Minulla on takana 15 vuoden avioliitto narsistin kanssa plus terapiat seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa sekä narsistien
tukiryhmässä ja itkua takana varmaan 500 tuntia. Kuvittelin, että se oli siinä: en enää halua rypeä kuraojassa vaan menen
eteenpäin. Helpommin sanottu kuin tehty.
Kävi sitten niin että ihastuin (10 v erosta) erääseen mieheen ja jonkin ajan päästä sain ihastumiselleni vastakaikuakin.
Yllätyin itsekin omaa käytöstäni, vastakaiku ei ollutkaan mieleeni vaan lähdin pakenemaan takavasemmalle. Itsetuntoni
on sen verran nollilla, että en arvosta itseäni, olen yhä sama vanha mitätön, ruma ja kenties mitä ja kehonkuvani on vääristynyt. Narsistin sanat ja
teot ovat jättäneet pysyviä arpia.
Harmittaa kun kohteeni on mitä suloisin ja kiltein (ainakin muutaman kerran tapaamisen jälkeen; olen tavannut hänet vapaa-ajan harrastusten
merkeissä, siis ihan vaan small talkilla mennään) mutta nyt tuntuu siltä että en voi antaa suhteen mennä pidemmälle. Olen jotenkin ihan
sekopäinen pelkästä ajatuksesta että suhde etenisi pidemmälle. Eihän kukaan voi ihastua minuun puhumattakaan rakastumisesta. Olen vain
tällainen mitätön tallaaja.
Miten tästä eteenpäin? ONko kellään kokemuksia? Minulla ei ole varaa psykoterapiaan.
Kaikkea hyvää teille kaikille ja aurinkoisia kevätpäiviä