Lumous, onko sun asuinalueen suunnalla vertaisryhmiä? Olisiko se sellaista jota tarvitset tai haluat? Mä jonotin viime vuonna muutaman kuukauden vertaisryhmään joka alkoi syksyllä, oon soittanut muutaman kerran vertaispuhelimeen ja pikku hiljaa huomaan että sisältä on alkanut kumpuamaan se tunne että kyllä, puhuminen tekee hyvää, kyllä, -tarvitsen- muita ihmisiä, sitä tunnetta että -saan- puhua asioista joita on tapahtunut vaikka välillä on iskenyt kohtuuton syyllisyydentunne silkasta puhumisesta ääneen: ymmärrän niin hyvin nyt sitä mitä tarkoittaa "häpeän muurin murtaminen" tai "epäterveestä syyllisyydestä" irtirimpuilu. Kirjoittaminen ja puhuminen tuntuu itselleni olevan aina vaan yhä tärkeämpää itsensä hahmottamisessa -irti- sairaasta perhedynamiikasta. Toinen on tietysti se että sain hoitosuhteen omalla psyk polilla jossa opetellut kuuntelemaan itseäni ja tullut kuulluksi, se jatkuu ja on ihan korvaamaton apu toipumisen tiellä (vitsi ku kuulostaa "kevyeltä" kun helvettiähän tämä välillä on ollut) . Jos olisin toisenlaisessa elämäntilanteessa niin ehdottomasti olisin hakenut psykoterapiaa mutta nyt en saa sitä, toivon että joskus saan.
Kirjoita ihmeessä Lumous lisää ja hakeudu avun piiriin, hae niin kauan ja niin monelta taholta kuin tarpeen että susta alkaa tuntua että saat -itsellesi- apua ja tukea toipumiseen/kasvamiseen/miksi sitä kutsuisi.
Nää on niin rankkoja kokemuksia että ilman että niistä saa jutella ihmisen/ihmisten kanssa jotka -tietää- omasta kokemuksesta että nämä on ihan totta, en itse selviäisi ja olisi selvinnyt tähänkään asti.
On ollut ihan uskomatonta huomata itsessään niin monella tavalla jumittunutta kieroonkasvamista joka tietty ymmärrettävää ottaen tausta huomioon: yksi vaikka se että miten vaikea on tunnistaa se että tarvitsee muita-kin ihmisiä ja -saa tarvita-. Välillä on olo kuin olisi opettelemassa ihan aakkosista kaikkea mahdollista uudelleen: omin tunteidensa tunnistamista, omien tarpeiden tunnistamista ja hyväksymistä ja erityisesti sitä että -saa- tarvita ja tuntea, ilman että potee samalla syyllisyyttä joka oli se tarjottu perintö kotoa: eihän omille tarpeille ollut tilaa vaan aina piti ottaa huomioon narsistin tarpeet tai jonkun muun, jonka senkin narsisti päätti. Sairastahan se oli ja on. Edelleenkin narsistiäitini jatkaa syyllistämistä jonka takia en vain halua olla tekemisissä, en koe olevani vielä niin vahvoilla itseni kanssa että kykenisin vain katselemaan sitä syyllistämistä ilman että se tuntuu "kranaatilta". Välillä kykenin, nyt taas en.
Ja just tuo tunne että "totaalisen riippuvainen äidistä" vaikka ei ole, käytännössä. Päässäni jollain tasolla olen ja sitä tässä kipuillaan. Uskon että tämä "sipulin kuorinta" auttaa ja alan erottaa mikä minussa on minua, mitä mitä tunnen ja ajattelen itsestäni ja itseäni kohtaan ja muita kohtaan ja minkä olen omaksunut narsistisesta perheestä, mikä on sellaista joka ei ole omien ydinarvojeni mukaista. Se tuntuu tällä hetkellä ihan mahdottomalta välillä erottaa ja välillä taas tuntuu että erottaa. On vähän sellainen olo että näkee nyt sellaista jota ei aina haluaisi nähdä koska se tekee niin mielettömän kipeää ja saa olon välillä tuntumaan toivottomalta mutta kun näen niin en voi enää kieltäkään sitä mitä näen, en voi estää itseäni näkemästä... Se on kipeä asia mutta välttämätön, sitä kuplaa jonka olemassaoloon uskoin ennen, en voi enää välttyä näkemästä ja kokemasta. Se oli ja on valhetodellisuutta, se "välittäminen" ei tuntunut aidolta välittämiseltä, ja sen myöntäminen on samaan aikaan helpottavaa ja samaan aikaan niin kipeää, surullista, se herättää turvattomuutta myös.
Mutta tästä tietenkin seuraa kysymys mikä sitten tuntuu aidolta välittämiseltä? Mikä tuntuu minusta aidolta, kohtaamiselta ja välittämiseltä? Esimerkiksi sillä on iso ero jos kysyt taisunulta kysytään "miten voit?" verrattuna siihen että kysymys olisi "mitä kuuluu/teet/jne" joka meidän perheessä tarkoitti sitä että puhutaan tekemisistä ja tapahtumista eikä tunteista, itsestä. Miksi ei kysytty tai kerrottu siitä miltä tuntui tai puhuttu siitä mikä itsestä on tärkeää? Koska sille ei ollut tilaa, kaikki mikä muistutti narsistia siitä että perheenjäsenet on erillisiä yksilöitä kukin omine tarpeineen ja tunteineen, muistutti häntä siitä että he ei olleetkaan olemassa -häntä varten-, -hänen tarpeitaan varten-. Ja kun siihen oli itsekin kasvanut, sitä oppi/oli pakko oppia koska oli riippuvainen vanhemmista, itsekin ajattelemaan ja tuntemaan niin: ettei minulla ole -oikeutta- olla oma erillinen itseni vaan olen olemassa narsistin tarpeita varten, muiden ihmisten tarpeita varten. Omaa itseä "ei ole" vaikka onkin, sen oman itsen "uudelleen syntyminen/kasvaminen" on meidän itsemme vastuulla mutta ei me ilman muita ihmisiä siitä kasvamisesta selvitä: täytyy uskaltaa tarvita ja uskaltaa ottaa vastaan, uskaltaa tuntea ja tunnistaa mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei tunnu, mikä tuntuu edistävän omaa hyvinvointia ja mikä ei tunnu.
Olen koittanut etsiä sellaisten ihmisten tukea ja apua joka minusta tuntuu hyvältä. Se voi olla ihan hippusen joltain ihmiseltä ja joltain toiselta taas hippusen ja kolmannelta jotain muuta. Ja yrittänyt hakea livetukea, vertaistukea, ammattiapua, apua kolmannelta sektorilta, ihan mistä tahansa mikä on milloinkin tuntunut oikealta ja hyvältä. Se yksinäisyyden tunne ainakin itselläni on isolta osalta yksinkertaisesti sitä etten ole uskaltanut tarvita muita ihmisiä, en ole uskaltanut yksinkertaisesti olla oma keskeneräinen itseni, se tuntuu vieläkin vaikealta mutta olen pikku hiljaa myös tajunnut että niinhän se tuntuu muistakin, joistakin taas tulee tunne ettei heistä tunnu siltä koskaan, saattavat näköjään elää läpi elämänsä niin "etteivät he ketään tarvitse" vaan tuntuu kuin he suorittaisivat elämäänsä ja esittelisivät suorituksiaan ja hakisivat sitä kautta "hyväksyntää" ja tarvitsevat muita ihmisiä vain siihen että kuulevat taputuksia heiltä. Minusta se ei tunnu hyväksynnältä mutta tunnistan että olen itsekin aiemmin uskonut ja toiminut niin. Hakenut hyväksyntää suorittamalla jotain/olemalla hyvä jossain/jne. On tosi vaikea uskoa että joku tai jotkut voisivat vain hyväksyä minut sellaisena kuin olen ja välittää minusta ihan vain minuna. Mutta eikös se ole aika universaali pelko
) Siihen että hyväksyn itse itseni sellaisena kuin olen, siihen tarvitsen muita ihmisiä, ammattiapua ja tukea: olen alkanut tunnistamaan että tarvitsen sellaisia ihmisiä jotka eivät ilman syytä, jotenkin oletusarvoisesti, syyllistä, kritisoi, nolaa, mitätöi, häpäise jne. Tarvitsen kuin kasvi vettä, sitä tunnetta että tunnistan milloin tulen kohdelluksi hyvin, ihmisarvoisesti ja kun opin tunnistamaan, opin samalla kohtelemaan muitakin siten!
Ydinarvot, rakkaus, anteeksianto ja armo, niihin tunnun palaavan aina uudelleen, tällä hetkellä tuo anteeksianto ja armo on ne kaikista suurimmat ihmetyksen aiheet: voinko/saanko/onko lupa edes pyytää anteeksi saati saada anteeksi saati kokea armollisuutta: niin hullulta kuin se tuntuukin niin kyllä ne vaan on ne isoimmat kysymykset. Ja samaan hengenvetoon: niinhän ne on meillä ihmisillä läpi elon...
(tulee niin pitkä teksti taas että hengästyttää, oon tällainen "ääneen ajattelija" kirjoittaessanikin.... :DDD )
p.s. Lumous. Olet sinä hyvä äiti: ajattele vaikka, sellaista käsitettä kuin riittävän hyvä äiti <3 Se tarkoittaa minulle sitä että pohjimmiltaan pyrkii toimimaan vilpittömästi sydämestä, hyväksyen sen että ei meistä kukaan ole täydellinen, äitinäkään. Se että tunnistat huolesi ja ajattelit että juttelet niille sossuillekin siitä, on sitä vastuullista vanhemmuutta jota voi tukea. Jos ei sinulla olisi huolia lapsia kohtaan vaan olisi sellainen "kaikki on täydellistä"-tunne, silloin voisi olla huolissaan : riittävän hyvä vanhempi on juuri sitä riittävän hyvää, tarpeeksi hyvää <3 Yksinhuoltajana minäkin olin ja olen vaikka laps onkin jo maailmalla, suren ihan hirveästi sitä että tietyssä vaiheessa sairastuin jonkinlaiseen "pakko pärjätä yksin, kukaan ei ymmärrä eikä auta" jne, sairastuin depikseen ja aloin vuosien varrella lopulta eristäytyäkin sen takia. Se on onneksi takanapäin mutta näin jälkeenpäin yritän aina "tuupata" muita yksinhuoltajia muistamaan että pohjimmiltasi et ole yksin, jaa kokemuksiasi, hae muiden yksinhuoltajien seuraa, vertaistukea, kevennä mieltäsi, hae konkreettista apua jne ja näytä sillä lapsillesi samalla että -pidät huolta itseästi- sillä se on se mitä pohjimmiltaan kaikki lapset toivoo: että vanhempi välittää itsestään. Tein niin ennen depistä ja sen jälkeen mutta oli vaihe jolloin "sulkeuduin" kun en ymmärtänyt noita perhekuvioita ja sitä "miksi mikään ei ole tarpeeksi" "miksi aina vaan syyllistetään" jne
(nyt en osaa enää edes lopettaa kirjoittamista :DDD kone kiinni välillä :DDD )
mutta avaudun silti, ootte niiiiiiiiiin tärkeitä. Sitkeitä sissejä joka iikka <3 