Seurauksien tunnistamista avautumista

[rajallinen]

"Häpeä, pelko, syyllisyyden, riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne kertovat väkivallasta siinä missä mustelmatkin."

Niin.

Ekaa kertaa tajusin viime vuonna että tuossapa mun perustunteita joita en ollut aiemmin tunnistanut/kyennyt tunnistamaan, joille en ollut aiemmin löytänyt sanoja. Tajusin tuntevani mm. arvottomuuden tunnetta ja häpeää kun kävin katsomassa yhden näyttelyn jossa oli valokuvia asunnottomista. Ihmettelin miksi koin ne kuvat niin koskettavina ja tunsin oikeen ihoni alla sen arvottomuuden tunteen mikä niissä ihmisissä näkyi katseesta.

Järjellä ymmärrän että "ei mitään syytä" tuntea noita tunteita "enää" mutta ne tunteet vaan on ja niiden takana minä. Pelon, häpeän, syyllisyyden, riittämättömyyden tunteen ja arvottomuuden tunteen/kokemuksen alla. En ole ihan kokonaan siellä enää mutta iso osa minusta edelleen on, pelkää ja häpeää, piilossa.

Toisaalta helpottaa kun tietää ettei enää ole just siinä tilanteessa missä oli ja eli mutta toisaalta ei helpota: pelko puhumisesta (vaikka puhunkin) ja -erityisesti pelko siitä että teen ja saan ja saavutan asioita joita haluaisin- . Se pelko vammautti/teki työkyvyttömäksi ja kyvyttömäksi luomaan pysyviä ihmissuhteita jne. Se pelko juontaa juurensa mm. siitä että myös aikuiselämässä -ne on aina viety minulta väkivalloin pois-. Narsistin sairain tavoin.

Todella sairasta ja tosi vaikea selittää sitä tunnetta mutta tunnistan sen ihan konkreettisesti itsessäni. Oon psyykkisesti suojautunut siten että "en tee mitään minkä väkivalloin pois ottaminen satuttaisi minua" joka kertoo karua kieltä. Siis toki teen nyt mutta se pelko on olemassa ja tuntuu konkreettisesti. Nyt vasta ymmärrän sen vinkin jonka joskus jostain luin tai kuulin että jos olet tekemisissä narsistivanhimman kanssa, älä kerro hänelle mitääääään mikä sinulle on henk koht tärkeää. Nyt ymmärrän miksi. Ja tämän takia olen lopettamassa edes asiallisten välien ylläpitoa. Turha lyödä päätä/itseään seinään/ottaa henkisesti väkivaltaisesti turpaan ehdoin tahdoin. Enää.

On tää sairasta. Mutta onneks edes -nyt- on alkanut löytää sanoja ja syitä omalle pahoinvoinnille. Liveryhmät ja se että on alkanut puhumaan, löytänyt muita samoja kokeneita, se on ollu ratkaiseva nytkähdys liikkeelle ja toipumisen tielle. En tiedä voiko tästä koskaan toipua oikeasti mutta ainakin siten näköjään voi että saa omia tunteitaan itselleen näkyväksi hippusia kerrallaan ja siten muillekin. Luottamuksen puutekin on ollut pinnalla ihmissuhteissa tässä prosessissa, täytyy todella miettiä keille kertoo ja mitä kertoo ettei saa taas osakseen mitätöintiä ja vähättelyä.

Tsemppiä ja voimia kaikille muillekin <3

[Surusydän16]

En usko, että koskaan voi täysi toipua eikä unohtaa, mutta kovalla työllä voi päästä tilanteeseen jossa ne asiat ei enää määrittele sua ja päätät ettet ole enää uhri, voit jättää asian taaksesi ja päättää että elämä on edessä, ei takana. Kyllä se melkein vaatii välien katkaisun narsistiin lopullisesti. Anteeksi ei tarvitse antaa, mutta asian hyväksyminen on asia mikä on tehtävä, jotta pääsee eteenpäin. Narsisti on psyykkisesti sairas, se mitä narsisti tekee ei ole henkilökohtaista, näin se tekee kaikille ihmisille. Minua ainakin helpottaa kun ajattelen asian näin, narsisti ei kykene koskaan ymmärtämään tekojaan eikä ottamaan vastuuta asioista. Narsistit ovat tehneet meille hirveitä asioita, me voimme nousta, auttaa itseämmä ja pelastaa itsemme ja paeta. Narsisti on ikuisesti oman päänsä vanki kykenemättä muuttumaan, me voimme muuttua ja päättää ettemme anna narsistille enää yhtään enempää kun se on jo meiltä ottanut. Voimia kaikille ❤. Meistä kaikista löytyy se voima jolla me selvitään, rakkaus ❤

[rajallinen]

<3 Kiitos näistä sanoista Surusydän16, juuri nyt ne tulivat todella tarpeeseen

[Surusydän16]

❤ hyvää yötä ❤

[TurkoosiLila]

Rajallinen sanoi sen niin hyvin: minäkin pelkään, että teen, saan ja saavutan asioita, joita haluaisin. Monta hyvää tilaisuutta ja mahdollisuutta olen hylännyt sen pelossa, että saattaisin ikään kuin vahingossa onnistua ja menestyä... Se menee jotenkin sillä tavalla, että ellei oikein tosissaan ponnistele minkään eteen, ei voi onnistua sen paremmin kuin epäonnistuakaan. Kuitenkin sanoisin, että onnistumisen pelko on mulla ainakin tehokkaampi toiminnan tukahduttaja kuin epäonnistumisen. Tunnen myös suurta tarvetta "onnen kätkemiseen" siinä pelossa, että julkinen menestyminen ja hyvinvointi voisi aiheuttaa kateutta ja sitä kautta pahoja ajatuksia ja/tai tekoja. Onnen kätkemistä tehokkaampi tapa suojautua on kuitenkin se, ettei anna itsensä alun perinkään tulla onnelliseksi. Kieroutunutta itsesabotaasia?

[rajallinen]

Niiiiin tuttua.

Tuntuu välillä kun ois suorastaan sisäänrakennettuna sellanen itsetuhoinen puoli: sabotoi itse omaa elämäänsä, samalla tavalla ku narsisti teki. Häpeä, pelko, nöyryytys, syyllisyys. Riittämättömyyden tunne, arvottomuuden tunne. Ja kun niitä tunnistaa ja itsensä niiden tunteiden alta löytää ja alkaa sitten yrittää olla ja tehdä asioita toisin. Tunteakseen olevansa riittävä, arvokas, itsestään huolta pitävä, rohkeakin. Niin tuntuu kuin jostain sisältä kumpuaisi se "usko" ettei kuitenkaan ole ja sabotoi sitten niitä kokemuksia itse. Koska alitajuisesti pelkää että menettää ne hyvältä tuntuvat ja tärkeät asiat kuitenkin ja saa sitten kokemuksen että no niin menettääkin. Vaikka enää ei narsisti niitä kokemuksia voisi viedäkään niin itsessä onkin vielä se "usko"/"narsistin opettama käsitys itsestä josta pitäisi päästä/päästää irti. Huh huh mikä trauma.

Oon tunnistanu tästä että tämä on sitä "piirteitä epävakaasta dg" joka mulla on joskus ollut. Tunnistan sen vieläkin vaikkei sitä dg enää ole. En silloin aikoinaan tunnistanut siitä nimenomaan itsetuhoisuutta koska en ole ollut itsetuhoinen, sellaisena kuin sen ymmärrän, omaa henkeä uhkaavana. Mutta tämä on sitä itsetuhoista puolta toisella tavalla vain. Omien onnistumisten sabotointia itse "kun ei kuitenkaan "saa" onnistua". Aivan uskomattoman hätkähdyttävää huomata itsessään tällaista. Että tämä on se vahva jälki joka on jäänyt, tämä on sitä opittua uskomista itsestä, narsistin "syöttämää", että "et sinä ole minkään arvoinen oikeasti vaan aina ja ikuisesti minusta riipuvainen ja minua varten".
Ei riittänyt että pääsi narsistista "fyysisesti" irti, nyt pitää päästää irti niistä jäljistä joita se on jättänyt. En tiedä voiko niistä päästä irti ikinä kokonaan mutta eihän sitä voi muuta ku yrittää. Muuten antaisin periksi enkä enää sitä halua. Ne periksi antamisen vuodet oli ja meni, syvissä depiksen kourissa.

On tää rankkaa välillä huh huh.

[Harmaus]

Kuvaat noi tunteet hyvin, arvottomuus ja pelko saavuttamisesta, se salakavala fiilis että jos onnistut ja menestyt, se voi suututtaa ns. "väärän ihmisen" -> oot kusessa, mutta jos et saa elää itelles, oot edelleen vääjäämättä kusessa, saatat elää jollekin muulle, huomaat olevas hyväkskäytetty tai ovimatto mitä seuraa häpeä ja syyllisyys.. semmonen jatkuva pohtiminen oliko vika itessä vai toisessa, mut aina pelkää että tuomitsee toisen liian pintapuoleisesti tai jotai eli ehkä vika onki vaan omissa tavoissa jotka alitajusesti projisoi muihin.

Samaistuminen kodittomiin ja orpolapsiin on tuttua. Et oo yksin. Sun tunteet on oikeutettuja. Vaikket tiedä voitko toipua koeta uskoo siihen mahollisuuteen joka tapauksessa pienin askelin. Tää on auttanu mua vaikka monta kertaa oon kaatunu ja halunnu luovuttaa itteni suhteen.

"en tee mitään minkä väkivalloin pois ottaminen satuttaisi minua"

Tää kuulostaa vähän mun "osoita aina että tahtosi on puhtaampi kuin ton joka sua panettelee jotta se ei voi syyllistää sua omista itsekkäistä motiiveistaan (koska jos olet epäitsekäs, olet myös objektiivinen koska tunteet ei sumenna arvostelukykyä)". Ja tossa varmaan ei oo mitään muuta järkeä kuin puolustusmekanismi sille että joutus kantamaan vastuun narskuvanhemman sanoista tai teoista ties millä pikkutekijällä joka kumoaa kaikki todisteet jotka tukee sua tai sun kykyä saada tukea muilta.
Mäkin pelkäsin puhumista, sekä äidille että muille... Äiti käskee päästämään irti jos sille sanoo miks on tehny jotain, mutta ei ne haavat koskaan parane ellei niitä prosessoi ja koe että on löytänyt välineet joilla hallita tommoset tilanteet paremmin tulevaisuudessa. Se pitää prosessoida. Samaten kukaan ei voi kertoa sulle millon on oikee aika päästää irti, sä päätät sen itte sun oman hyvinvointis takia.

[Miiruli]

Mielenkiintoisia kommentteja teillä! Kiitos niistä! Arvottomuus, häpeä, orpous, niin tuttuja tunteita.

Löysin kirjastosta erään todella hyvän kirjan nimeltä" Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä"
Kirjoittaja Karyl McBride on terapeutti ja itse kärsinyt tosi vaikeasta äitisuhteesta ja kertoo omasta matkastaan toipumiseen ja jakaa jonkun verran tarinoita myös omasta työstään. Se tärkein suhde ihmisellä kun on omaan äitiin ja sitä toistaa samaa kaavaa kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Tästä kirjasta sain ainakin itse valoa ja toivoa, ymmärsin asioita. Ja aloin ymmärtämään, että menetettyjä asioita on todellakin oikeus surra. Että kun uskaltautuu prosessiin, kokemaan tunteita, voi myös toipua. En voi muuttaa mennyttä, enkä ihmisiä. Kun on oppinut kieltämään kaikki tunteensa, koska ei ole ollut turvallista tuntea mitään, koska vanhempi ei ole kestänyt lapsen tunteita vaan siitä on seurannut kuritus, on vaikeaa muodostaa yhteys sisimpäänsä siihen sisäiseen lapseen, joka siellä kauhuissaan pelkää. Mutta nyt on oikeus ja vastuu pitää itsestä hyvää huolta, muodostaa yhteys pikkuhiljaa siihen sisäiseen lapseen ja pala palalta purkaa pois sitä mustaa seinää, joka on kummitellut lapsuudesta asti, jonka takana loistaa maailma kaikissa eri väreissään.Kun on ensin uskaltanut vihata ja raivota aikansa, huutaa kipunsa ulos, ehkä sen jälkeen voi päästää ihmisistä irti ja, lopettaa velkomisen, antaa anteeksi - se ei tarkoita sitä, että hyväksyisi vääryyden, vaan että päästää itsensä ja toiset vapaaksi eikä jää jumiin katkeruuteen, vaan antaa elämän virrata lävitseen. Tietenkin on pistettävä terveet rajat ja suojeltava itseään, hyväksyttävä se, että välttämättä terveen suhteen muodostaminen joidenkin ihmisten kanssa ei ole enää koskaan mahdollista, siksi koska se toinen ei siihen pysty. Se on surullista. Väärään kohteluun ei ole syytä suostua enää.
Tällaisia ajatuksia täällä. Jokaisella omanlaisensa tie. Tsemppiä teille kaikille!

[Surusydän16]

Kannattaa googlettaa sielunkirjoitus, suosittelen ❤

[Notavictim]

Moikka kaikille!

Terapia on yksi keino, joka ainakin minulla on toiminut vastaavanlaisiin tunteisiin. Olen siis ollut itse koulukiusattu ja porukasta ulossuljettu ja kaiken päälle olen katsellut väkivaltaisia ja manipuloivia miehiä, antanut heidän vahingoittaa minua saadakseni hyväksyntää. Pitkän terapian ja itseni kanssa työskentelemisen jälkeen olen löytänyt ne asiat jotka ovat lähellä sydäntäni ja olen vieläpä onnistunut olemaan välittämättä siitä, mitä joku niistä ehkä voisi ajatella. Tällainen on oikeasti mahdollista, ja minäkin tiedän, miltä tuntuu kun kokee ettei ole oikeutettu edes olemaan olemassa. Mutta kaikki ovat!