Oletko saanut apua läheisiltäsi?

[Lostmind2017]

Alkaa vaikuttamaan etten pysty enää saamaan elämää ilman tätä henkistä helvettiä. Minä myönnän. Pelkään narsistia ja hänen käyttämäänsä henkistä väkivaltaa niin paljon, että pystyn vain maata sängyssä kun hän on paikalla. Usein myös kun olen yksin,olen lamaantunut.

Miten olet pyytänyt apua läheisiltäsi ja miten sinua on autettu? En usko että osaan ilmaista asiaani niin että he tajuaisivat että tunnen olevani panttivanki.

[Cloudy]

Narsistista eroaminen on rankkaa. Vieläkin lamaantuneena vaikka eroa on tehty jo vuodenpäivät. Mikään puhe ei auta, koskaan ei hänessä hänessä vikaa. Minä olen syyllinen aina raivareihin,en saa happea ja heikottaa kuinka erota turvallisesti kun koskaan ei voi tietää miten suhtautuu? Lähipiiri ei ymmärrä.

[Aspire]

Minä en ole juurikaan saanut apua läheisiltä.
Suvulle vähemmän puhunut ja ne kelle olen sanonut on ollut lähinnä "voivottelua".

Kaverit eivät ymmärrä ja ovat rehellisesti sanoneet etteivät osaa auttaa. Kyllä minulle riittäisi että joku edes kuuntelisi, mutta ehkä tämä on liian rankkaa. Tai itse ei liiemmin halua edes "rasittaa" ystäviä samaisilla löpinöillä. Hakea voimaa heistä ihan vain olemalla ja viettämällä aikaa yhdessä ja nähdä että terveitäkin ihmissuhteita on vielä elämässä <3

[tapaus]

Minä olen puhunut joillekin ystäville, mutta enää en oikein viitsi puhua kun mikään ei muutu vaikka antavat kuinka hyviä neuvoja ja yrittävät rohkaista liikkeelle. Minä en osaa tehdä muutosta tähän helvetilliseen elämään ja tuntuu ettei kukaan jaksa aina kuunnella samoja valituksia samoista ongelmista. Kyllähän tämä itseäkin ihmetyttää ja turhauttaa, miksi vaan jään vaikka tiedän toisen käyttävän hyväksi niin taloudellisesti kuin henkisestikin.

Tuo ettei muuta pysty kuin sängyssä lamaantuneena makaamaan, kuulostaa hirveän tutulta. Enkä oikein enää jaksa uskoa että minua varten olisi jotain muunlaista elämää.

[Lostmind2017]

Niin moni vaikuttaa tuntevansa narsistin ja aiheesta keskustellaan asiantuntevaan sävyyn,mutta sitten kun on tilanne päällä niin asialle tuntuu olevan vaikea saada ymmärrystä läheisiltä. Ristiriitaista..

Ehkä sitä kaipaisi jotain sellaista apua (kuvitelmissani) että joku tulisi käymään luonani tai soittaisi ja kysyisi onko kaikki oikeasti kunnossa. Joku joka ei hyväksyisi tällaista sadismia omalle sukulaiselleen. Eikä niin että "se nyt vaan muuttui ilottomaksi ja pelokkaaksi kun tapasi sen miehen,no ihmiset varmaan ajan myötä muuttuu. Kyllä se varmaan on niin rakastunut kun tekee kaiken miehen tahdon mukaan." Ei, se ihminen odottaa itkien sängyssä ja pelkää miestään ja kirjoittaa puhelimensa muistikirjaan kaikki haukkumiset ja solvaukset ylös ettei rupeaksi kuvittelemaan että on itse keksinyt tilanteensa. Tallentelee videopätkiä näyttö näyttö alaspäin kun mies räyhää kännissä että jos joku joskus kysyy niin on näyttää sitä videomateriaalia puheen tueksi.

Narsistin uhrin kanssa pitäisi sopia lähitulevaisuuteen jotain tavotteita koska hän ei välttämättä vaan pysty sitä yksin tekemään. Sängyssäkin kun viikottain makaa niin lihaskunto menee niin surkeaksi että nahka roikkuu päällä ja jalat menee heikoiksi rimpuloiksi. Pakkohan se on maata että ei tule paniikkikohtausta.

[tapaus]

Itse tässä tilanteessa koen surullisina ne toiveikkaat kysymykset ystäviltä (kun aikaa on jälleen kulunut eikä ole vaihdettu kuulumisia), että "Oletteko te saaneet asiat kuntoon?" "Teillä taitaa sujua nyt paremmin?" Ja oletukset, että no kyllä se rakkaus meillä on molemminpuolista ja pitää meidät pikku riidoista huolimatta yhdessä. Ja tietysti se, jos tekee asioita miehen tahdon mukaan, tulkitaan rakkaudeksi ja välittämiseksi minun suunnaltani.

Onhan sitä vaikea ymmärtää, enkä ymmärtäisi itsekään jos en tässä olisi korviani myöten mukana. Jos on ollut tekemisissä vain normaaleiden ihmisten kanssa, niin kyllähän sitä ajattelee, että asiat selviää puhumalla ja riitaan tarvitaan kaksi. Noista kysymyksistä vaan tulee jo valmiiksi epävarmaan mieleen olo, että olisiko sittenkin kaikki korjattavissa jos minä vähän panostaisin enemmän, jos vähän edes yrittäisin enkä olisi tällainen vaisu hymyilemätön akka. Mutta en minä enää tiedä mitä tässä korjaisikaan, mikään liima ei tule auttamaan enkä minä halua kyllä yrittääkään.

Odotan vain sitä riittävän hyvää syytä lähteä kun muuten en osaa. Mikähän sekään edes olisi...

[satupäivikki]

Olen saanut. Mutta tarkkana kannattaa olla kenelle sitä avautuu... ilman läheisten ystävien tukea en olisi päässyt irtaantumaan. Vieläkin välillä nousee tunteita pintaan, mutta eteenpäin on menty.

[Lostmind2017]

Satupäivikki, ihana kuulla että olet saanut tukea ihmisiltä ja osannut valita ne oikeat ihmiset. Itse koen pelottavana ajatuksena just sen että osaanko joskus valita oikein.
Tapaus, hirveän kuuloista miten puhut itsestäsi. Mäkin puhun noin itestäni,mutta oikeinhan se ei ole eikä ole koko totuus. Kun on syytä hymyillä niin varmasti sitä on mukava persoona.

Näin isänpäivänä täytyy todeta että suhde narskuun on identtinen kun suhde isääni. Heidän käytöksensä on aivan samanlaista. Oma käytökseni on samanlaista kun isän seurassa. Kuvaavia sanoja on pelko,kauhu,itkeminen,alistuminen. Molemmat saavat minut unohtamaan kaiken hyvän tässä maailmassa.

Isä sanoi aina etten minä häntä rakasta. Yritin kaikesta väkivallasta huolimatta osoittaa hänelle että kyllä hänessäkin on rakastettavaa. Dynamiikka ei tietenkään koskaan ollut niin päin että isä olisi voinut harkita rakastavansa lastaan..

Mieheni on samaa maata. Olen hänelle kasa paskaa. Hän odottaa minun silti rakastavan itseään.

Odotan päivää kun voin todeta hänelle että kyllä, näin se on; hänessä ei ole mitään rakastettavaa.

[KatariinaM70]

Minun pelastus on ollut hyvät ja viisaat ystävät. Tietävät narsismista paljon, joko luontaisen sosiaalisen älynsä tai työnsäkin takia. Lisäksi he ovat tunteneet minut vuosikymmeniä, joten heidän ei tarvitse arvuutella minun käytöstäni tms. joka vaikuttaa parisuhteissa. Olen todella onnekas ystävieni suhteen. Lisäksi lapseni ovat myös fiksuja ja meninkin heidän luokseen siksi aikaa kunnes löysin oman asunnon.
Usein vanhemmat eivät raaski tai kehtaa kertoa lapsilleen, että puolison kanssa menee päin helvettiä. Tässä on helpompi tehdä avaus lasten suuntaan, koska tämä viimeinen munaukseni ei ollut heidän isä. Jos kyse on lasten omasta vanhemmasta niin tilanne on tyystin toinen. Lapsilla on aikuisinakin side vaikeaankin vamhempaan, ja se voi olla vaikka minkä laatuinen.
Jos ei löydä ymmärtäjää lähipiiristä, on paras hakea terapeutin tukea. Yksin jaksaminen onnistuu harvalta, eikä ole mitään mieltä olla ottamatta tukea vastaan, sillä joka tapauksessa narsistin tuhoista selviäminen vie voimia ja aikaa. Helpolla ei pääse koskaan. Ja voi olla että on myös hempompi uskoa terapeuttia kuin kavereita ja siitä saa sitä voimaa ja perusteita ottaa itseä niskasta kiinni ja lähteä? Ja kyllä ihmiset väsyvät kuuntelemaan samaa valitusvirttä ja jakamaan neuvoja, jos ne eivät johda mihinkään. Ystävät turhautuvat.
Terapeutti maksaa, mutta moni maksaa kuntosalista sen satasen kuukaudessa... ja kyllä mielenterveys on se tärkein juttu ja varsinkin jos perheessä on vielä lapsiakin, niin huoltajan henkinen hyvinvointi ei ole vain hänen asia.