Itse palaudun parisuhteesta ns. "covert"-narsistin kanssa, jossa syöttinä oli henkilön heikkous ja säälin saaminen. Hän esiintyi pyyteettömänä hyväntekijänä, joka haluaa vain hyvää. Tämä "yritin parhaani mutta sinulle ei riitä mikään"- taktiikka oli käytössä myös erotilanteessa.
Hän esiintyy haavoitettuna yksilönä, jota muut henkilöt ja elämä on kohdelleet kaltoin, ja tähän ansaan haksahdin täydellisesti. Kameleonttina hän vaihtoi asennetta ja suhtautumistaan tilanteen mukaan. Toisissa tilanteissa kehuskeli suhteella ja yhteisillä tekemisillä, toisissa tilanteissa taas dissasi olemassaoloni täysin. Mistä milloinkin hyötyi itse parhaiten!
Henkilö kiusaa, alistaa ja pelottelee niin hienovaraisella tavalla, ettet todellakaan tajua sen edes tapahtuvan. Yrittäessäsi keskustella asiasta, joudut loppujen lopuksi aina tilanteeseen jossa
a) olet menetellyt itse väärin (ja alat uskoa siihen),
b) joudut luovuttamaan (kun et jaksa enää vääntää), tai
c) alat epäillä omaa mielenterveyttäsi.
Tavallaan tuntuu, että suhde ja ihminen on "OK", mutta pinnan alla kuohuu koko ajan, että jokin on pielessä, muttet täysin osaa määritellä mikä.
Pieniä täkyjä syötetään päivästä toiseen, ettet vaan uskalla sitten todellisella hetkellä yrittää nousta, kun pelotteet ovat takaraivossasi. Pelotteet ovat huumooriin verhottuja tarinoita siitä, mihin hän pystyy.
Suhde oli hyväksikäyttöä kaikilla tasoilla. Rangaistukset "väärästä toiminnasta" (kaverin kanssa kahvilla tms.) olivat usein täydellinen kylmyys, jota saattoi kestää päiviä, ilman selitystä. Väärää toimintaa oli myös omista tunteista/tarpeista puhuminen.
Mihinkään et saa suoraa vastausta ("välitätkö sinä minusta?" -> "no mitä se välittäminen on? miten sen määrittelee? minä teen asiat omalla tavallani blaa blaa blaa") .
Vuorovaikutuksellista dialogia ei ole, koska oikeista asioista puhuminen on hänelle liikaa, "aivan kuin minulla ei olisi muutenkin jo tarpeeksi raskasta, niin pitääkö tästä parisuhteesta taas jauhaa, kun kaikki on hyvin".
En osaa, en halua eikä ole tarvettakaan vetää rajaa onko kyseessä narsisti, rajatilapersoona, jokin muu persoonallisuushäiriö vai kenties monen asian yhdistelmä. Lääketieteellisillä määritelmillä ei ole väliä nyt.
Henkilö on jokseenkin yhteiskunnasta eristäytynyt, salaileva (työstä/kavereista ym. ei puhuta nimillä), ajoittain paranoidinen (seurataan, kuunnellaan, juorutaan selän takana), silminnähden usein ahdistunut, mustasukkainen, vahvasti päihteisiin menevä ja kavereilleen kateellinen/katkera miehen kehossa asuva pikkulapsi, joka on äidin tai lapsen roolissa, ja pelaa niillä. Myös eron jälkeen roolipeli jatkuu, ja roolien turvin etsitään minun heikkoa kohtaani.
Olo on kuin pyörremyrsky olisi pyörähtänyt sisälläni, ja tuhonnut kaiken, aivan huomaamatta
Olen ollut "overt"-narsistien kanssa tekemisissä, ja hurmauskuviot ovat tuttuja. Mutta tämä tuli kyllä totaalisen puskista!
En väitä, etteikö tilanteet aina tule puskista (et tajua ennen kuin tajuat).
Vastaavia kokemuksia?
Silloin päätin, että nyt loppui. 
