Loinko minä "hirviön"?

[Aspire]

Minun tarinani. Ja lukijoille pahoittelen (mikäli joku tämän jaksaa läpi lukea) teksti ja ajatukset poukkoilevat, koska olen ollut niin väsynyt, että ajantajuni ja ajatukseni ovat hukassa tällähetkellä, mutta...

Tapasin monta monta vuotta sitten miehen johon voisin sanoa: rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka aiemmin en sellaiseen uskonutkaan. Meillä oli paljon yhteistä. Yhteisiä ajatuksia, elämän haaveita ja periaatteita, harrastuksia ja samanlainen musiikkimakukin.
Vietimme paljon aikaa yhdessä ja hän käytännössä asuikin luonani, mutta silti hän ei halunnut aloittaa seurustelua. Kaverini tästä minua varoitteli, mutta ajattelin, että ehkä ajankanssa tämä unelmieni mies muuttaisi ehkämieltään ja saisin suhteen sellaisen miehen kanssa josta olen aina haaveillut. (mikä klisee). Tai että vaikka ilman suhdettakin, kunhan vain saisi viettää hyvää aikaa ihanan miehen kanssa.

Kun sitten seurusteluaika koitti alkoi tapahtua.
Minä en saanut kysyä häneltä miten päivä on mennyt, mitä hän on tehnyt tai kenen kanssa, mutta hän sai tietenkin minulta kysyä. Alkoi syyttely ja riita siitä, että olin mustasukkainen. Minun piti kertoa aina kaikki menoni ja kenen kanssa olin aikaa viettänyt, mutta jos vastasin samalla tavalla hänelle, kuin hän minulle, etten halua vastata alkoi taas syyttely ja riita siitä, että minä en ole avoin, en osaa puhua enkä keskustella asioista. Tasa-arvo puuttui täysin. Ja jos tämän mainitsin tai halusin tasa-arvoa myös minulle minun mustasukkaisuuteni takia, ei hänen tarvinnut.
Hän alkoi kirjoittaa tekstiviestejä salassa, puhua nurkan takana tai soitella ihmisille, kun en ollut paikalla. Alkoi herätä epäillys....
Välttääkseni riitoja sitten olin itse avoin ja kerroin kaiken, mutta itse en saanut mihinkään vastausta enkä uskaltanut edes kysyä.
Riitoja alkoi olla milloin mistäkin. En voinut olla naama "peruslukemilla", koska hän tulkitsi sen, että murjotan tai olin vihainen. En voinut olla omissa ajatuksissani ollenkaan, koska hän tulkitsi ilmeet milloin mitenkin. Ja tottakai väärin. Minun piti siis olla hymyissä suin koko ajan, vaikka en ollut iloinen.
Hän tulkitsi asiat niinkuin hän halusi, ei auttanut vaikka yritin miten hänelle selventää asioita.
Olin tietenkin avoin hänelle myös työasioista. Kerroin miten päiväni on mennyt tai mitä haasteita on ollut töissä. Töissäkin työparina oli narsisti, jolla oli kaamea työhistoria monen edeltäjäni kanssa. Kun näistä sitten avoimesti kerroin (tietenkin omasta tilanteestani en edeltäjieni) niin minä olin ihminen joka ei tule toimeen ihmisten kanssa ja aiheutan riitaa kaikkien kanssa ja valehtelen.
Hän ei sitten kestänyt minun valehtelua, mustasukkaisuutta, riidan haastamista ym. ja hän halusi erota. Emme siis onneksi asuneet yhdessä. Mutta emmehän me virallisesti seurustelleetkaan.

Kesti sitten aikaa ettemme olleet juuri tekemisissä. Välitin hänestä kaikesta huolimatta.
Hän sitten otti uudelleen yhteyttä ja teimme paljon asioita yhdessä. Meillä oli paljon hyvääkin aikaa, kunnes em. asiat alkoivat toistua taas.
Tätä on / off aikaa kesti monta vuotta. Ja aina minä lankesin hänen käsivarsilleen hyvänä heikkona hetkenä, kun ei ollut riitaa ja hän sanoi, että on minussa hyvääkin, haukuista huolimatta. Kerran hän ehkä pyysi anteeksi, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei hän tainnut sitä tarkoittaa. Ehkä hän halusi vain hallita minua taas.

Meni sitten taas aikaa. (on/off) Kun löysin netistä seuranhaku sivuilta hänen profiilinsa joka oli ollut siellä jo monta vuotta. Jo silloin, kun meillä oli hyvää aikaa ja hän halusi vielä yrittää.
Mainitsin asiasta, mutta vastaukseksi sain, että kun sinkkujahan tässä ollaan niin ei ole tilivelvollinen minulle. Minulle selvisi monta muutakin seuranhaku tapaa mitä hän oli harjoittanut useamman vuoden ajan. Meidän ns. "yhdessä olonkin aikana".

Kun sitten minä ajattelin, että tämä loppuu tähän, että minäkin kokeilen etsiä uusia ihmisiä elämääni uusia tuulia tottakai hän profiilini löysi ja syytti minua siitä, etten ole häntä koskaan rakastunut ja olen taas hänelle valehdellut. Sain kuulla niin paljon haukkuja ja lyttäystä, että minun oli poistettava proofilini. En jaksanut enää kuunnella.
Jos kävin kaverin kanssa lenkillä (miespuolinen) sain kuulla, että minulla on suhde.
Tai jos hän näki tai kuuli, että olen jonkun miehen kanssa kävellyt tai jutellut kaupungilla alkoi taas sama viestittely / haukkuminen / lyttääminen. Olin kuulemma patologinen valehtelija pettäjä (ei sillä ollut merkitystä vaikka mies oli naimisissa ja hyvä ystävä 20 v takaa)

Joku varmaan miettii tässä vaiheessa miksi en vaihtanut puhelinnumeroa?
Koska tiedän, että meillä on niin paljon yhteisiä tuttuja joille numeroni annan hän sen saisi itselleen joka tapauksessa. Keinolla millä hyvänsä, vaikka muut eivät sitä antaisi. Ja se vaiva ja työ numeron ilmoittaminen palkkoihin, virastoihin ym paikkoihin - hän numeron saa enkä ole vaihtanut tämän takia.

Tämä kaikki murensi minua niin, etten uskaltanut pitkään aikaan tavata kavereitani, tai olin niin lytätty, ettei ollut voimia nähdä edes ketään. Ihmiset pitivät minua ennen iloisen, vahvana ja sosiaalisena persoona, mutta siltä minusta ei tuntunut enää. Enkä varmasti sitä ole.
Minulla alkoi olla sydänoireita, päänsärkyä, uni ongelmia, painajaisia ym. Sydänongelmiiin ei löytynyt syytä, mutta jälkeen päin luettuna jälleen eräänkin kirjan narsismista siellä luki, että uhrit ovat kokeneet samoja oireita kuin minäkin. Eihän näille lääketieteellistä syytä löytynyt. Vaikka monet kerrat kävin lääkärissä vakavien rytmihäiriöiden takia.
En voinut kertoa kenellekkään kaverille, koska meillä oli yhteisiä tuttuja.
Eihän kukaan uskoisi hänestä mitään tälläistä. Jos vahingossakaan yritin vähänkin varovasti avata keskustelua tähän suuntaan, ei minua uskottu. Hänhän osasi näyttää muille, että minä olin se pahin.
Pelko siiitä, ettei minua kukaan uskonut oli niin vahva, etten uskaltanut suutani avata loppujen lopuksi kenellekkään. En edes niille, jotka olivat vain minun kavereitani eivätkä suurinosa häntä tunne.
Kaiken lisäksi hän syytti minua narsistiksi ja kiristi minua, että jos en hankkisi sairauteeni apua hän ei haluaisi olla tekemisissä kanssani.
Kävin sitten terapiassa, halusin jollekkin purkaa ajatuksiani ja kokemuksiani. Halusin hakea apua mahdolliseen sairauteeni. Ajattelin, että olenko minä sittenkin se pahis tässä suhteessa joka tarvitsee apua. Silloin sain ekan kerran kuulla, että eläisin mahdollisesti narsistin kanssa, enkä minä ollut se joka on narsisti.
Kerroin sitten hänelle, että kävin terapiassa. Hän suuttui suunnattomasti siitä, että miksi olin mennyt puhumaan meidän suhteesta ulkopuoliselle. Eihän pariterapiaan mennä yksin. Taas olin valehtelija ja selkäänpuukottaja.
Valitettavasti terapeutti lopetti virkansa ja siirtyi muihin tehtäviin ja minulle sanottiin, että saisin puhelun piakkoin kenen luona voisin jatkaa käyntejä ja päästä yli huonosta olosta.
Valitettavasti sitä puhelua en koskaan saanut.
Olin henkisesti lytätty, väsynyt, epäsosiaalinen vaikka mieleni teki nähdä kavereitani ja puhua jollekkin en siihen pystynyt.

Aikaa kului taas . Aloin päästä hänestä yli. Ja sain jotenkin vähän edes elämäniloni takaisin. Kuitenkin taas hairahduin. Meillä oli hyvät hetkemme jotka kuitenkin hukuttautui p****n alle.
Olin ns "tunnekoukussa" mistä kerrotaan mm. kirjassa: narsisti keskellämme.
Vaikka järki sanoi, juokse karkuun ja lujaa, mutta tunteet veivät aina voiton.
Olen monta kertaa pohtinut, miksi? Aiemmat suhteet ovat olleet helpommin lopettavissa ja unohdettavissa miksi en nyt osaa ja pysty?
Olen monesti miettinyt, että loinko minä hänestä sellaisen, koska hänen kaverit eikä sukulaiset häntä näe samoin silmin, kuin minä. Olenko minä se joka kuvittelee kaiken? Olenko minä se joka tein hänestä sellaisen, kuin hän nyt on ja millaisena hänet nään: konflikti herkkä, mitätöivä, välinpitämätön, itsekeskeinen, muut ovat syypäitä kaikkeen, minä olen aina väärässä, vääristelee totuutta, mestari manipuloimaan, ei osannut pyytää anteeksi, keksi aina uusia tapoja saada omat tarpeet tyydytetyksi, jatkuva valloitus käynnissä (profiilit, naisten tapaamiset ym).

Hellyyden osoitukset olivat hänen mielestään turhia ja vaikeita. Koska olin aina hänen mielestään vihainen tai suuttunut ja jos olisin vähän halunut halata tai pusun antaa ei hän ymmärtänyt mikä minuun oli mennyt.
Seksitä en voinut kieltäytyä. Hän voi. Monesti hän torjui minut ilman mitään syytä, ei kuulemma kiinnostanut. Mutta jos minä sanoin, etten halua alkoi syyttely, että minulla on joku muu, tai alkoi vanhojen riitojen julkituominen milloin mitäkin. Tämän takia suostuin sitten seksiin välttääkseni riitoja vaikken sitä olisi halunnut.

Luin jostain kirjasta, että toipumisprosessiin voisi auttaa jos kirjaa näitä em. asioita. Olinkin näitä jo jonkun verran kirjoittanut, yliviivannut asioita omistamastani kirjasta. Että palaan heikkoja hetkenä ja muistuttelen itselleni millaista se elämä hänen kanssaan oli.
Emme ole olleet nyt muutamaan viikkoon tekemisissä. Mutta en ole vielä valmis.
Aloitin uudelleen terapiakäynnit, aion mennä tukiryhmään keskustelemaan ja kuuntelemaan muiden kokemuksia. Edelleen minulla on tunne, että minä loin hirviön. Silloinhan minä olin sen suhteen pahis.

Tällä hetkellä olotila epätoivoinen ja ahdistunut. En ymmärrä yhtään, miksi tästä tunnekoukusta ei pääse pois, ennen ero on ollut niin helppoa. Epäilen koko ajan omia ajatuksia, mielipiteitäni, muistoja toimintojani ajantaju ja todellisuuden taju karannut täysin. Vihaan itseäni, että annoin kaiken tämän tapahtua....

TIIVISTELMÄ
- hän koki, että olen huonopalkkainen, koska en tienaa yhtä paljon, kuin hän eli olen talousvaikeuksissa
- jokaisesta asiasta löytyy aina vain huonopuoli
- hän sai loukata sanallisesti vitsillä mm. minun ulkonäköä tai muotoa milloin mitäkin, mutta toisinpäin vitsiä hän ei kestänyt alkuunkaan
- hän ei omien sanojensa mukaan tapaillut muita naisia, mutta mm. netistä yhteisiä kuvia muiden kanssa olin pilvin pimein, ja jos asiasta sanoin olin tietenkin mustasukkainen vainoaja
- hän ei koskaan iloinnut tai kehunut minun saavutuksiani oli ne työelämässä tai arjessa, häntä piti kyllä hehkuttaa ja muistaa merkkipäivät joita hän ei taas muistanut
- arvostelee suoraan eikä näe toiminnassaan väärää
- monet juhapyhät sain viettää yksin, han halusi viettää omiensa sukulaisten / kavereiden kanssa yhdessä, minut hän jätti aina yksin vaikka olisi luvannut, että yhdessä vietetään
- jos hän ilmaisi mielipiteensä esim. minun vaatemausta tai jostain paidasta josta hän ei tykkää, suuttui hän jos sen päälleni pistin, sanoi etten välitä hänen mielipiteistä enkä hänen sanoista, jouduin siis pitämään lempivaatteitani silloin, kun tiesin ettei hän näe
- valtava huomionkipeys
- hän oli kovakourainen, mutta "naamioi" sen seksuaalisuuteensa, sitominen, alistaminen ym.
- jatkuva stressi siitä, millaiset omat kasvon piirteet ovat, en voinut olla ajatuksissani välttäen riitaa siitä miksi mökötän taas
- riidat saivat hänelle oikeuden mennä muille maille (naisiin)
- koskaan hän ei pohtinut riitoja omalta kantiltaan, aina syy oli minussa
- pakonomainen tarve olla aina oikeassa
- välillä muutuin hänen kaltaisekseen, kiroilin, heittelin tavaroita (mitä en ole ikinä tehnyt) hän mitätöi minut täysin ja hän pääsi toteamaan, että kukas se talon hullu onkaan, olin niin ahdistunut
- mitään mitä sovittiin aamulla, illalla toista - tuuliviiri
- minä olin patologinen valehtelija narsisti mustasukkainen vainoaja jonka piti muuttua ja hakeutua terapiaan ja hakemaan hoitoa mielialalääkkeet ym. vammainen, hullu, luulotautinen idiootti mm
- jos jätin kommentoimatta hänen provosointiin ja riidan haastamiseen, en osannut keskustella ja puhua ja pidin mykkäkoulua ja olin kylmä ihminen. Vaikka kuinka yritin olla tarttumatta riidan haastamiseen ja vältellä tein silti väärin ja pahensin asioita. En jaksa enää riidellä
- toisten kanssa kaikki oli aina parempaa, kuin minun (miksi hän sitten halusi viettää aikaa minun kanssa jos minun kanssa kaikki oli aina paskaa?)
- minun tunteilla ei ollut väliä tai ei ne ollut aitoja

Tässä minun tarinani ja vain osa siitä. En muista kaikkea, mitä olen kokenut tässä muutaman vuoden sisällä. Tänne kirjoittaminen on toivottavasti yksi osa toipumista.
Haluan tästä kaikesta eroon ja olla se vahva ja iloinen ihminen, mitä joskus olin.
Nyt se on vielä kaukainen haave...

[sätkynukke100]

Se on riippuvuutta, jossa on kovat vierotusoireet.. helpottaa, kun et ole tekemisissä...ajan kanssa ehjäydyt. Kuten alkoholisti, sun ei vaan saa ottaa "ainetta" ollenkaan, jos meinaat päästä selville vesille. Jos annat välillä periksi, se saa suhun taas otteen... Itse olen roikkumassa, vaikkakin luulen että olisin jo jonkun matkaa päässyt itseni kanssa eteenpäin.. eli vieläkin tapailen. Tiedän, että ei helpota ennenkun on nollalinja näkemisillä ym... siitä vasta lähdetään kunnolla toipumaan.. Tsemppiä sulle, selviät siitä!

[Aspire]

Niinhän sitä ajatteli, että jos näkee välillä vain pelkästään kaveri linjalla. Eikä mitään muuta. Epäonnistuin.

Nyt olen estänyt hänet Fb, puhelimen asetuksilla puhelut ja viestit ja kaikki.
Silti koko ajan mietin, että kuvittelenko asiat pahemmaksi, kuin ne ovatkaan. Että olenko sittenkin se luulosairas joksi minua on suhteessa haukuttu?

[sätkynukke100]

Et ole, etkä sellasena ittees pidä, kun pääset eteenpäin..... paras on ettei missään yhteyksissä, eikä tekemisissä...vaikka se vaikeeta välillä olisikin. Tätä riippuvuutta on sanottu huumeriippuvuutta voimakkaammaksi, joten ei ole ihme jos on "vähän" vaikeaa irrottaa. Elää kuin sumussa päivästä ja viikosta toiseen... sitten alkais kirkastua, kun päästää irti. Olo helpottuu... Järjellä tiedän, mutta vielä en ole pystynyt.

[nuttool]

Tällä hetkellä olotila epätoivoinen ja ahdistunut. En ymmärrä yhtään, miksi tästä tunnekoukusta ei pääse pois, ennen ero on ollut niin helppoa. Epäilen koko ajan omia ajatuksia, mielipiteitäni, muistoja toimintojani ajantaju ja todellisuuden taju karannut täysin. Vihaan itseäni, että annoin kaiken tämän tapahtua....

Mielestäni täysin normaali reaktio epäillä myös omaa mielenterveyttään, kun hulluuden syövereistä on pääsemässä eteenpäin. Minäkin mietin heikkoina hetkinä eron jälkeen, että olen itse seonnut. Kuvittelen ehkä kaiken? Ehkä olin liian vaativa? Ehkä minä olin se, joka vain manipuloi (josta syytettiinkin)?
Mutta nyt kun on saanut mukavasti jo etäisyyttä asioihin, alkaa tajuamaan miten sairaan ihmisen kanssa on ollut. Ja myös ehkä oppinut armollisuutta itseään kohtaan; sitä teki asioita siten, miten parhaaksi sillä hetkellä näki. Myös itse tuli tehtyä virheitä, mutta koen että minut ainakin ajettiin niin nurkkaan, ettei vaihtoehtoja ollut kuin vastahyökkäys. Tunne-elämältään eheät (tai suht. eheät ainakin...) ihmiset, jotka emme kärsi persoonallisuushäiriöstä, olemme taipuvaisia toivomaan asioita, ja siksi annamme myös monien asioiden tapahtua ja katsomme niitä läpi sormien. Uskomme rakkauteen ja hyvään, loppupeleissä. Se on siunaus, kyetä tuntemaan, mutta toisaalta asettaa vaaralle myös alttiiksi.

Mutta se todellisuudentaju kyllä palaa, hiljakseen, kun ei ole tekemisissä. Koukusta pääseminen vie vaan tosi paljon aikaa. Pitää yrittää olla antamatta liikaa valtaa asialle, ja taistella juuri sitä vastaan mitä haluaisi tehdä: olla kotona yksin märehtimässä asioita. Aikansa sitä voi tehdä, mutta ettei loputtomiin ruoki mieltään ja suruaan tapahtuneilla asioilla.

Sinä tuskin mitään hirviötä loit. Sellaiseen kykenee ehkä hirviö-vanhemmat lastaan kieroon kasvattaessa, mutta toisesta aikuisesta on vaikea tai sanoisin mahdoton luoda parisuhteessa hirviötä.
Tarinasi oli kuin omani. Minäkin selvisin ja jätin sen taakseni - sinäkin pystyt.
En voi kieltää ettenkö ajattelisi tapahtuneita asioita ja ko. miestä edelleen, mutta paha olo ei ole enää se vallitseva tunnetila, eikä kaikki aika mene asian pohtimiseen. Kykenen katsomaan asioita jo objektiivisemmin.

[Aspire]

Tunne-elämältään eheät (tai suht. eheät ainakin...) ihmiset, jotka emme kärsi persoonallisuushäiriöstä, olemme taipuvaisia toivomaan asioita, ja siksi annamme myös monien asioiden tapahtua ja katsomme niitä läpi sormien. Uskomme rakkauteen ja hyvään, loppupeleissä. Se on siunaus, kyetä tuntemaan, mutta toisaalta asettaa vaaralle myös alttiiksi.

Mutta se todellisuudentaju kyllä palaa, hiljakseen, kun ei ole tekemisissä. Koukusta pääseminen vie vaan tosi paljon aikaa. Pitää yrittää olla antamatta liikaa valtaa asialle, ja taistella juuri sitä vastaan mitä haluaisi tehdä: olla kotona yksin märehtimässä asioita. Aikansa sitä voi tehdä, mutta ettei loputtomiin ruoki mieltään ja suruaan tapahtuneilla asioilla.

.

Totta. Sitä aina, aivan joka kerta toivoi ja toivoi.
Kunnes terapia penkissä minulta kysyttiin, että miksi jäisin siihen suhteeseen, vaikka en siitä saa niitä perusasioita mm. mitä terveeltä suhteelta saisi/vaaditaan (avoimuus, tasa-arvo,luottamus,tuki,rehellisyys mm.) tai tässä suhteessa en saa niitä asioita mitä elämältä toivon.

Todellisuuden taju on pikku hiljaa herännyt, teidän tekstejä lukiessa. Täällä on todella paljon samaa ja ihan, kuin omia tarinoita lukisi. Moni ne osannut tosin paremmin kirjoittaa julki, kuin omat sekavat ajatukset tällähetkellä.

Kiitos teille kaikille... <3

[Venica]

Kyllä.se päivä päivältä helpottaa vaikka ikävä välillä tulee. Aina vaan pitää muistaa et se riippuvuus siellä kummittelee.

Itse nyt yli kaksi vuotta yksin olleena tai yhteinen.lapsem kans asustellessa voin sanoa et olen.onnellinen. en minä miehiä sitte yhtään.kaipaa.näin on ihan hyvä