avioliiton viimeisillä sivuilla

[Kivipolku]

Olen astunut ja heittäytymässä uutta kohti.
Vajaan 30:nen vuoden avioliitto on kulkeutunut viimeisille metreille.
Mieheni ei ole kuunnellut, ei ole halunnut ymmärtää, sisäistää puheitani haluamastani erosta.
Minä olen loppu, läheiseni ovat väsyneet.
Vain hän on kuin ennenkin, hieman horjuen välillä etsiessään suuntaa,millä taas käydä nujertamaan minua.

Viimeinen puoli vuotta on ollut kuin kivelle puhuisi.
Ilmoitan, että haluan erota ja en rakasta.
Hän vaatii syitä, joita ei kuitenkaan kuuntele saatikka pidä hyväksyttävinä.

Olen kadottanut minuuteni, eksynyt hapuilemaan ja antanut kohdella itseäni tahdottomana naisena.
Kulkenut arjessa silkkisukkasin, ettei vain suutu, tai jos mykkäkoulua, olen ottanut senkin vastaan turtana.
Satuttanut fyysisesti, alistanut taloudellisesti ja antoi luottotietonikin mennä.
Miksi; koska minun olisi vaikeampi lähteä.
Perusteet ovat aina samat; et osaa mitään, olit sairas, hoidin paremmin. Hoida sitten itse tästä lähtien kaikki.

En tahdo jaksaa edes purkaa asioita. Kertoa niitä tähän vaikka toisaalta koen siihen suurta tarvetta.
Kävin itse salaa hakemassa keskusteluapua, koska tuntui että näännyn ja etsin vain ulospääsyä pimeydestä.

Hän on myrkyttänyt lapseni välit minuun.
Eihän äiti voi olla terve kun haluaa erota.
Äiti tuhoaa perheen, kaiken yhteisen ja haluaa täten pahaa kaikille.
Minä, vetäydyn ja olen lakannut taistelemasta kuin naarasemo.
Enhän voi vaikuttaa lähes aikuisten lasten mielipiteisiin, joihin isä on myrkkynsä juottanut.
En ole kuitenkaan sairas, minkään diagnoosin omaava, ja normaalisti työssäkäyvä ja entinen elämäniloa pursuava nainen.

Jäljellä on varjo. Elän mutten omaa voimia.
Silti hain asuntoa, sain ja lähipäivinä vien välttämättömimmän.
Jään taloudelliseen ahdinkoon, mutta puurolautasen kuvitteleminen joka päiväisenä ateriana ei edes saa minua perääntymään.
Olen valmis vaikka kerjäämään, kunhan pääsen rauhaan ja eteenpäin.

Edessä on vielä monta tuskallista vaihetta.
Hän ei tiedä että todellakin lähden , koska ei sitä halua hyväksyä eikä halua päästää irti, mitenkään.
Talon myynti, taloudelliset asiat.

Kuitenkin olen nukkunut paremmin kuin vuosiin!
Mitä toivoisin, haluaisin kuulla, että on toivoa edes lähivuosina. Toivoa, että löytää murennetun minuuden .

[Kohtivaloa]

Sä olet rohkea nainen, ja ennen pitkää elämä kantaa. Olet tehnyt suurimman ja oikeamman päätöksen, ja vielä se elämänilo tulee takaisin. En osaa sanoa muuta kun voimia ja enkeleitä. Ota ammattiapua vastaan ja vertaistuki auttaa. Toivottavasti tästä ryhmästä löytyy joku joka elää samaa läpi.

[minna69]

Hei,
Mina elan samanlaista aikaa. 27v avioliittoa takana ja nyt olen lahdossa. Mies tekee kaikkensa etten lahtisi ja olen aika varma etta viime hetkessa kay myos kasiksi tai alkaa uhkailla. Nyt on viela 3 viikkoa jaljella ennenkuin ravintolamme on myyty, siihen asti on jaksettava, ja mies vaatii etta "tulemme toimeen" eli halailemme, rakastelemme jne. ja jos kieltaydyn han muuttuu niin uhkaavaksi ja pelottavaksi ja alkaa haastaa riitaa etta menen aivan paniikkiin ja alan taas teeskennella etta kaikki on ok. Han tietaa etta olen lahdossa Suomeen (asumme Ranskassa) ja vaikka olen sanonun monta monta kertaa etta haluan erota lopullisesti, etten halua enaa elamaa jota olen elanyt viimeiset 27 vuotta, han ei kuule sita. Han ei voi ymmartaa eika hyvaksya etta lahtisin, silla han on hyva isa, ahkera ja menestyva Chef ja bisnesmies ja hanen mukaansa tehnyt kaikkensa minun vuokseni. Jos han on ollut vahan "ankara" minua kohtaan, ja posessiivinen ja mustasukkainen, niin eihan han ole taydellinen, mutta tekee nyt kaikkensa eteeni. Ja jos han on yrittanyt iskea 20v tyttoja (henkilokuntaamme) se johtui siita etta teetan hanella liikaa toita, tytot iskivat hanta ensin, ja kaiken lisaksi mitaan ei tapahtunut (tytot tulivat minulle valittamaan). Joka asiaan on miljoona hyvaa selitysta, ja jos heikkona hetkena myontaa tehneensa vaarin, jo seuraavana paivana tai seuraavassa riidassa kieltaa kaikki aivan vakavana ja valehtelee pain naamaa.

Olen aivan lopussa ja SILTI koen niin suurta omantunnontuskaa siita etta haluan oman elaman. Poikamme, joka on pian 14v haluaa jaada kotiin, eli mieheni pitaa talon, lapsen, kotielaimet = kaiken. Toistaiseksi. En jaksa ruveta tappelemaan mistaan, mutta pelkaan kun tosi lahto tulee kuinka han reagoi. Nyt han viela kuvittelee saavansa minut muuttamaan mieleni. Ranskan lain mukaan en saa hylata kotia ja lasta. Voin saada 15000 euron sakon ja jopa 2v vankilaa jos hylkaan kodin. Silti henkista vakivaltaa on niin vaikea todistaa. Mita tehda? En halua menna taalla asianajajalle hakemaan eroa, silla se on niin hankalaa ja pitaisi ruveta tappelemaan. Haluaisin Suomeen ja siella asukkaana voin hakea eroa, silla Suomessahan menimme naimisiin aikoinaan. Onko kenellakaan kokemusta ulkomaalaisen kanssa eroamisesta kun on lapsi joka jaa isan luo?