Kuvittelenko vain?

[Toipuvainen]

Sen verran piti lisätä että minä lähdin pienten lasten kanssa (ei onneksi lapset hänen)
Ja llen taloud. Vaikeuksissa ja ei ole tukiverkostoa joka taloud
Voisi auttaa.
Silti olen rauhallinen NYT. Nautin kun saadaan paista lettuja ja olla vapautuneita

Kenenkään vapautta ei ole oikeus riistää, se on meidän ihmisoikeus.

[marja]

Olen luopunut ystävistäni parisuhteemme takia. Sekä harrastuksistani. Teen vain töitä unohtaakseni pahan olon sisälläni. Kaipaan omaa aikaa. Haluaisin olla ja asua yksin, päättää omista asioistani ihan itse. Olenko siis itse päästäni vialla ja syytän aiheetta asuinkumppaniani, joka vahtii lähes jokaista askeltani. Se ärsyttää mutta pitäisikö minun hyväksyä se koska olemme parisuhteessa. Vaikka en halua olla.
Olen kertonut puolisolleni, että parisuhteemme aloittaminen oli virhe, kuvittelin jotain muuta. Haluan muuttaa pois. Olen pahoillani.
Sitten alkaa itku, miten voin tehdä tällaista. Miten kylmä ja julma olen. Pilasin hänen elämänsä. Hän juo itsensä hengiltä.
Henkinen painostus on niin kovaa, että palaan aina takaisin - en enää ole laskenut kuinka monta kertaa sen olen tehnyt. Kahden vuoden aikana 10-20 kertaa.

Olisiko syytä vain repäistä itsensä irti kaikesta
vai jatkaa suhdetta, alistua, vaikka on niin sanomattoman paha olla.

marja

[pihtiotteessa]

Olin ahdistavassa suhteessa noin kuusi vuotta. Aluksi henkistä vkivaltaa, loppua kohden myös fyysistä ja aina vain raaempaa. Vaikka oli pienet lapset, selvisin ja lähdin. En halunnut jäädä kuolemaan ja kitumaan omassa kodissani. Jälkeenpäin ymmärrän että jo suhteen alussa tunsin selittämätöntä pahaa mieltä hänen läsnäollessaan. Hän osasi salakavalasti aina loukata ja saada minut tuntemaan itseni huonoksi. Hän sai minut tuntemaan niin että vain hänen kanssaan voisin olla jotain. Ihan sairasta. Hyviäkin hetkiä oli mutta niistä hän vaati maksua takaisin aina jälkikäteen. Eli jos et ole varma elätkö sairaan ihmisen kanssa, ainakin voit olla varma omista tunteistasi. Kuuntele itseäsi ja sitä onko sinulla vapautunut, hyvä¨ja turvallinen olo toisen kanssa. Vain itsesi voit pelastaa!

[rättipoikkipuhki]

Hui kuinka selkäpiitä karmii... Luin tämän ketjun viestejä ja miten näin kaiken kuin omasta elämästäni..

Mulla se luksus että mies ei enään asu samassa asunnossa, ero on vireillä ja lapsista yhteishuoltajuus. Nyt päivittäin tulee viestejä, millon kehotetaan miettimään järjellä että meijät on luotu yhteen ja milloin uhataan viedä esim pyykkikone, joka siis jäi minulle ja joka yhdessä hankittu mutta sehän on kuitenkin hänen, niinkuin kaikki muukin..

Olen kovasti pohtinut hakevani lähestymiskieltoa, olen henkisesti jo ihan voimaton kun kuulen tai luen näitä hänen jatkuvia lässytyksiään. Mutta en koe että henkeni olisi uhattuna, henkinen tasapaino kylläkin. Ja sitten vedotaan lapsiin, lapset kärsii erosta.. Totta kai kärsii, mutta kärsisivät huomattavasti vähemmän jos äiti saisi kokea olevansa iloinen, jos äiti tuntisi olevansa ihminen.

Kuinka paljon minun kuuluu lain mukaan hänelle ilmottaa, kuuluuko hänen esim tietää kaikki hammaslääkäri ajat ym "arkiasiat"? Koska näihin hän myös vetoo, koska en kerro mitään ja haluan kaiken salata jne jne.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö on se että koska en halua olla hänen kanssa enkä tahdo mennä hänen luo kahville tai hänet meille kahville niin minullahan täytyy olla toinen. Juuri näin, sehän on maailman ainoa syy erota, toisen käytökseenhän ei voi kyllästyä, ainakaan mihinkään täydellisyyden perikuvaan. Josta tulikin mieleen että yhteen aikaan humalassa hän selitti olevansa kingi ja levitteli käsiään suurelkeisesti. Ja tuo alkoholi ei todellakaan ole hänelle mikään vieras juoma. Nyt kyllä kovasti selittää lopettaneensa juomisen eikä ymmärrä miksen avosylin ota häntä vastaan. Onhan hän lasten isä ja minulle hän tahtoo pelkkää hyvää..

Nyt on sellanen kiukku itselläni, päällisin tunne on viha joten tämän voimalla saan asiat varmaan etenemään.. Mutta sitten on myös se toinen tunne, syyllisyys.. Että vihaan sitä tunnetta, miten voinkaan tuntea syyllisyyttä siitä että en enään alistu siihen mitä olen vuosia saanut, miten voin tuntea syyllisyyttä siitä että en hyväksy enään tulla hakatuksi, henkisesti tai fyysisesti?? Ja miten voin sääliä ihmistä joka tätä on minulle tehnyt, miten voin auttaa häntä virastoiden asioissa, taloudellisesti, kaikin mahdollisin tavoin?? Koska näistä tunteista sitten pääsee eroon?? Vai olenko niin "hyväksynnänkipeä" ja "rakkaudennälkänen" että hyväksyn tällaista kohtelua itseäni kohtaan?

Äidilläni oli myös aikoinaan selvästi jotain narsistisia piirteitä, tätä en lapsena ymmärtänyt, ihmettelin vaan minkä takia esim vain veljeni pääsi äidin syliin, minä sain vain kotiaresteja vaikkakin niin että se ei ollut aina minä joka teki pahojaan, sitä miksi luokkalaisteni äidit antoivat lapsilleen halin koulun kevätjuhlissa, omani vaan työnsi minut pois puhumatta minulle mitään.. Miksi äitini suuttui ihan älyttömästi kun ajoin kainaloistani karvat ensimmäisen kerran pois, niin teki kaikki muutkin. Sen jälkeen sain kirjaimellisesti selkääni aina kunnes muutin pois kotoota jos asunnossamme löytyi höylä.

Olen nyt pohtinut että onko tällä jokin yhteys, koska en ole saanut lapsena hellyyttä ja rakkautta niin vaikuttiko se siihen että olin kuin magneetti kun mieheni iski silmänsä minuun ja rupesi kehumaan ja kohteli alussa kuin prinsessaa.. Joka loppui aika tarkkaan samaan aikaan kun rupesin esikoistamme odottamaan.. Sittenhän olin jo koukussa..

En enään tiedä miten pitkään pysyn selväjärkisenä, mieheni on uskomattoman taitava valehtelemaan sekä manipuloimaan, myös viranomaisille on höpötellyt omiaan, minä olen se jolla on ongelma, ei hän.. Mutta ehkä viranomaiset näkevät hänen lävitseen, toivon, koska se on oikeastaan ainoa toivo johon voin tuudittautua..

Voimia teille kaikille jotka kamppailette itsenne ulos "tukahduttavasta rakkaudesta" ja onnea teille jotka siihen olette jo pystyneet, minä vielä koitan täältä mutakuopasta kontata ylös, puolessa välissä jo ollaan =)