Mikä kommentti tuntui kurjimmalta?

[orjapoika]

Pointti on se, että sinun hyvinvoinnillasi ja sinulla ei ole mitään arvoa ja merkitystä. Jotkut kuvitteelliset vehnänviljelijätkin ovat tärkeämpiä.

Tuossa on se ydin. Narsistin täytyy osoittaa sinulle, että olet nolla, eikä sinulla ole mitään arvoa.
Sitä on välillä aivan hämmentynyt, kun kuulee lähes ventovierailta, että oma äiti on puhunut p..kaa omasta lapsesta pitkin kyliä. Taas toisinpäin, äitini kertoili meille pojille mitä "ihmiset puhuu" meistä. Ja ainahan ne kuulemma meitä kusipäinä pitivät.

Tuli taas mieleen eräskin älyttömyys. Otin nuorena Buranaa päänsärkyyn. Äitini kertoi, että "ihmiset puhuu, minun liiallisesta Buranan syönnistä"
Kysyin hölmistyneenä, että miten ylipäätänsä kukaan tietäisi minun lääkkeidenotosta, johon äitini jatkoi älyttömyydellä "kyllä ihmiset tietää"
Jäin sanattomaksi.

Kun elämääni äitini kanssa mietin, niin jatkuva yritys nöyryyttää oli/ on aina läsnä.

[Wreck]

Sitä on välillä aivan hämmentynyt, kun kuulee lähes ventovierailta, että oma äiti on puhunut p..kaa omasta lapsesta pitkin kyliä. Taas toisinpäin, äitini kertoili meille pojille mitä "ihmiset puhuu" meistä. Ja ainahan ne kuulemma meitä kusipäinä pitivät.

Tuli taas mieleen eräskin älyttömyys. Otin nuorena Buranaa päänsärkyyn. Äitini kertoi, että "ihmiset puhuu, minun liiallisesta Buranan syönnistä"
Kysyin hölmistyneenä, että miten ylipäätänsä kukaan tietäisi minun lääkkeidenotosta, johon äitini jatkoi älyttömyydellä "kyllä ihmiset tietää"
Jäin sanattomaksi.

Kun elämääni äitini kanssa mietin, niin jatkuva yritys nöyryyttää oli/ on aina läsnä.

Narsistivanhemmat voivat tosiaan puhua omasta lapsestaan rikollisena kenelle vaan, vaikka lapsi olisi miten kiltti ja kuuliainen. Minulla on ollut tällainen rooli olla haukuttavana ihan pienestä lapsesta asti. Yllättävän paljon haudattuja kauhuja muistuu mieleen sitä mukaa, kun tätä verkkoa käy läpi.

Muistan esimerkiksi äitini puhuneen isälleni, että minä olen likainen penikka. Olin silloin noin 6-vuotias ja istuin vieressä! Siskoni kertoivat lisää vastaavia juttuja ja ihmettelivät, mikä minua vaivaa, kun äiti ja isä ovat jutelleet, että minut pitää viedä hoitoon. Olin oman perheeni kiusaama eikä minulla ollut yhtään läheistä ja turvallista aikuista. Siinä syy, miksi muutin kotoa jo 16-vuotiaana. Etäisyys omiin vanhempiin nuorena aikuisena auttoi käsittelemään monia vaurioita, mutta jälkensä ne ovat jättäneet.

[Shortlie]

Sitä on välillä aivan hämmentynyt, kun kuulee lähes ventovierailta, että oma äiti on puhunut p..kaa omasta lapsesta pitkin kyliä. Taas toisinpäin, äitini kertoili meille pojille mitä "ihmiset puhuu" meistä. Ja ainahan ne kuulemma meitä kusipäinä pitivät.

Tuli taas mieleen eräskin älyttömyys. Otin nuorena Buranaa päänsärkyyn. Äitini kertoi, että "ihmiset puhuu, minun liiallisesta Buranan syönnistä"
Kysyin hölmistyneenä, että miten ylipäätänsä kukaan tietäisi minun lääkkeidenotosta, johon äitini jatkoi älyttömyydellä "kyllä ihmiset tietää"
Jäin sanattomaksi.

Kun elämääni äitini kanssa mietin, niin jatkuva yritys nöyryyttää oli/ on aina läsnä.

Narsistivanhemmat voivat tosiaan puhua omasta lapsestaan rikollisena kenelle vaan, vaikka lapsi olisi miten kiltti ja kuuliainen. Minulla on ollut tällainen rooli olla haukuttavana ihan pienestä lapsesta asti. Yllättävän paljon haudattuja kauhuja muistuu mieleen sitä mukaa, kun tätä verkkoa käy läpi.

Muistan esimerkiksi äitini puhuneen isälleni, että minä olen likainen penikka. Olin silloin noin 6-vuotias ja istuin vieressä! Siskoni kertoivat lisää vastaavia juttuja ja ihmettelivät, mikä minua vaivaa, kun äiti ja isä ovat jutelleet, että minut pitää viedä hoitoon. Olin oman perheeni kiusaama eikä minulla ollut yhtään läheistä ja turvallista aikuista. Siinä syy, miksi muutin kotoa jo 16-vuotiaana. Etäisyys omiin vanhempiin nuorena aikuisena auttoi käsittelemään monia vaurioita, mutta jälkensä ne ovat jättäneet.

Hyi kun tulee mieleen oman perheen(etenkin äidin) käytös itteä kohtaan, noista teijän molempien kirjoituksista. Mua käytettiin jopa psyykkisessä hoidossa lapsena, mutta ongelmaahan se ei poistanut..Ongelmasta kun ei uskaltanut puhua, koska se saattoi suuttuessaan viedä hengen..

[orjapoika]

Elän sellaista vaihetta, että jostain syystä menneet loukkaukset tulvii mieleeni.

Tänään aamulla kun elämääni ajatteli, niin mieleeni muistui loukkaukset kun oli 12-13 vuotias pullukka. Äitini usein kommentoi rintojani, jotka olivat hänestä naismaiset "hanki rintaliivit". Mieleeni jäi myös hyökkäys koko sukupuoli-identtiteettiä vastaan "olet pyöreä, kuin nainen et ollenkaan niinkuin mies"
Uskon, että nämä kommentit olivat noin 14-vuotiaana aloitetun himotreenaamisen takana. Juoksin ja kävin punnttisalilla ja olin jo 16-17 vuotiaana kaikkea muuta kuin löysärintainen pullukka.

Jotenkin nämä vain pulpahtavat mieleeni ja välillä tunnen suunntatonta vihaa. Jotenkin nämä loukkaukset ovat kumuloituneet mieleeni ja nyt yli 50-vuotiaana, en kestä enää olla missään tekemisissä äitini kanssa. Kun äitini yrittää soittaa, niin jo hänen soiton näkeminen aloittaa hirvittävän koettujen loukkausten vyöryn päässäni.

Luin juuri Thomas Eriksonin Psykopaatit ympärilläni. En ole enää varma siitä, että äitini on pelkkä narsisti, vaan se tunnekylmyys ja halu tuhota oman lapsen elämä viittaa vahvasti myös psykopaattisuuteen. Sama kait se, mikä se diagnoosi lopulta on. Kirjassa oli hyvä selostus kaasuvalotekniikasta, jota äitini myös käyttää. Väittää pokkana, ettei ole mitään sellaista sanonut, mistä oli lupauksia antanut. Väitti vain kiven kovaa, että ollaan kuultu väärin tai kuvitellaan. Nuorena usein meni lankaan, mutta opin nopeasti, ettei tuohon ihmiseen voi luottaa ei sitten yhtään.

Thomas Eriksion Psykopaatit ympärilläni sivu 245:
"jos joku lähipiiristäsi kokeilee kaasuvalotekniikkaa sinuun ja huomaat sen ajoissa, pakene"

[Shortlie]

Elän sellaista vaihetta, että jostain syystä menneet loukkaukset tulvii mieleeni.

Tänään aamulla kun elämääni ajatteli, niin mieleeni muistui loukkaukset kun oli 12-13 vuotias pullukka. Äitini usein kommentoi rintojani, jotka olivat hänestä naismaiset "hanki rintaliivit". Mieleeni jäi myös hyökkäys koko sukupuoli-identtiteettiä vastaan "olet pyöreä, kuin nainen et ollenkaan niinkuin mies"
Uskon, että nämä kommentit olivat noin 14-vuotiaana aloitetun himotreenaamisen takana. Juoksin ja kävin punnttisalilla ja olin jo 16-17 vuotiaana kaikkea muuta kuin löysärintainen pullukka.

Jotenkin nämä vain pulpahtavat mieleeni ja välillä tunnen suunntatonta vihaa. Jotenkin nämä loukkaukset ovat kumuloituneet mieleeni ja nyt yli 50-vuotiaana, en kestä enää olla missään tekemisissä äitini kanssa. Kun äitini yrittää soittaa, niin jo hänen soiton näkeminen aloittaa hirvittävän koettujen loukkausten vyöryn päässäni.

Luin juuri Thomas Eriksonin Psykopaatit ympärilläni. En ole enää varma siitä, että äitini on pelkkä narsisti, vaan se tunnekylmyys ja halu tuhota oman lapsen elämä viittaa vahvasti myös psykopaattisuuteen. Sama kait se, mikä se diagnoosi lopulta on. Kirjassa oli hyvä selostus kaasuvalotekniikasta, jota äitini myös käyttää. Väittää pokkana, ettei ole mitään sellaista sanonut, mistä oli lupauksia antanut. Väitti vain kiven kovaa, että ollaan kuultu väärin tai kuvitellaan. Nuorena usein meni lankaan, mutta opin nopeasti, ettei tuohon ihmiseen voi luottaa ei sitten yhtään.

Thomas Eriksion Psykopaatit ympärilläni sivu 245:
"jos joku lähipiiristäsi kokeilee kaasuvalotekniikkaa sinuun ja huomaat sen ajoissa, pakene"

Äitisi valitettavasti todella kuulostaa omaltani. En voi kun todeta, että kuulostaa aivan karmealta toiminnalta ja voin hyvin kuvitella vastaavan vaikutuksen omaan identiteettiini.

Mulla on omastani sellainen käsitys, että on ihmisenä ajatus pyhittää keinot tyyppinen ihminen..Vahva epäilys on psykopatiasta täälläkin. Onko sulle tullu sellaista epätodellista ristiriidan fiilistä, että haluaisit uskoa, mitä hän esittää ja millaista roolia hän vetää, mielummin kuin sitä mitä olet kokenut ja nähnyt?

En minäkään pysty enää vastaamaan äidilleni puheluun.."Yleisen inhimillisyyden" nimessä yritän toivottaa hyvät joulut ja syntymäpäivät tekstiviestillä, mutta pelkästään se tuntuu kyllä todella pahalle.

Todellisuudessa en haluaisi kokea syyllisyyttä siitä, etten pysty olemaan yhteydessä. Mietin usein nimittäin sitäkin, että entä jos olenkin vain väärässä itse taas? Silloinhan itse olen käyttäytynyt todella ilkeästi, vaikka en ole niin toiminut haluamalla pahaa toiselle..vaan koska yhteydenpito nostaa mieleen ihan karmeita juttuja.

Vähän sillisalaattia tuli kirjoitettua, mutta siltä se ihminen kyllä tuntuu sisimmässä.

[orjapoika]

Mulla on omastani sellainen käsitys, että on ihmisenä ajatus pyhittää keinot tyyppinen ihminen..Vahva epäilys on psykopatiasta täälläkin. Onko sulle tullu sellaista epätodellista ristiriidan fiilistä, että haluaisit uskoa, mitä hän esittää ja millaista roolia hän vetää, mielummin kuin sitä mitä olet kokenut ja nähnyt?

Koko nuoren aikuisikäni halusin uskoa, että minulla on sittenkin "äideistä parhain" Toivoin ja uskoin, että muutos tapahtuu ja kuoren alta sittenkin paljastuu lämmin ja tunteva äiti. Äitimyytti istuu lujassa ja julma oma äiti sotii sitä kaikkea vastaan, mitä olemme kulttuurissamme imeneet.

Minä aina uskoin ja toivoin ja kun äitini kohtasin, niin aina tuli valtava pettymys, kun olin uskotellut itselleni, ettei äitini todella ole paha ihminen, vaan minä vain demonisoin mielessäni äitiäni. Olin tuossa jatkuvassa pettymysten sarjassa ikävuodet 20-45. Sitten oli vain pakko hylätä äitimyytit ja pilvilinnat ja uskoa omia silmiä ja korvia.

[Surutar]

Koko nuoren aikuisikäni halusin uskoa, että minulla on sittenkin "äideistä parhain" Toivoin ja uskoin, että muutos tapahtuu ja kuoren alta sittenkin paljastuu lämmin ja tunteva äiti. Äitimyytti istuu lujassa ja julma oma äiti sotii sitä kaikkea vastaan, mitä olemme kulttuurissamme imeneet.

Tämä on niin totta! Sen takia äitileikki jatkuu ja jatkuu ja jatkuu....ikuisuuksiin. Moni kärvistelee traumoissaan, käyttää päihteitä, herää joka yö huutamaan painajaisiin. Ja ympäristö sen kun sulkee silmänsä siltä, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut. Kun traumatisoitunut kuolee, läheiset toteavat hänen päässeen "rakkaiden vanhempiensa luo". Jos olisivat edes vähän avaneet silmiä, olisivat käskeneet pysyä noista rakkaista vanhemmista valovuoden päässä ja kehottaneet hakeutumaan hyvään terapiaan.

Minä aina uskoin ja toivoin ja kun äitini kohtasin, niin aina tuli valtava pettymys, kun olin uskotellut itselleni, ettei äitini todella ole paha ihminen, vaan minä vain demonisoin mielessäni äitiäni. Olin tuossa jatkuvassa pettymysten sarjassa ikävuodet 20-45. Sitten oli vain pakko hylätä äitimyytit ja pilvilinnat ja uskoa omia silmiä ja korvia.

YES! Onneksi olkoon, Orjapoika!

[Shortlie]

Koko nuoren aikuisikäni halusin uskoa, että minulla on sittenkin "äideistä parhain" Toivoin ja uskoin, että muutos tapahtuu ja kuoren alta sittenkin paljastuu lämmin ja tunteva äiti. Äitimyytti istuu lujassa ja julma oma äiti sotii sitä kaikkea vastaan, mitä olemme kulttuurissamme imeneet.

Minä aina uskoin ja toivoin ja kun äitini kohtasin, niin aina tuli valtava pettymys, kun olin uskotellut itselleni, ettei äitini todella ole paha ihminen, vaan minä vain demonisoin mielessäni äitiäni. Olin tuossa jatkuvassa pettymysten sarjassa ikävuodet 20-45. Sitten oli vain pakko hylätä äitimyytit ja pilvilinnat ja uskoa omia silmiä ja korvia.

Kirjoitus kuulostaa turhankin tutulta, mikä on hyvin surullinen juttu. Tie on kova ja kivikkoinen, mutta luultavasti lopulta sen arvoinen.

Tämä on niin totta! Sen takia äitileikki jatkuu ja jatkuu ja jatkuu....ikuisuuksiin. Moni kärvistelee traumoissaan, käyttää päihteitä, herää joka yö huutamaan painajaisiin. Ja ympäristö sen kun sulkee silmänsä siltä, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut.

Tämä on todella karmivan lähellä omaa sydäntä..Riipii suorastaan..Välillä mietin, että päihteetkin kuulostaa vapaudelta, kun näitä käy läpi mielessään.

[Surutar]

Tämä on todella karmivan lähellä omaa sydäntä..Riipii suorastaan..Välillä mietin, että päihteetkin kuulostaa vapaudelta, kun näitä käy läpi mielessään.

Joo. Voin aikoinani henkisesti niin huonosti, että olisin ottanut mieluummin minkä tahansa fyysisen vamman tai kivun. Olisin ollut pyörätuolissa loppuelämäni, saanut syövän, ihan mitä vain kunhan ei sitä järkyttävää tuskaa ja ahdistusta, mikä minulla oli ja mitä juuri kukaan ei edes tuntunut näkevän. Olin jopa kateellinen ihmisille, joilla oli vakavia, kuolemaan johtavia fyysisiä sairauksia.

Kun hakeuduin mielenterveyspalveluihin, lääkäri jankutti pelkästään lääkkeistä. Hän jopa väitti, että joudun psykoosiin jollen aloita lääkitystä. Olisi varmaan ollut loogista vain aloittaa ne lääkkeet ja niillä dumpata se kipu. Mutta minulla oli sellainen olo, että silloin minut olisi lopullisesti tuhottu. Sen sijaan että joku olisi kunnolla kuunnellut ja auttanut selvittämään, miksi minulla on niin paha olla, minulle vain tungettaisiin lääkkeet suuhun ja vaiennettaisiin lopullisesti. Harkitsin, että menen itse hankkimaan jotain vahvoja huumeita. Silloin homma olisi edes ollut oma valintani. Jos kuolisin yliannostukseen, niin jollain tavalla se kipu, joka sisälläni oli, tulisi jotenkin edes näkyviin.

[NeitiK]

Minäkin muistan olleeni joskus vielä sumussa ollessani kateellinen niille, joilla mielestäni asiat olivat "oikeasti" huonosti. Minun elämässänihän ei ollut mitään mistä olisin saanut valittaa, sillä kaikki oli tosi hyvin, olin etuoikeutettu ja itsekäs. En kuitenkaan tajunnut miksi ihmeessä tunsin tuota kateutta. Mietin, että sen on pakko tarkoittaa, että olen jotenkin huomionhakuinen ja soimasin itseäni siitä. Kauhean röyhkeän itsekäs minun täytyi olla, kun noin tunsin. Nyt tajuan, että olin kateellinen siitä, että koin heidän "saavan näyttää oman tuskansa", että heillä oli lupa sanoa, että tuntuu pahalta. Tietenkään he eivät välttämättä näin itse kokeneet, mutta minulle se näyttäytyi näin. Sisälläni oli paljon ihan todellisesti syntynyttä tuskaa, jota ei kuitenkaan saanut näyttää, vaan se piti piilottaa jonnekin todella syvälle. Jos minulle olisi tapahtunut jotakin "oikeasti kamalaa", olisin voinut siinä samassa purkaa kaikki muutkin patoutumat. Käytännössä kuitenkaan en pitänyt mitään tapahtumaa tarpeeksi kamalana, vaan kaikki omassa elämässäni oli sellaista, joka "pitää nyt vain kestää tai on huono ihminen".

Niin.. ja kuinkahan moni psykiatri pitää psykoosin alkuoireina sitä, että "pitää vanhempaansa pahana ihmisenä"? Joskus kyllä vähän suututtaa se, miten lääketieteessä jotakin diagnoosijärjestelmää voidaan pitää suurena viisautena, joka ajaa kaiken ohi, vaikka siellä on yhtä paljon puutteita kuin on ihmiskunnan tämän hetkisessä ymmärryksessäkin. Tämän puutteellisuuden olemassaolo olisi hyvä tiedostaa, vaikka kuinka olisi valkoisen takin auktoriteetti niskassa (ja varsinkin silloin).