Seurauksien tunnistamista avautumista

[ketunleipä]

Kiitos Miiruli kirjavinkistä! Lainasin Karyl McBRiden kirjan juuri kirjastosta ja luinkin sen saman tien. Jos olen tähän mennessä epäillyt narsismin kriteerien osuvuutta äitiini, nyt ei jäänyt kyllä epäilystäkään (kirjasta löytyi vähän virallisia diagnoosikriteereitä tarkempi, äiteihin sovelletumpi lista tunnusmerkeistä). Terapiassa olen käynyt jo vuoden muutenkin ja tiennyt että suhde äidin kanssa on ongelmallinen, mutta vasta nyt oikeasti pystyin tiedostamaan koko karun totuuden. Aiemmin olen ajatellut, että kyllähän mulla on ollut ihan hyvä lapsuus niin ei saisi valittaa ja suuttaa kotioloja turhan takia. Suru on suuri, mutta samalla se on niin paljon helpottavampi tunnetila kuin jatkuva ahdistus, itsesyytökset ja yritys korjata jotain mistä ei oikein saa edes kiinni.

[rajallinen]

Kiitos kaikille kommenteista, aina yhtä helpottavaa lukea ja todeta että on ihmisiä jotka tunnistaa samoja tunteita ja ajatuksia.

Pitkästä aikaa taas täällä, akuutti tarve palauttaa järki päähän ku narsisti pääs pääni sisään sairain motiiveinsa, akuutisti. Yritän kirjoittaa siitä oman topicin.

Toi kirja "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä". Yritin pariin otteeseen lukea sitä viime vuonna mutta oli pakko jättää kesken: liian traumaattista Jos mulla olisi terapia enkä olisi vain satunnaisen vertaistuen varassa, kykenisin jatkamaan ja käymään tätä asiaa läpi. Itsesuojelu päällä, keskityttävä taloudellisesti saamaan jalat tukevalle maalle ja sen jälkeen saamaan oma terapia.

Sairasta kiusaamista meneillään josta pääsen eroon todennäköisesti vasta kun olen muuttanut ja vaihtanut yhteystiedot salaisiksi. Pidempään on ollut helpompaa kun olen voinut blokata narsistin+hovinsa puhelunestoilla ja tekstiviestien estoilla ja pakollisissa asioissa käyttänyt sähköpostia joka osoitettu aina kaikille asianosaisille, ei ikinä vain narsistille. Mitään asiaa minulla ei pelkästään hänelle ole. Ei yhtään mitään. Silti, narsisti näyttää löytävän keinonsa luikertaa.

En olisi uskonut mitä helvettiä voi olla yksinkertaisesti irtautua narsistin hovista. Vieläkin, vaikka tästä on jo yli vuosi kun tajusin tilanteeni ja aloin irrottautua. Aivan sairasta helvettiä. Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu turvallisimmilta laittaa kaikki yhteystiedot salaisiksi.

Huh.

En tiedä kumpi tuntuu pahemmalta: se että narsisti luikertelee pään sisään vai se pelko jos se olisi fyysisesti väkivaltainen. Kummassakin tapauksessa tilanne on se että narsisti ei kunnioita rajoja tippaakaan joten rajat on jatkuvasti koetuksella ja se on sairaan kuluttavaa ja kuormittavaa. Henkistä väkivaltaa ei pysty todistamaan/sitä helvettiä ei ymmärrä kuin vastaavaa kokeneet. Kun mikäääään ei näy ulospäin.

Edes sen voi tietty tehdä että laittaa yhteystiedot salaisiksi ja blokkaa puhelimen kautta tulevat yhteydenotot. Äsken keksin miten sähköpostitkin voi blokata. Jospa sitten ois helpompi hengittää kun ei tarvi pelätä muistutuksia. Jatkuva pelossa eläminen ei silti kyllä ole normaalia elämää.

Olisi kiva kuulla miten/millä kaikin keinoin muut ovat rajanneet elämäänsä suhteessa narsistiin ja erityisesti silloin jos narsisti on luikerrellut selkeästi asetetuista rajoista huolimatta omin sairain tavoin silti yrittämään ja saamaan mitä tahansa kontaktia. Täällä on nimittäin selkeästi meneillään "kosto elää" vaihde, todennäköisesti pääsen siitä muuttamalla ja vaihtamalla yhteystiedot salaisiksi. Voi olla että siitä huolimatta narsisti löytää keinonsa kun ei sillä sitä omaa elämää ole: kun se narsistin oma elämähän on muiden elämää joihin on päästävä käsiksi hinnalla millä hyvänsä. Ja nyt olen narsistin päässä muuttunut selvästikin harmittomasti rimpuilijasta uhaksi ihan vain siksi että haluan irrottautua hänen elämästään koska se ei kunnioita rajoja eikä anna muiden elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan ja omilla valinnoillaan.

Vttu mitä pskaa tää on.

[Surusydän16]

Sitä tää nimenomaan on, ihan täyttä paskaa
Narsisti saa hyvinkin pitkälle häiriköidä ja kiusata lain puitteissa, kunhan ei käy kiinni. Saa tulla kodin nurkille ja jopa tontille pyörimään. Laittaa viestiä loputtomasti jos ei uhkaile väkivallalla. Saa mustamaalata ja haukkua sua ympäriinsä kaikille ketkä viitsii kuunnella. Käyttää oikeusresursseja kiusaamiseen jopa vuosikausia oikeusavulla, kun toinen maksaa omansa rahalla ja kärsii taloudellisen katastrofin. Täyttä *** ja hemmetin epäreilua
Estot on facebookissa, sähköpostissa, puhelimessa. Numerot on salaisia. Vaihda ihmeessä numero ja sähköposti osoite. Numeroa ei saa, kun olet tarkka kelle annat sen. Tsemppiä! ❤

[Miiruli]

Rajallinen, saat kuunnella itseäsi ja käsitellä asioita ihan omassa tahdissasi, kyllä sitten tiedät kun on sopiva aika ja paikka ja rahkeet käsitellä kipeitä asioita. itse hain ammattiapua tueksi, ilman sitä en olisi pystynyt kohtaamaan tosi kipeitä asioita. Vertaistuki on myös tärkeää. Jos on paha kriisi päällä, niin siinä ei ihan ymmärrettävästi jaksa käsitellä hirveästi asioita, kun yrittää vaan taistella ja selvitä päivä kerrallaan. narsistilta pitää suojautua, sinulla on oikeus rajoihin. Omalla kohdallani oli pakko vaihtaa puhelinnumero, laittaa salaiseksi ja antaa se vain läheisilleni, jotka eivät kuuluneet narsistin hoviin. pyysin maistraatista, että salaisivat osoitteeni, joten kukaan yksityishenkilö sitä ei saa enää selville. sähköpostini vaihdoin myös kokonaan. Karsin elämästäni pois narsistiin yhteydessä olevat ihmiset, koska minuun kohdistuva mustamaalaus oli niin rajua, luulkoot mitä lystäävät. Minulle tämä oli onneksi mahdollista, mutta jos narsistin kanssa on olosuhteiden pakosta oltava tekemisissä, on varmasti hankalempaa. mutta siltikin rajausta on pakko tehdä ja olla mahdollisimman vähän tekemisissä sellaisen energiasyöpön kanssa, joka levittää vaan pahaaoloa ympärilleen. siinä vaan joutuu sietämään narsistin kiukkua ja oikuttelua ja oltava itse vahvana. tarvitset nyt tilaa itsellesi paranemiseen ja voimaantumiseen ja sinulla on täysi oikeus siihen - asia jota narsisti ei koskaan tule ymmärtämään.kun narsisti menettää lähteensä - raivo on niinkuin tikkarinsa menettäneellä pikkulapsella. Minä en millään meinannut uskoa että pääsisin omasta narsististani eroon- mutta onneksi näin kuitenkin kävi ja nyt narskulla on uudet uhrit! Tilanteet ovat erilaisia elämässä ja riippuu siitäkin onko kyse oman perheen jäsenestä, puolisosta, ystävästä, työyhteisön jäsenestä jne.. Mutta toivottavasti pääset sinäkin rauhaan ja turvaan tästä kiusaajasta ja että voisit elää omaa elämääsi! Rohkeutta ja voimia sinulle Rajallinen!

[Surusydän16]

Osoitteen voi salata väestötietojärjestelmässä omissa tiedoissa, sinne pääsee kirjautumaan pankkitunnuksilla. Itse tein tuon, narsku tietää kyllä missä asun, mutta kun puhuu musta ympäriinsä, niin onpa muiden ihmisten hankalampi selvittää missä asun. Jos muutetaan, niin ei saa sitä ainakaan selville. Narskut puhuu paskaa ympäriinsä, saattaa saada jonkun toisenkin hullun innostamaan häiriköimään.

[rajallinen]

On tää vaan hullua, ihan hullua. Kaikkea sitä joutuukin miettimään hitto -suojellakseen itseään omalta perheeltä-! Aivan sairasta!

Tällä hetkellä tuntuu niiiiiiin surulliselta ja yksinäiseltäkin, olisi se vaan niiiiiin ihanaa ja turvallista kun olisi hyväksyvä turvallinen suhde omaan lapsuuden perheeseen Tää on niin väärin ja suren sitä, tuntuu keinottomalta ja avuttomaltakin Pahimmalta tuntuu oman lapsen puolesta, tuntuu kuin häneltä olisi viety hänelle kuuluva oikeus, turvallinen suhde isovanhempaansa ja isovanhemman sukuun. Turvallinen suhde joka oli feikkisuhde. Niiiin epäoikeudenmukaista, ei ole hänen syynsä että yks tyranni vahtii ja omistaa ihmisiä ja "hoviaan" jonka ulkopuolella me elämme koska ei "haluta leikkiä samaa feikkiä". Niiiin väärin.

Ja tietty pahimmalta tuntuu se että se feikkiturvallisuus jota suhde aikoinaan oli, oli sitä saamarin omistamista ja narsistin tarpeiden täyttämistä eikä omille tarpeille ollut mitään lupaa eikä tilaa. Niiiiiiin väärin niin väärin.

En tiedä, voiko tästä ikinä selvitä, tällä hetkellä tuntuu niin kohtuuttoman vaikealta taas että huh. Tuntuu kuin koko elämä olisi valunut ihan väärään suuntaan, ei itseni suuntaan vaan narsistin suuntaan, narsistin "laariin" jos niin voisi sanoa. Kiroilla tekisi mieli, raivota ja olla oikeutetun katkerakin, vihainen.

Viime aikoina olen huomannut että se keino jolla taistelisi vastaan konkreettisesti, on omasta itsestä huolta pitäminen. Sellaisten asioiden tekeminen joka minusta tuntuu hyvältä minulle itselleni. Asioiden tekeminen joilla pidän itsestäni huolta. Ja kyllä, tässä tökkii: olen ihan varma nyt että se syy siihen tökkimiseen on siinä että törmään tunnemyräkkään, sellaiseen tunteeseen etten konkreettisesti koe että minulla olisi "lupa" pitää itsestäni huolta. Poden syyllisyyttä, häpeääkin, kiukkua, vihaa, samaan aikaan tunnetta siitä että "teen väärin" halutessani yksinkertaisesti pitää huolta itsestäni. Järjellä tietenkin tunnistan mistä tämä johtuu. Mutta tunnetasolla olen jumissa ja haluan päästä siitä jumista irti. Itseni takia. -Minulla- on tunne kuin pyytäisin anteeksi sitä että olen erillinen ihminen omine tarpeineni ja samaan aikaan tunne että eihän sellaista pitäisi anteeksi pyytää. Vaan sehän on hyvä asia että tuntee olevansa erillinen ihminen. Tämä on tätä ydinproblematiikkaa johon ei ole ollut lupaa: narsistiäidistä ei niin vain irroittauduta. Aivan eri asia muuten vain kokea olevansa erilainen kuin joku toinen ihminen. Vaikka kuinka laittaisin yhteystietoja salaisiksi niin se ei riitä, minulla on -tunne- että olen kiinni, ikään kuin napanuora sitoisi ja haluan katkaista sen. Olen aivan varma siitä että kun pääsen tämän vaiheen yli/läpi niin minun on helpompi olla.

Olisipa sitä ja tätä apua. Sietämätöntä. Arrgh.

[Surusydän16]

Olen vuosia miettinyt samaa, olisi ihana kun olisi edes normaali suhde äitiin. Koko ajan pitää varoa sanojaan, kuunnella v**ua, mitätöimistä yms. Kuuntelet hänen valitustaan kaikista ihmisistä, vain hän tekee ja osaa. Pelkkää negaa koko ajan. Huutoa ja raivoamista perheenjäsenille, kun kukaan ei koskaan tee mitään, älyä mitään, kaikki on niin laiskoja ja sitten nyyh nyyh
En tiedä mikä äiti on, ei ainakaan normaali. Vuosia mietin mikä hiertää ja miksi ahdistun siitä ihmisestä. Tämä törmäys narsistiin avasi silmät äidin suhteen. Jotain piilonarsistin tyyppiä tuntuisi olevan. Kun hän vaan uhrautuu ja tekee eikä kukaan arvosta, auta jne.
Olen ottanut reippaasti etäisyyttä, äiti uhriutuu siitäkin.
Enkä edes avaudu mitä se on saanut aikaan mun sisaruksissa
Voimia sulle rajallinenv❤. Mulla ei ole ollut rohkeutta katkaista välejä kokonaan ja äiti ei kyllä häiriköi. Varmaan itkee kotonaan miten kiittämätön lapsi hänellä on kun ei koskaan soita
En tunne äitiä kohtaan mitään, vuosia olen syyllistänyt itseäni asiasta ja ajatellut että onko mussa jotain vikaa. Nyt on silmät avautuneet, tämä julkinarsisti opetti minulle paljon itsestäni, miksi se ihminen ahdistaa minua niin paljon? Koska se tietyllä tapaa muistuttaa omaa äitiä. Syyllistäminen ja oman tahdon nujertaminen on se mitä äiti on aina käyttänyt ja siihen reagoin todella voimakkaasti tämän narsistin kohdalla, oli niin vaikeaa pitää omaa puoliaan eikä antaa periksi, koin valtavaa syyllisyyttä kun sanoin ei käy ja pysyin kannassani. Oppi on ollut kova, omista kipukohdistaan ei pääse mihinkään.

[rajallinen]

Kiitos ja samoin sinulle <3

Tuli tässä mieleen että ekaa kertaa elämässäni tapahtui tänä vuonna niin että narskuäiti jätti synttärionnittelut välistä. Hänellä itsellään oli jokin aika sitä ennen synttärit ja lähetin onnittelut viestitse josta "ylenpalttisesti" kiitti.

Mutta niin vain kostaa tämän radikaalin rajanvedon että ensimmäistä kertaa jätti onnittelematta itse. Se ei synttäreitä unohda ikinä. Aluksi ei tuntunut yhtään miltään, oli jotenkin loogista että jossain vaiheessa se osoittaa edes jotenkin että hän ei hyväksy rajanvetoani. Mutta tämä yllätti. Olin jotenkin luullut että "asiallinen" yhteydenpito onnistuu ja on riittävää mutta ei näköjään ollut niin. Hänen ehdoillaan tai ei yhteydenpitoa.

Myöhemmin vasta tuntui aika lopulliselta vedolta tämä. Koska olen alkanut parin vuoden aikana asettamaan rajoja jotka -pitää- ja jotka on käytännössä muodostuneet lopulta niin rajuiksi etten ole kyennyt olemaan tekemisissä, tässä on tulos. En kykene poistamaan blokkia puhelimesta koska kun olen vastannut, tunnereaktiosta toipumiseen on mennyt päiviä. Muulla tavoin yhteydenpito (posti) on näköjään liian nöyryyttävää koska narsku ei voi enää hallita yhteydenpitoa miten tahtoo. Itse aloin tehdä niin että vastailin posteihin "julkisesti" siten että kahdenvälistä viestittelyä ei pääse tapahtumaan: siten esim manipulointikaan ei narskulta onnistu.

Tuntuu aika tyhjältä ja on aika turta olo. Toisaalta tuntuu helpottuneelta ettei sitä iänikuista, järjettömän paljon energiaa vienyttä epätoivoista jatkuvaa rajanvetoa, riitoja, "palvonnan kohteena oloa" ja myöhemmin sitten "nöyryyttämistä/häpäisemistä" tarvitse enää sietää eikä halua sietää. Ja toisaalta nyt tulee vasta se väsymys, turtuminen, surukin siitä että miksi, miksi, miksi se ei kykene kunnioittamaan muiden ihmisten rajoja. Edes omien lapsiensa. Noh, se ei vaan pysty enkä voi sille mitään. Silti, se on äiti jota jollain tasolla jotenkin etäällä arvostan ihmisenä ja rakastan vaikken kykenekään sitä osoittamaan siten että olisin hänen kanssaan tekemisissä. Koska se on niin raastavaa, kuluttavaa, jatkuvaa pahoinvointia jossa itselle ei ole tilaa. Epäoikeudenmukaistahan se on, surullista.

Tuntuu myös pahalta, niin pahalta, se että minua syyllistettiin ja syyllistetään siitä että emme "kaikki yhdessä" ole "se jokin hovi joka ylläpiti valheellista kuplaa joka näytti ulospäin hyvältä -narskun päässä- ". Mietin välillä mitä tunteita minä herätän "hovissa" vai herätänkö yhtään mitään? Olenko vain "hankala" vai kenties "musta lammas" vai mikä? En tiedä. Kelpaamaton olo. Olen minä joka ei koskaan kelvannut, aina olin jotenkin väärin, riittämätön jne. Mikään ei ollut tarpeeksi. Harrastukset väärät, ammatti väärä, status väärä, suhteet vääriä, tunteet ja tarpeet vääriä, ainoastaan omistettuna olo kelpasi! Ei kiitos.

Juuri nyt tai viime aikoinakin jo, olen huomannut että omille jaloille pääseminen kaiken jälkeen tuntuu raskaalta, työläältä: vaikka olen aivan varma että kykenen siihen niin silti. Olo on välillä kuin jyrän alle jääneellä ja itsensä rippeitä raapii kasaan miten kuten. Tyhjä ja turta olo, vaikkei suoranaisesti masentunut niin ehkä uupunut, kuin liian pitkään jatkuneen taistelun jäljiltä.

Se mitä en ymmärrä enkä löydä siihen selitystä, on se että myönteisten tunteiden -tunteminen- on hukassa. Jossain vaiheessa aloin kiinnittämään huomiota tähän, minulla ei ole sellaisia ihmisiä ympärilläni joiden kokisin välittävän minusta niin että se myös tuntuisi siltä tai he osoittaisi sen niin että se tuntuisi siltä. Olen huomannut että lämpimät vastavuoroiset ihmissuhteet minulta puuttuvat. Kavereita ja tuttavia on mutta lämmön tunteet ovat vain häivähdyksiä, ei pysyviä. En varmaankaan ole aiemmin edes tajunnut että terveet ihmissuhteet todellakin ovat vastavuoroisia, läheisiä lämpimiä ihmissuhteita on ollut kyllä mutta kun tarkemmin mietin niin onko ne oikeasti olleet vastavuoroisia, en olekaan ihan varma!
En koe välittäväni siis itsestäni -tarpeeksi-, tekojen muodossa, joka tietty heijastuu sitten ihmissuhteisiin, rajoihinkin. Vaikka mieli tekisi niin en saa itsestäni huoltapitämisestä mielihyvää tai se ei motivoi tarpeeksi: ajatuksen tasolla ideoita on mutta ne ei toteudu ja luulen että se liittyy jotenkin tähän elämänkriisiin. Satunnaisesti saan itseäni eteenpäin ja tekeminen ja aikaansaanti tuottaa mielihyvää. Mutta pysyvyyttä ei ole, tunne on satunnainen.

Voi hitsi mitä syvissä vesissä pohdiskelua, nyt lähden iltalenkille ja jatkan myöhemmin taas :DDD

Tsemppiä kaikille muillekin, pitäkää huolta itsestänne = olette sen arvoisia <3

[rajallinen]

Löysin kirjastosta erään todella hyvän kirjan nimeltä" Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä"
Kirjoittaja Karyl McBride on terapeutti ja itse kärsinyt tosi vaikeasta äitisuhteesta ja kertoo omasta matkastaan toipumiseen ja jakaa jonkun verran tarinoita myös omasta työstään. Se tärkein suhde ihmisellä kun on omaan äitiin ja sitä toistaa samaa kaavaa kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Tästä kirjasta sain ainakin itse valoa ja toivoa, ymmärsin asioita. Ja aloin ymmärtämään, että menetettyjä asioita on todellakin oikeus surra. Että kun uskaltautuu prosessiin, kokemaan tunteita, voi myös toipua. En voi muuttaa mennyttä, enkä ihmisiä. Kun on oppinut kieltämään kaikki tunteensa, koska ei ole ollut turvallista tuntea mitään, koska vanhempi ei ole kestänyt lapsen tunteita vaan siitä on seurannut kuritus, on vaikeaa muodostaa yhteys sisimpäänsä siihen sisäiseen lapseen, joka siellä kauhuissaan pelkää. Mutta nyt on oikeus ja vastuu pitää itsestä hyvää huolta, muodostaa yhteys pikkuhiljaa siihen sisäiseen lapseen ja pala palalta purkaa pois sitä mustaa seinää, joka on kummitellut lapsuudesta asti, jonka takana loistaa maailma kaikissa eri väreissään.Kun on ensin uskaltanut vihata ja raivota aikansa, huutaa kipunsa ulos, ehkä sen jälkeen voi päästää ihmisistä irti ja, lopettaa velkomisen, antaa anteeksi - se ei tarkoita sitä, että hyväksyisi vääryyden, vaan että päästää itsensä ja toiset vapaaksi eikä jää jumiin katkeruuteen, vaan antaa elämän virrata lävitseen. Tietenkin on pistettävä terveet rajat ja suojeltava itseään, hyväksyttävä se, että välttämättä terveen suhteen muodostaminen joidenkin ihmisten kanssa ei ole enää koskaan mahdollista, siksi koska se toinen ei siihen pysty. Se on surullista. Väärään kohteluun ei ole syytä suostua enää.
Tällaisia ajatuksia täällä. Jokaisella omanlaisensa tie. Tsemppiä teille kaikille!

Kiitos muistutuksesta <3 Yritin vuosi sitten lukea saman kirjan mutta en kyennyt :DD Oli liian rankka, äsken luin aivan loistavan kirjan "Miksi aina sinä" ja tuli mieleen että nyt voisin kokeilla uudelleen tuota McBriden kirjaa: muistan että se oli hyvä mutta olin vuosi sitten niin hauraassa vaiheessa etten kyennyt lukemaan kokonaan, sattui liikaa. Uusi yritys!

Tsemppiä sinullekin!

[Surusydän16]

Hei rajallinen ja miiruli! Aloitin juuri Kimmo Takasen kirjan tunne lukkosi, vapaudu tunteiden vallasta. Käsittelee tunnelukkoja. Rajallisen teksti oli niin tuttua. Kirjan testin tehtyäni löytyi melkoiset tunnelukot!

Täälläkin äiti yrittää hallita yhteydenpitoa, kun mä en soita, ei sekään. Kun se lopulta soittaa, niin puhelu katkaistaan tylysti -->rankaisu. Mua se ei kyllä enää loukkaa, siitä olen päässyt yli. Toinen mikä ärsyttää, niin ei voi koskaan soittaa etukäteen, he vaan tupsahtavat kylään. Ärsyttävää, kun ei kerkiä henkiseti varautua vierailuun