Vaimona narsisti

[hiilipannu]

Ajattelin laittaa tähän kokemukseni narsistivaimosta kun suurin osa tälläisistä häiriöisistä, taitaa olla miehiä. Pienten lasten takia ollaan tekemisissä mutta muuten ei oikeastaan. Avioeron harkinta meni umpeen ja vasta nyt tuntuu vapaalta. Onneksi mulla on nyt ihana ja tavallinen nainen tossa kyljessä. Lähteminen oli aikanaan tosi vaikeeta kun ajattelin olevani ihan pas** isä ja mies.

Itsetunto oli olematon ja elämä yksinäistä. Meillä ei käynyt oikeastaan ketään kylässä. Hankkiuduin pikkuhiljaa eroon kavereista enkä sukulaisillekaan enää kertonut missä mennään. Kaikki näytti varmaan ulos ihan tavalliselta mutta olin kyllä tosi onneton. Sehän siinä onkin kun, ei voi suoraan osoittaa että toi ja toi asia on pielessä vaan se tapahtuu vaivihkaa ja on vaan huono olo, ihan ku vetäis jotain kulissia. Lyhyeksi jäi avioliitto. Ei siinä muuta voinut kun tuntui että lopetin elämisen.

Harrastuksia ja omia menoja tai mielipiteitä ei olisi saanut olla, hirvee mustasukkaisuus, vääntö ja tilivelvollisuus kaikesta. Kenen kanssa puhun, missä oon ollut. Sitten lepyttelyä vaikka olisin vaan auttanu kaveria murheissa. Autoni ja sen väri oli väärä. Sanomatta on varmaan selvää että vaimolla oli omakin auto mutta piti päästä sanomaan. En päättänyt mistään itse. Oli aika ristiriitainen olo kun luulin rakastavani mutta samaan aikaan inhosin, en halunnut läheisyyttä. No kai se oli sitä tottumista ja vanhaa kiintymystä vaikka olisi pitänyt ajatella nykyhetken tilannetta. Oli jotain ihan hyviäkin puolia ja jos sanoin että lähden oli asiat taas niin hyvin että. Kaiken piti aina muuttua mutta palasi taas ennalleen.

Musta tuli kärttyinen ukko joka venytti kaikkien kärsivällisyyttä. Lakkasin varmaan nauramastakin. Luulin olevani niin huono ettei kukaan voi musta pitää, testasin kaikkia ihmisiä kunnes kaikkosivat kun en luottanut keneenkään ja pilasin melkein kaikki suhteeni. Siinä alkaa itse käyttäytyä yhtä pahasti mutta, huh onneksi se ei ollut todellinen minä. Luin kun yksi mies kertoi samanlaisesta tilanteesta että oli karkottanut itse kaikki kaverinsa ja sosiaaliset piirinsä ja siinä mulla avautui silmät. Meni hetki kerätä itsensä ja lähimmät taas kokoon. Onneksi sain anteeksi. Oma hommansa oli alkaa tehdä itse päätöksiä.

Nyt uudessa kodissa huomaan miten elämä taas hymyilee ja kyllä muakin voi rakastaa. Oon kiitollinen vieressä makaavasta naisesta joka saa mut elämään ja tuntemaan. Ihan hyvä tunnusmerkki että, elämässä on suunta eteenpäin ja läheisyys on jotenkin erilaista, normaalia. En enää mieti mikä mussa on vikana vaikka on mulle jäänyt vielä jotain pelkoja päälle, esim. välillä tulee vanhat kaavat esiin kun saatan olla tosi herkkä ja puolustuskannalla ihan tavallisissa jutusteluissa. Ex-vaimon mielestä nykyiseni on tietysti narsisti ja vaikka mitä päälle. Sen kun harakat räksyttää. Mun neuvo on: lähtekää ja hakekaa apua ja luottakaa tulevaan.

[karri]

Hönkäisin kahvit väärään kurkkuun. Olipa tuttu toisto meikäläisen elämästä! Tai siitä elämättömästä elämästä aika hyvin kuvattu.
Sitä miettii että on niin kuin pahainen kani kyyhöttämässä yksin jossain metsässä ja pelkää kaikkea mikä liikkuu. Tai oikeammin ihan kaikkea vaikka ei liikukaan.. aina kuului "ihan hyvää", kai sen äänestä kuuli ettei kovin hyvää kuitenkaan. Siedettävää ehkä.

Joskus mietin olisiko pitänyt laskea kuinka paljon rahaa siihen hyvittelyyn meni kun piti aina olla lahjoja ostelemassa. Jos ei ostanut niin ei hyvä heilunut. Semmoista kulissiahan se oli. Elettiin päivä kerrallaan.
Joku keskiajan inkvisitio tuli mieleen kun vaimo kyttää vieressä ja tenttaa menemisiä. Ajattelin usein että työntäisin vaikka sukan suuhun tai laittaisin pyykkipojalla huulet kiinni, niin mustaksi meni ajatukset. Ei siinä mitään että on kiinnostunut toisen elämästä mutta olisi ennemmin kiinnostunut niistä mun mielipiteistä ja tulevaisuuden suunnitelmista kuin minuuttiaikataulusta. Haaveet kaatuu vai miten se meni. Opinpahan raportoimaan.
Kova suustaan oli myös, siis haukkumaan, varsinkin naisihmisiä. Ei mitään häpyä, saattoi tölväistä tosi pahasti ikävistäkin asioista.


Mulla kävi myös niin että sitten kyllä juteltiin kun oli ero käsillä, niin ettei ole koskaan juteltu, ja kun arki palaa ollaan taas että jaahas. Jossain matkalla saattoi mennä suht vaivattomasti jos vaimo sai olla huomion keskipisteenä. Mutta arjessa siinä on sitten niin jumalattoman yksin.
Ja komppaan edellistä että kyllä niitäkin naisia löytyy jotka osaa arvostaa, nykyinen on fiksu, järkevä ja on kyllä kauniimpikin mutta ennen kaikkea sisäisesti kaunis. Ja sen kanssa voi oikeasti jutella myös arkena.

[pensas]

Mulla on edellisestä avioliitosta jo pidemmän aikaa ja oikeastaan vasta vuosi sen jälkeen tajusin mistä oli kyse.
Aluksi oli kyllä asiat ihan hyvin mutta sitten alkoi tulla tunne etten oikein saa sanoa mitään omaa. Jos otin perjantaina sohvalla kaljan olin laiska juoppo mutta nainen sai kyllä pitää vaikka istujaiset jos halusi. Eihän minuakaan varsinaisesti kielletty mutta annettiin ymmärtää että sama ei ole minulle suotavaa.
Kotitöistä oli aika pienestäkin naputtamista ja menemisiä oli kuulemma liikaa, vaikka en edes joka viikko käynyt missään. Siis yhtään missään, jos ei kauppareissuja lasketa. Vaimo oli usuttamassa viranomaisia ja syytteitä kaikkien perään. Kyllä se oli jo monelle liikaa ja hävetti ihan hirveästi. Hän käyttäytyi kuin kaikilta ihmisiltä olisi kadonnut oma arvostelukyky täysin ja heitä piti vähän holhota tai rangaista. Vähän niin kuin julkisesti häpäistä ja saada omille ajatuksille muiden huonoudesta lisäpontta sillä, että sitten voi sanoa että tuohan on joutunut poliisin kanssa kahnauksiin. Vaikka on itse ne sinne perään laittanut!
Ensin katosivat naispuoliset ystävät, sitten niitä ei saanut enää tullakaan. Välillä menin vaan hiljaa istumaan jonnekin työpäivän jälkeen että saisin kuunnella itseäni. Tuntui että olin usein flunssainen tai tunsin itseni muuten voimattomaksi. En olisi halunnut millään uskoa mutta kun nyt lopulta myönsin että narsismista tai ainakin todella kylmästä ihmisestä oli kyse, helpotti taakka kun sain tälle kaikelle nimen ja selityksen. Olin suhteen aikana suoranaisesti lukossa.
Suru tulee puseroon kun ajattelee, mitä kaikkea siinä liitossa piti peitellä sukulaisilta ja muilta tutuilta. Esittää että kaikki menee hyvin vaikka oikeasti oli mennyt alta kaikki, ystävät ja omaisuus velanotossa ja melkein työpaikkakin. En vaan kehdannut kertoa, enkä jaksanut. Kyllähän joku sitä ääneen ihmettelikin, että olenko ihan varma että meillä on kaikki kunnossa. Vakuuttelin vain että kyllä meillä kai on. Muut näkivät myös että olin ahdistunut ja hiljainen mutta eivät kehdanneet sanoa kuin vasta jälkeenpäin. Tiedä sitten olisiko se auttanut. Suomalainen mieshän korjaa tunnetusti itse asiansa... Sukulaisiin pidin etäiset välit. En halunnut että näyttäisin epäonnistuneelta.
Mikähän siinä on että sitä vaan jaksaa ja kuvittelee että yrittämällä paranee. Kyllä menee raja siinäkin, kuinka paljon toisen "erikoisuuksia" pitää ymmärtää. Ei se ole oikein että puolisolle syydetään kaikki seuraukset jonakin rangaistuksena aiemmasta onnettomasta elämästä.
Vaikka tiesin kyllä järjen tasolla ettei kaikki ole kohdallaan ja harkitsin lähtöä useasti en saanut sanotuksi lopullista niittiä ajoissa. Kootut selitykset tuli tietysti kaikkeen käytökseen ja yritin pinnistää ja ponnistaa ja ymmärtää. Onneksi lopulta olin niin väsynyt etten jaksanut lapsia hoitaa joten tilanteeseen tuli ulkopuolista apua. Muuten en varmaan olisi ikinä jaksanut lähteä. Se kuristava ahdistus oli varmaan kaikista pahinta, ja tunne ettei toinen kuuntele tai ymmärrä vaikka näennäisesti kuuntelisikin. Ihmeellinen on tämä maailma mutta jos ei ole tuommoiseen ennen törmännyt niin kyllähän sitä haluaa uskoa että toinen on ihan normaali. Ja kukapa sitä haluaisi erotilastoon joutua. Ennemmin kuitenkin siihen tilastoon kuin johonkin synkempään, vaikka päivänsä päättäneisiin. Aluksi kuvittelin että lasten kannalta on parasta pysyä yhdessä mutta niin se menee että lapsetkin reagoivat vanhempien pahaan oloon. Jälkeenpäin havaittuna moni lastenkin oireilu käy järkeen joten näin ajateltuna olisi ollut parempi erota ja puhua asiasta aiemmin ammattilaisille. Puistattavia nämä samankaltaiset tarinat, miten voi ihmiselämään mahtua niin paljon onnettomuutta.
Eikä tätä tapahdu vain naapurille vaan juuri minulle.

[Angel]

Jäätävää.. mun mies on samanlainen kuin nämä vaimot. Järjetön mustis ja mielestään kaikki mun kaverit on jollain tavalla höyrähtäneitä. Varsinkin ne jotka on miehen käytöksestä huomauttaneet on hulluja manipuloivia hutsuja ja kuka ties narsisteja!! Kerran mies työnsi yhden kaverini ovesta ulos kun hänelle ystävällisesti huomautettiin että kohteluni ei ole ihan normaalia ja heitti minua sen jälkeen sateenvarjolla. Niin ja tietysti kielsi olemasta enää missään tekemisissä tämän kaverin kanssa, olisi pitänyt yhteinen harrastuskin lopettaa ”jos aion vielä panostaa suhteeseemme”. Ei kukaan normaali ihminen saa tuollaisia raivokohtauksia

[Pena]

Hiilipannu osasi taitavasti sanoa juuri sen mitä itse olen kokenut. Minäkin jätin kaverit ja ystävät kokonaan pois elämästä, en silloin ymmärtänyt miksi.
Ennen sitä olin ajatellut, että ystäviä en jätä mistään hinnasta ja kuinka tärkeitä ne ovat pahassa paikassa. En myöskään kertonut ystäville missä mennän. Jäädytin kaikki tunteeni ja pahan olon, aivan kun niitä ei olisi ollut olemassa.

Tunsin itseni todella yksinäiseksi ja sairaaksi. Vaimoni sai minut epäilemään ihan kaikkea, jatkuvaa vähättelyä, ylhäältä päin puhumista, pätemistä, syyllistämistä, piilovittuilua
ja loukkaus tilanteissa asioihin löytyi aina joku hyvin perusteltu selitys, jossa puheeni ja tunteeni puhuttiin tyhjiksi. Monet hänen kommenttinsa jäivät kalvamaan sisältä päin. Vuoropuhelua ei ole ollenkaan, jos yritin ottaa asioita puheeksi hän, hyppäsi suoraan omiin ajatuksiin, aivan kun minun asiaani ei olisi olemassa tai sitten on tämä itsesääli itku, johonka en myöhemmässä vaiheessa enää reagoinut ollenkaan, minun ymmärrettyä sen olevan manipulointia. Suuttumuksestani on annettu ymmärtää, että vika on minussa, vaikka hän olisi kuinka solvaavasti tahansa itse sanonut. Olen pannut merkille hänen käytöksen ristiriidan, sen mitä hän itse vaatii, sitä hän ei anna. Se minkä hän itse minulta kieltää tai sanotaanko vaimentaa, niin hän itse käyttäytyy. Hän on mestari tekemään minulle syyllisen olon, kymmeniä kertoja harkitsin itsemurhan tekemistä. Kaikissa asioissa on vain ongelmia, jos niitä ei ole, niin ne tehdään. Ilmapiiri oli jatkuvasti vihamielinen hänen taholtaan. Tuntui, että hänen lonkeronsa ulottuivat joka paikkaan mieleni sopukoissa.

Tämä kaikki käytös sai minut ihmisenä muuttumaan niin rajusti, että tein jopa psykopaatti testin, jonka tulos oli tietenkin negatiiviinen. Näin jälkikäteen ajatellen se kaikki oli
heijastumaa vaimoni käytösestä. Tämä käytös sai minut muuttamaan käsitystä muista ihmisistä ja omasta itsestä. Empatia kyky katosi kokonaan. Tulkitsin ihmisten pienetkin
kommentit negatiivisiksi ja pahoiksi. Veljeni sanoi, että ei ole koskaan nähnyt minua tuollaisena. Voin sanoa, että minusta tuli täysi mulkku. Olen myös kerännyt ystäväni ja kaverini pikku- hiljaa kasaan. On edelleenkin vaikeuksia luottaa ihmisiin.

Riitatilanteita ovat tuntuneet lähinnä siltä, että hänen tarkoitus on vain saada minut voitettua. Kerran tämän asian mainitsin ja hän sanoi tietävänsä voittavansa minut aina
ja muutkin ihmiset, siis kaikki. Hän onnistui kerta toisensa jälkeen hajottamaan pääni niin, että en edes kunnolla kyennyt keskustelemaan.

Tunsin häntä kohtaan jo parin kuukauden jälkeen suurta inhoa, en vain kyennyt rakastamaan, suhteesta puuttui täysin vastavuoroisuus. Läheisyyttä oli vain seksin aikana ja se
oli hänen taholtaan monotomista suorittamista. Hän ei omaehtoisesti tehnyt mitään ilman ehdotuksia, siitä puuttui kokonaan hänen taholtaan tunne ja minun tarpeiden ajattelu.
Siis seksistäkin puuttui vastavuoroisuus. Ja tunne tason ymmärryksen puuttuminen kokonaan lisäsi tylsyyttä seksiä kohtaan, toki on sanottava, että sitä silti koko ajan oli.

Kylä paikoissa hänen käytöksensä muuttuu ihan eriksi mitä se on kotona, siellä hän oli niin viehkeä ja mukava. Kotona ilmapiiri oli jatkuvasti negatiivinen.

Asumme erillään. Ja en edes enää pysty ajattelemaan yhdessä asumista. Olen siellä muutaman kerran käynyt, mutta aina on ollut olo, että minua viedään kun pässiä
narusta, pelkään hänen manipulointia ja kielestä tulevaa sontaa, tuntuu, että mitään asiaa ei voi sanoa ilman ongelmaa. Kaikista asioista väännetään ihan ihmeellisiä.

Hän myös valehteli aina muuttuvansa, mutta sitä muutosta ei koskaan tullut. Kerran veljeni kävi sanomassa, että en enää kohta jaksa tätä, niin silloin oli helpompaa yhden päivän.

Meilläkään ei loppuaikoina käynyt juuri ketään kylässä. Silloin, kun kävi tunsin ihan poikkeuksetta, että vaimooni suhtauduttiin myötämielisemmin, kuin minuun. Tämä
tuntui epäreilulta, koska tiesin hänen ja meidän välisestä ristiriidasta ja siitä kuinka hän vaikutti minuun.

Tuo sanomis juttukin kuulostaa niin tutulta. Aina pitää päästä sanomaan ja myös se viimmeinen sana.

Mustasukkaisuudesta sen verran, että lopuksi ei tarvinnut katsoa, kun jotaki dokumenttia, jossa oli naisia pikeneissä, niin heti lähettiin suuttuneena pois ja jonku kommentin säestämänä ja varmasti tehtiin mulle selväksi, että paskaa on niin, johan sen kattominen loppui, ei pystynyt kattomaan ohjelmaa hyvällä mielellä. Kerran hän teki kauhean riidan ja odotti vihaisena kotona, kun olikin mennyt pari-kolmea tuntia kauemmin reissulla, kun olin ilmoittanut. Oli muka huolissaan, jos hän oli huolissaan, niin miksi olla vihainen, taisi vain mustasukkaisuus iskeä, tai sitten jotku itsenäisyys yritykset katkaista jollaki riidalla vain.

[Pena]

Pieni korjaus tuohon ystävien ja kavereiden jättämiseen suurimman osan siis jätin.

[batman]

Nyt kun on saatu hanat auki niin siitä rohkaistuneena kirjoitanpa minäkin. Millä ilveellä te olette päässyt lähtemään kävelemään teidän suhteista? Mä olen tässä kiinni kuin liiskattu purkka asvaltissa. Haluan vaan pois, ihan sama minne, tosin en kauas muksusta. Tajusin vaan että mulle riitti nyt ja että en tule takasin enää ikinä. Jos jotain ihan konkreettisia neuvoja olisi antaa millä olette saanut psyykattua ittenne siihen mielentilaan että ajatus muuttuu toiminnaksi. Pikaisesti kerrottuna oon hassannut melkein kaiken mitä mulla oli sen takia että tää suhde pysyisi pystyssä, kuten edellä todettu kaverit ja lainat yms yms. Mun perintö on laitettu lihoiksi tiukoissa paikoissa. Lauantaina pari tuttua naista tuli kaupassa vastaan ja toinen kuittas että ei me voida puhua jos vaimos saa tietää, ja kurkki olan yli onko vaimo paikalla, kurkin itsekin vaikka tiesin (tiesinkö?) ettei ole. Netin käytöstä, tekstareista ja puheluista vaimo on tosi kiinnostunut, että kenen kanssa juttelen ja jos on vähäpukeisia naisia vaikka jossain trailerissa niin on paha juttu . Syyllistäminen on tämänkin päivän sana ollut. Tajusin just että mun paras kaverikaan ei ole enää mun paras kaveri koska mä itse en ole ollu sille kaveri ensinkään pitkään aikaan. Siinä menee raja että en luovu siitä ainoasta ihmisestä joka on aina mua jeesannut, ja sitten en tän suhteen vuoksi ole ite ollut paikalla kun olis tarvinnut, esim. kun kaveri joutui sairaalaan enkäynyt kertaakaan kattomassa kun naisella oli aina jotain tärkeämpää. Ihan kuin ihmiset olis pitänyt laittaa jatkuvasti johonkin tärkeysjärjestykseen. Ruoskin itteäni miten oon saattanut olla semmoinen! Kun kysyin eikö tulisi muutosta asian tilaan vaimo tokaisi että johan me viime kuussa kaverin kanssa nähtiin. Hattu kourassa menin pyytämään kaverilta anteekksi ja tukea mulla nyt taas on mutta tartteisin vielä ummikkona neuvoa just tuohon mentaalipuoleen miten tämmösen omistushaluisen mustasukkaisen naisnarsistin kanssa ero hoidetaan. Yksi lapsi on ja yhteinen asunto. Kiitokset.

[Thorni]

Batman, ymmärrän sinua tosi hyvin. Itse olen lähtenyt - samanlaisesta tilanteesta - tiesin että se olisi minun loppuni siksi lähdin ja sain jostain voimaa - mutta ... nyt ... olen aika voimaton --- haikailen hänen perään , yritän muistaa vaan hyvät puolet - olen romuna - mietin mikä elämässä on tärkeää - olisko kuitenkin se että pitäisin hänestä huolen ja pitäisin hänet onnellisena ja uhraisin oman elämäni , miksi me täällä yleensä eletään - ei ainakaan itseämme varten - en juuri mieti itseäni - päätös on vaikea - tiedän että oikea päätös on lähteä mutta pystyykö sen kanssa elämään on toinen asia - tuntuu kuin olisin menettänyt elämäni kun läksin , tuntuu tosi tyhjältä olla ja elää yksin , menetin niin paljon (myös maallisia juttuja) mutta raha jne. ei tunnut miltään nyt. Mietin voisinko palata hänen luokseen? TIEDÄN että se olisi lopullinen tuhoni - mutta välitänkö siitä? järkeni sanoo välitän - mutta sydän sanoo ei väliä - mutta en ole palannut.. Life sucks right now

[hiilipannu]

Tässä oma metodini. En sitten tiedä voiko toista neuvoa että tee varmasti niin ja näin. Tuo päätöksen tekeminen on se pääjuttu ettet ala tinkimään siitä piiruakaan vaan lähdet kerta kaikkiaan. Lähde kerralla äläkä mene takaisin, lähetä joku muu hakemaan tavaroita jos jotain unohtuu. Toinen neuvo olisi ollut just tuo että, hanki tukipilariksi joku ystävä tai sukulainen, josta tiedät ettei hän anna periksi EX-vaimollesi kun sieltä tulee vastatarjous sulle. Rakkaudentunnustuksia, lupauksia että kaikki muuttuu, hän yhtäkkiä kuunteleekin sinua, haukkuja, uhkauksia, poliisi, mitä vaan. Mulle neuvottiin että älä usko sanaakaan mitä hän sanoo mutta, neuvon että älä kuuntele sanaakaan. Muuten alat uskoa koska ne vakuuttelut on niin uskottavia hätää kärsivältä ihmiseltä.

Ex-vaimoni koitti laittaa uuteen elämääni kapuloita rattaisiin ja omia mut itselleen. Älä suostu mihinkään pieniinkään myönnytyksiin jotka "on tilanteeseen nähden kohtuullisia" sillä ne kasaantuu suuriksi pinoiksi ja syö itsenäisyyttä. Sovi tukihenkilön kanssa että puhut hänen kanssaan sitten kun, sinulle tulee hetki jolloin kaipaat takaisin. Sillä ennemmin tai myöhemmin se hetki tulee ja se on ihan normaalia. Kirjoita ylös kaikki mikä sai sinut lähtemään, esimerkeksi juuri nuo omaisuuden ja ystävien menetykset. Kun olet päässyt omaan asuntoon ja näet paperilla nämä asiat ne menevät tajuntaan paremmin. Tein lähtöä monta kertaa ja palatessani yhtä monta kertaa petyin. Thorni olen kyllä sitä mieltä että kun tapaa ns. normaalin naisen niin kyllä kaikki asiat vaan tuntuu niin helpolta että kyllä sen sitten tietää. Tosiaan luulin että olen monessa asiassa huono mm. puhumisessa ja sänkypuuhissa mutta nykyisin olen toista mieltä.

Lasten tapaamiset ja asuntoasiat kannattaa hoitaa myös kirjallisesti ja lastenvalvojan kautta. Pidä kiinni kaikista ystävistä ja sukulaisista. Kävin työpaikan psykologilla itsetuntoani korjaamassa ja voin sitä suositella. Tosin olen kuullut ettei kaikki psykologit ole ihan kartalla näistä tai muuten ei synkkaa.. Edellä kuvatulla tavalla toimin itse ja se kyllä toimi mutta siinä tarvitsee kyllä hyvän tukihenkilön jonka arvostelukykyn voit luottaa kuin rautaiseen kallioon. Loppuelämän kannalta olen tehnyt sen päätöksen että, tulevissa suhteissa kukaan ei voi kieltää multa ketään ihmisiä, harrastuksia tai kohdella mua jotenkin oleellisen rajoittavasti. Selittelin aina että noo hänellä oli kurja menneisyys ja että olin itse jotenkin huono niin se olisi oikeuttanut kaiken. Juuri tuolla psykologilla käydessäni opin että mulla on oikeus niihin mulle tärkeisiin asioihin, joita tahdon elämässäni pitää. Tällä menetelmällä olen huomannut ketkä on mun todellisia ystäviä.

[Thorni]

Hiilipannu, kyllä olen tavannut ns. normaalin naisen mutta ei hän silti voi ottaa "narsistisen" ex-vaimon paikkaa sydämmessäni / elmässäni - normaali nainen haluisi jatkaa kanssani pidemmälle mutta itse en oikeastaan .. ehkä kun aikaa kuluu ..