KatariinaM70 kirjoitti: Onko niin, että olemme kummallisen sokeita tuntemattoman sukupuolen persoonallisuushäiriöille? Selitämmekö omituisuudet sillä ettemme "tunne naisen tai miehen järjenjuoksua tai toimintatapoja"?
Tiedän että myös ei-heterosuhteissa esiintyy narsismia, ja siellähän tätä ei ehkä voi selittää tuntemattomalla sukupuolella. Vai voiko sittenkin? Hmmm...
Narsistilla pitää olla sitä tarttumapintaa, mihin "koukkunsa asettaa" toisessa, eli käyttää toisen hyväntahtoisuutta ja/tai hyväuskoisuutta hyväkseen. Yleistämättä ja arvaillen; naisissa voi olla edellä mainittuja piirteitä enemmän
esillä, kuin miehillä. Monella naisella (ja miksei myös miehellä) varmaan jonkinlainen "hoivavietti" herää, varsinkin tällaisen covert-narsistin kanssa, joka vetää tätä surkean/sairaan/kaltoinkohdellun roolia. Monet naiset rakastuvat myös esim. alkoholistiin, ajatellen että tarpeeksi rakastamalla saa toisen lopettamaan juomisen. Tämä pätee myös varmasti edellä mainitun narsistin kanssa, ja kumppani toivoo voivansa auttaa ja parantaa tämän "haavoitetun yksilön".
Miehet eivät välttämättä myöskään tuo julki hyväksikäytetyksi tulemistaan, jos ovat naisnarsistin hampaisiin joutuneet. Suhde saattaa päättyä niin, ettei mies uskalla tai kehtaa edes lähimmille ystävilleenkään kertoa mitä tapahtui.
En usko että sukupuolella on merkitystä. Mikäli ihmisellä on erittäin vahva itsetunto, tiukat rajat (miten minulle saa puhua, mitä saa tehdä) ja kaikki langat käsissään oman mielensä hallinnassa, ei luonnehäiriöinen pääse iskemään, ainakaan pidemmän päälle. ¨
Itse tajusin jo muutaman tapaamisen jälkeen, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, ja mies sanoi jopa vähän loukkaavia asioita, mutta haksahdin tähän "surkeuden ansaan" ja ohitin punaiset liput. Eli minussa oli se tarttumapinta hänen kaltaiselleen. Toivottavasti OLI, eikä tulisi koskaan enää olemaan.
