottoa miehelle, huomasin puhelimessani viestin, jossa mieheni (taas jälleen kerran) toteaa olevansa lähdössä pois suomesta huomenna jolloin minun ei tarvitse enää koskaan olla hänen kanssaan yhteydessä. Tunsin tavallaan helpotusta, vaikka miehestä onkin ollut apua, tunnen itseni henkisesti ahdistuneeksi hänen seurassaan. Mieheni odotteli uuden kotini pihamaalla ja sanoi hakevansa vain reppunsa, joka oli jäänyt minun luokseni, sanoin, että selvä. Sitten alkoi taas kaikki sama itku-marttyyriys-syyttely hänen elämänsä pilaamisesta. Mm. seuraavia asioita sain kuulla "tätähän sä oot aina halunnut, että sun lapsilla ei ole isää", "tuut vielä näkemään, ettet tule pärjäämään yksin", "sä tykkäät katsoa, kun mä kärsin vai mitä?" ymymym.... Just. Olin hetken pois ja mies oli lasten kanssa (siis noin minuutin) ja kun tulin takaisin ihmettelin mihin 4-vuotias esikoisemme oli hävinnyt. Mies totesi että tonne se meni nurkkaan itkemään, kun sanoin sille, etten ole enää sen isä. WHATTT???!!!??? Katoin sitä kusipäätä vihasena ja teki niin mieli manata se syvälle maan alle. Menin lapsen luo, otin syleilyyn ja kysyin miksi hän itkee, lapsi vastasi, että "Isi ei enää halua olla minun kanssa". Tarina vielä jatkui niin, että jostain kumman syystä päästin sen kusipää itse hakemaan reppusa kotoani ja sehän asettui taloksi heti, otti ulkovaatteet pois ja sanoi, että nyt sitte keskustellaan (MIKS TAAASS???? kuitenkin taas samaa p* jauhantaa). Ne keskustelut, mitä se haluaa aia uudestaan ja uudestaan pitää, menee aina saman kaavan mukaan. Ongelmana vaan on, että en koskaan vastaa mitä se haluaa, vaan miltä musta tuntuu ja sitten se suuttuu ja alkaa raivoomaan, huutamaan, haukkumaan, nälvimään ym. Nyt ei ehditty edes aloittaa keskustelua, kun esikoinen iloisena (surunsa unohtaneena) hihkaisi "Kato isi!" Tähän kusipää karjaisi "En mä ole sun isi!" Lapsi alkoi itkemään ja itse raivoistuin niin, että komensin kusipään pois mun kotoani. Sanoin, ettei mun kotiin kukaan tule pahoittamaan mun lasten mieltä. Ja se oli muuten varmasti viimeinen kerta kun se sai tosta ovesta kulkea.

Illalla vielä nukkumamenon aikaan sanoin esikoiselle "Hyvää yötä! Äiti rakastaa sinua". Esikoinen vastasi "Mutta isi sanoi minulle, että mene pois, minä en en ole sinun isi!"

Nyt haluaisin todella ottaa isyyden siltä kusimulkulta pois. En halua, että se viettää aikaa mun lasten kanssa ja "vahingossa" päästelee tollasia sanoja ulos. On se enenkin haukkunut juuri tätä esikoista, millon itkupilliksi, millon idiootiksi, millon tyhmäksi jne...

[Patsas]

No voi helvetti, huh huh!

NIIIIIIIn epäreilua heittää tuollaista lapsen niskaan! Niin epäreilua!

Ja kaikkien solvaamisten ja hulluuden partaalla olemisen jälkeen kun itselläkin on erokriisi päällä, pitää vielä jaksaa kantaa huoli satutetuista lapsista, niiden päästä, niiden tunteista! Ihan ylimääräistä! Kyllähän ne lapset muutenkin oireilee erosta ja uudesta kodista ja sinusta vaistoavat ettei kaikki ole stabiilisti! Pitääkö vielä sohia lisää paskaa!

Meillä heti eron jälkeen lapset muuttuivat aikalailla. Nyt on helpompaa jo, mutta silloin olin ihan tosi herkillä että kestänkö, lapsista oli kova huoli, ja että osaanko olla oikein heidän kanssaan. Aina kun lapset olivat nukahtaneet, soittelin ystävät läpi ja purin tunteitani ja itkin ja puhuin päätäni auki. Lapset saivat raivareita, potkivat, kieltäytyivät kaikesta, eikä se ollut perusuhmaa, vaan totaalista. Kun tulivat isältä, saattoivat kurahousuja jalasta vetäessä alkaa vaan raivoitkemään, eivät päästäneet lähelle, eivät halunneet kertoa mikä oli, eivät halunneet muuta kuin maata räkäisenä lattialla ja vollottaa. Ja äitinä minä katsoin vierestä ja yritin parhaani että lapset saisivat turvan ja tuen ja rakkautta. Pysyin siinä vierellä ja annoin itkeä, puhuin rauhoittavasti, sanoin että itkeä saa jos itkettää, mutta ei saa satuttaa itseään tai muita potkimalla ja raapimalla. Että äiti on tässä.

Iltaisin puhuttiin kaikesta. Myös siitä että on ikävä isiä. Vitsit että välillä lasten nukahdettua jaoin itselleni "vuoden äiti"- ja "papukaija"-merkkejä kun olin handlannut tilanteet parhain päin.

Lapset myös testasivat eron jälkeen uudelleen kaikki rajat. Että säälitäänkö heitä nyt, annanko kaikessa periksi. Isänsä luona he katsovat telkkaria ja syövät karkkia. Joka kerta. Nykyään on opettanut lapsille valehtelemaan, ettei olla katsottu mitään eikä syöty herkkuja. Huomaan kyllä mistä on kyse, koska ovat tosi huonoja valehtelemaan. Eihän siinä mitään jos isän luona saa tehdä aina kivaa (=isä on kiva ja isän ei tarvitse kasvattaa eikä pitää rajoja kun se on niin raskasta). Meillä on kotona kuitenkin säännöt että telkkaria katsotaan vain X määrä ja karkkia syödään kerran viikossa. Ja sillä sipuli.

[squido]

Kuulostaa kyllä niin tutulta nuo lasten itkupotkuraivarit. Ja siis tosiaan munki 4 vuotiaan uhma on kyllä tällä hetkellä jotain ihan käsittämätöntä.. Oon silti päättänyt pyrkiä pitämään rajat samoina kun aina, ja joustan mieluummin sellasissa asioissa kuten pukemisessa (siis mulla esikoinen on vain yksinkertaisesti luonteeltaa laiska pukija, mutta tilanne huomioon ottaen autan häntä hieman aiempaa enemmän/helpommin). Toisaalta on ihanaa, kun lapset saa huutaa. Tarkotan, että ei tarvitse hyssytellä. Saa äyttää tunteensa. Saa olla vihainen. Saa olla surullinen, ärsyyntynyt jne. Saa syödä lihapullat ja muusin eriksen (noin niinku kuvaannollisesti, syödään me muutakin ), eikä tarvii syödä niinkuin isi määrää.

Ite en muista millon olisin tuntenu oloni näin kotoisaksi! Vaikka muutama muuttopakkaus on vielä purkamatta ja yks huone kuin pyörremyrskyn jäljiltä, niin täällä on ihanaa. Ja tänne ei ole pääsyä keneltäkään, joka pahoittaa toisten mieltä.

Ei mun helvettini silti vielä ohi ole....... Ne päivittäiset viestit ja puhelut.. Välillä skippaan ihan rennosti ohi kun se on sitä rakkausliibalaabaa. Kun tulee uhittelua ja pelottelua tulee aina sellanen möykky kurkkuun ja on pakko ottaa yhteyttä johonkin, että saan tietää, mihin se oikein oikeesti on kykenevä ja mihin ei. Miehestähän on yks rikosilmoitus laittomasta aseellisesta uhkailusta. Se tuli sillon ku koko roinan päätteeksi lähdin ekan kerran lasten kanssa kotoota kuukausi sitten. Esikoinen rakastaa isäänsä ja olen rohkaissut myös häntä tässä, mutta hän hyvin vaihtelevasti haluaa isänsä kanssa olla, ainakaan ilman kenenkään muu läsnäoloa..toisinaan hän suorastaan pelkää isäänsä. Kun tämä on muutaman kerran tavatessa tullut ilmi olen tietysti saanut syyt niskoilleni, kun olen mennyt manipuloimaan lapsen vihaamaan isäänsä. Näin.

Tänään mies keksi, että välttelen kaikin keinoin että hän näkisi lapsiaan. Ite viestittelee päivittäin ja ei kertaakaan ole ehdottanut, että voisi viettää lasten kanssa esim. päivänä X aikaa, olisiko ok? Oli kuitenkin kuulemma maistraatissa kertonut, että en anna hänen nähdä lapsiaan ja siellä KUULEMMA (se valehteleekin niin paljon, että ota nyt selvää mikä on totta ja mikä ei) "oltiin ihan miehen puolella", että minähän tässä teen väärin. Nyt kuitnkin illalla pisti viestin, että kun haluan hänen ilmoittavan milloin haluaa olla lasten kanssa, niin hän tulee huomenna aamulla klo 9 viemään lapset puistoon. Aha. Meillähän ei ollut jo suunnitelmia huomisaamuksi.. Miten se keskustellen SOPIMINEN?

Ite suorastaa pelkään miestä. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Jos ahdistelu jo kohta ei ala loppumaan, on keinot vähissä. Lähestymiskieltoa on jo useampi ammattilainen ehdottanut. Siihen on varmaan lähdettävä.

[Notavictim]

Mä olen ajatellut narsistin lapsena, jolla on uhmaikä. Paras lääke on tehdä tiettäväksi, että mua ei kiinnosta narsistin uhkaukset tai manipuloinnit paskan vertaa. Ei se muuta oikeasti voinut tehdä kuin kiukutella kaikille, että mä olen kuulemma kiero ämmä ja se jostain syystä luuli, että mua aivan sikana kiinnostaa se, mitä joku sen mimmikaveri ja pari sen tuttua musta ajattelee. Sillä on tosi hyvä mielikuvitus.