Aina vaan halunnut pois

[krizz]

Voihan niitä päivälläkin pitää, hommaat semmoiset mukavat.

Sitten sitä on vaan niiden vankina:( Kun asuin pari vuotta jne. Ja kuuntelin musiikkia päivät pitkät kuulokkeista vaan. Niin emmä taho takas "sinnekkään". Mietin että oisinpa jonku lapsi. mutta oon vaan kasvatti:( vvitt oispa joku huolehtimassa

[krizz]

Joskus meidän lähimmät ihmiset on juuri niitä, joista meidän pitää pysyä etäällä. Tää on helkkaria, koska sitä haluais uskoa mielummin muuta. Etenkin, jos on syvällä asioiden kanssa. Luulen, että täällä on meitä useampiakin, joiden on pakko pitää läheisiä vähän kauempana. Tää musertaa ainakin mua kyllä yhä vuosienkin jälkeen, mutta se kipu muuttaa muotoaan ja käy siedettävämmäks aikanaan...

Näinhän se on... Ja kun kerran on sen oman kuplansa puhkaissut, kyennyt katsomaan totuutta silmiin niin ei voi niin sanotusti enää palata takaisin valheeseen, kieltäytyä näkemästä. Vaikka joskus halusikin.

Kumpa ihmiset puhuisivat totta, omista kokemuksistaan, sen sijaan että kieltäytyvät edes itselleen myöntämästä mitä heille on tapahtunut ja mitä he itse tekevät: jatkavat esittämistä "kuin mitään ei olisi tapahtunut". Sitten ihmiset kantavat sisällään taakkojaan.

Kipeintä juuri nyt, fyysisesti ja psyykkisesti: syvä kaipaus perheeseen jota ei koskaan ollut, turvalliseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen... jossa kaikille on oma turvallinen tilansa, tarpeellinen paikkansa. Lapsellinen haavekuva.
Todellisuudessa kaipaan ihmisiä joiden kanssa saada olla oma itsensä, jotka tietää omasta kokemuksesta millaista elo on näillä taustoilla. Sellaisten ihmisten kanssa kokisin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen onnekseni tutustunut muutamaan sellaiseen ja yhden kanssa ystävystynyt. Kovin kovin on pienet ympyrät silti, perheettömänä, tavallaan myös suvuttomana. Yksinäisyys näillä kokemuksilla tekee ajoittain fyysisesti kipeää.

Kumpa keksisin tavan jolla voida kertoa myös "julkisesti" kokemuksistani. Se olisi ainoa keino päästä ulos tästä "vankilasta".

Hyi toi kaipaus. Kun kaipaa asiaa mitä ei koskaan oo ollukkaan Millä tavalla julkisesti haluaisit kertoa, mitä tarkotat?

[krizz]

Sun tilanne kuulostaa tutulta, mutta meikän alkoholisoitunu isä kyllä koittaa jeesata mua omalla tavallaan. Terapia, kirjoittaminen, musiikki piirtäminen, kuvien muokkaaminen. Noista on ollu meikälle apua pahimpina hetkinä.

Mulla aikanaan terapeutti nro 2 oli osaava..Terapeutti nro 1 kohtalainen, joka auttoi ja välillä taas ei. Apua pitää valitettavasti hakea itse ja kaikkien terapeuttien kanssa ei välttämättä kemiat osu 100%.

Joskus meidän lähimmät ihmiset on juuri niitä, joista meidän pitää pysyä etäällä. Tää on helkkaria, koska sitä haluais uskoa mielummin muuta. Etenkin, jos on syvällä asioiden kanssa. Luulen, että täällä on meitä useampiakin, joiden on pakko pitää läheisiä vähän kauempana. Tää musertaa ainakin mua kyllä yhä vuosienkin jälkeen, mutta se kipu muuttaa muotoaan ja käy siedettävämmäks aikanaan.

Mä kävin tänään viimeks itekkin puhumassa asioista(+kirjoitin niistä), jotka on hyvin sairaita..En olis näin rohkea, jos en olisi löytänyt terapeuttia, jonka kanssa pystyin puhumaan luottamuksella. Sen takia suosittelen sua vielä ettimään terapeuttia ja kirjoittamaan asioista sillävälin. Muista kuitenkin se, että vain sinä oikeasti tiedät, mitä olet oikeasti joutunut kokemaan!

Tsemppiä!

Nii aina sitä vaan pettyy uudelleen ja uudelleen, kun muistaa että ai niin tätä tää taas on ja tulee aina olemaan. Emmä tohon uuteen terapeuttiin luota, tuntuu että siinä on jotakin oikeasti "mädällä".. Ja se jotenki pilkkaa ja nälvii. Kotoisaa on.

Niii toi se just on kun muistaa että tietää ite miten ne asiat meni!!! Eikä kukaan muu voi viedä sitä pois vähättelemällä tai jankuttamalla ei-tapahtuneeksi:(

Yrittää mun isä kans auttaa sillon kun on selvänä tai no ehkä pari kaljaa juonu. Mutta kännissä aiva hirviö

[krizz]

Ei ees kiinnostas alottaa omaa elämää ku en "tunne itteäni". Ei oo koskaan annettu mitään omaa "tahtoa" tai tehdä omia päätöksiä. Tai saanu olla kavereita. Tai käydä missään. Luulin aina että itsetunto tarkoittaa omatuntoa elisitä että ei oo varastanut mitään eli ei oo mitään omalla tunnolla. Sitä luulin että itsetunto on. Koulussakaan opiskeluhommissa ihmiset eivät puhu mulle, vapaa-ajalla tai ryhmätöissä. Emmä tiiä mikä mussa on vialla eikä kukaan oo kertonut mikä musta tekee niin vastenmielisen/luotaantuyöntävän. Tuntuu että kaikki vaan hyleksiny aina. Eikä ees tunnu että haluaisin elää "omaa elämää" ku entiiä. Ku haluais vaan pois jo

[krizz]

Kunnon korvakuulokkeet käyt ostamassa. Mun lapsi on ääniyliherkkä, sillä on tarvittaessa käytössä. Yöksi semmoiset , joilla voi nukkua. Asioihin löytyy yleensä ratkaisu ❤. Lähde pois sieltä äidin luota, muuten et tuosta tokene.

Emmä vaan enää usko että pääsen täältä pois, ikinä varmaan. Ei ne asiat vaan tuu muuttumaan vaikkamitä yrittää.

ttu ku joku vois vaan auttaa mut pois kun oli tyttökaveri niin se auttoi muuttamaan pois. Mutta nyt oon niin huonossa kunnossa että ei tämmöstä jaksas kukaan kattoa.

Yritin hoitaa masennusta ja mielialaa jne. Mutta eipä onnistunut

Joka ilta tuntuu siltä ku "muistaisi" "jonkun jutun". En tiiä minkä muistan, mutta alkaa itkettää ja ahistaa 10000xx ja itken vaan koko yön
ja en vaa muista mikä se juttu on minkä "muistan". Ja tällästa ollu nyt puoli vuotta

Kumpa tää kaikki muuttus jo
en vaa jaksa tätä enää

[Kohtivaloa]

Sä tarttet apua, mulle herää suuri huoli. Mä en tiedä minkä ikäinen sä oot ja mitä apua jo saat, mut kerro sun ajatukset jollekin opiskeluterveydenhuollon terkkarille, nuorten psyk. sh:lle tms jos terapiasta et saa apua. Myös etsivä nuorisotyö voi auttaa. Ja viime kädessä ensiapu arvioi tartteeko esim osastohoitoa hetken.

[sätkynukke100]

*Samaa mieltä kun kohtivaloa.. ÄLÄ jää yksin asioiden kanssa, EI tarvi jäädä.. Vaikka siltä tuntuisikin, on mahdollisuuksia ja toivoa...

[krizz]

Sä tarttet apua, mulle herää suuri huoli. Mä en tiedä minkä ikäinen sä oot ja mitä apua jo saat, mut kerro sun ajatukset jollekin opiskeluterveydenhuollon terkkarille, nuorten psyk. sh:lle tms jos terapiasta et saa apua. Myös etsivä nuorisotyö voi auttaa. Ja viime kädessä ensiapu arvioi tartteeko esim osastohoitoa hetken.

EIp oo tarvetta osastohoidolle kiitos vaan

Lepositeisiin ja psykoosilääkettä suuhun ja sitten kotiin oleilemaan. Kestää ja jaksaa elämän narzkuäitin kans paremmin ku leponexiä suu täys ja kipukin on vaan aivoissa vai miten se sanonta menee.

[krizz]

*Samaa mieltä kun kohtivaloa.. ÄLÄ jää yksin asioiden kanssa, EI tarvi jäädä.. Vaikka siltä tuntuisikin, on mahdollisuuksia ja toivoa...

Jep niin on elämäähän se vaan

[Ebinesa]

Morjesta! En voi tuhon yksityisviestiisi vastata kun pitää kirjoitella tänne, tähän asti vaan lueskellut muiden tarinoita. Viestitellään aluksi nyt tässä:)

Huoli kyllä nousee kieltämättä sun kokemuksiasi lukiessa. Narskusi on saanut sut uskomaan ettet pärjäisi ilman häntä. Niin ne tekee, ei vaan yksinkertaisesti anna itsenäistyä. Se on istuttanut sun päähän ne epäilevät äänet, älä usko niihin. Toivottavasti tämän foorumin ja vertaistuen avulla saat itseluottamusta enemmän. Kyllä se paremmaksi siitä muuttuu vaikkei siltä vielä tuntuisikkaan.

Ootko miettinyt jos etsisi kämpän jostain rauhalliselta alueelta jossa ois mummoja naapureina niin olisivat äänet minimissä?

Itsellänikin oli muuten täysin samalainen käsitys omastatunnosta kuin sinulla. Yhtä kehittymätön oli käsitykseni myös luottamuksesta. Ajattelin luottamuksen olevan sitä, että pelastaisiko ihmisen roikkumasta kielekkeeltä.

Välillä sitä tuntuu, että olisi kuin pikkulapsi monessa asiassa. Itse kun alkaa kasvattamaan itseään ja opettelemaan asioita niin se omatunto paranee siitä.