Apua tarvitaan

[squido]

Olen kyllä tullut samaan tulokseen sen suhteen, että narsisti on kui uhmaikäinen lapsi. Tuleva ex-mieheni käyttäytyi juurikin saman tasoisesti kuin 4-vuotias esikoisemme..joskin 4-vuotias lapsemme ei saanut käyttäytyä niin ja jos käyttäytyi mies alkoi raivoamaan naama punaisena, haukkumaan lasta idiootiksi ja naurettavaksi ja tyhmäksi, jonka jälkeen haukkui kasvatustapani täysin epäkelvoksi ja usein vielä heitti minulle vaatimuksia siitä, että lapsi pitää viedä psykiatrille. Itse muistan erittäin hyvän esimerkin tähän viime keväältä miehen etsiessä töitä, kun hänelle tarjottiin työtä entiseltä alaltaan hän ensin raivosi puhelimessa vuokratyöntekijätoimiston työntekijälle, jonka jälkeen hän alkoi kiroamaan ja raivoamaan naama punaisena ja viskomaan puhelintaan pitkin seiniä sillä seurauksella, että hätääntynyt silloin vajaa 1-vuotias kuopuksemme liimaantui minuun järkyttyneenä ja esikoisemme sulki sen huoneen oven, jossa lasteni kanssa olin ja käpertyi kainalooni. Tuota meuhkaamista kesti jopa jonkin aikaa. Silloin oli ensimmäisiä kertoja kun tajusin, että vaikka minä kyllä kestäisinkin kaiken paskan niskaani en halua, että lapseni joutuvat kasvamaan ympäristössä, jossa he joutuvat pelkäämään ja jossa heiltä odotetaan lähes täysi-ikäisen ihmisen käytöstä, vaikka todellista ikää ei olisi vielä neljää vuottakaan..

Tällä hetkellä tosiaan asumme jo erillämme ja olin poissa kaupugista lastemme kanssa yli 2 viikkoa, jona aikana sain useita viestejä sisältönä uhkailuja, pelottelua, pakottamista, rakkauden tunnustuksia ymsymsyms. kuten aina. Nyt takaisin tultuamme mies esittää rakkauden tunnustuksia, haluaa nähdälapsia, mutta ei silti varsinaisesti halua heidän kanssaan viettää aikaa tai leikkiä, vaan kirjaimellisesti nähdä. Lisäksi hän haluaa jatkuvasti ostella kaupasta tavaroita meille jne... Nyt olen kuitenkin ottanut tiukan linjan siihen, etten hyväksy enää mitään hänen ostamaansa, koska olen alkanut taas huolestumaan, että jospa nuo ostelutkin ovat vain tapa kontrolloida minua edes jääkaapin sisällön kautta. Ja ehkä hänellä elää pieni toivon kipinä sitä kautta päästä pikkuhiljaa takaisin luokseni niin, että kun olen taas heikkona häneen ihanine lahjoituksineen jne. hän voi taas alkaa pikku hiljaa musertaa minua ja ottaa vallan minusta...

Melkei jo teki mieli antaa periksi, mutta onneksi ympärilläni on nyt ihmisiä, joiden kanssa olen keskustellut tilanteesta ja he ovat saaneet minut pitämään pääni. Toisaalta on myös valaisevaa tulla tänne sekä lukemaan muiden kokemuksia (jotka niin muistuttavat sitä omaani) että kirjoittaa tänne auki mielessä pyöriviä asioita, että sitä tuntee taas itsensä varmemmaksi päätöksestä.

[squido]

Pakko muuten vielä lisätä, että tuntuu todella oudolta, mutta niin ihanalta ja vapauttavalta, kun saan vihdoin opiskella eikä tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä. Kukaan ei hengitä niskaan ja ahdistele vaikka olen näin illalla nenä kiinni läppärissä. Huomenna ei tarvitse päivystää puhelinta siinä pelossa, että mies soittaa juuri kun olen tilanteessa, jossa en pysty vastaamaan ja kun soitan myöhemmin takaisin saan huudot ja haukut siitä, kun en vastannut, koska minun pitää olla hänelle aina tavoitettavissa juuri sillä sekunnilla kun hän tarvitsee. Mutta nyt ei. Itse asiassa en edes muista milloin olen viimeksi hänen puheluunsa vastannut!

[squido]

Haluaisin kysellä tätä kautta, minkälaisia kokemuksia muilla on narsistin käyttäytymisestä eron jälkeen? Ahdistelua, lähestymistä, jatkuvaa yhteydenpitoa tavalla tai toisella?

Olen nyt jokseenkin ymmälläni omasta tilanteestani ja siksi haluaisin tietää, miten muut ovat käyttäytyneet? Aluksihan kaikki yhteydenpito oli uhkailua ja pakottamista ja pelottelua. Nyt taas ylitsevuotavaa ihailua ja halua auttaa ja olla ystävä ja selityksiä siitä, miten hän on vihdoin löytänyt harmonian ja haluaa nyt vain auttaa minua ja lapsia vaikka emme koskaan palaisi yhteen, koska haluaa vain minut nähdä onnellisena. Siksi on jopa pyytänyt minua vetämään lähestymiskieltosyytteen pois, koska on saanut työtarjouksen eikä halua ottaa sitä vastaan, koska sitten joutuisi maksamaan asianajajan ja työttömänä tulot ovat niin matalat, ettei asianajajaa tarvitse maksaa. Jos vetäisin syyttee pois hän voisi ottaa työn vastaan ja sitten auttaa minua ja lapsia taloudellisesti enemmän.

En tiedä siis olenko vain tyhmä kun tekisi mieli uskoa tuohon kaikista niistä vuosista huolimatta kun sain pelkkää paskaa niskaani lähes joka päivä. Toisaalta haluaisinkin nyt antaa miehelle opetuksen, toisaalta en halua olla ilkeä ja kostonhimoinen. En kyllä tiedä edes onko tuo työtarjous totta vai vain taas yksi valhe. Niitä valheita kun tässä viime aikoina on ilmennyt ihan liikaa. En uskalla luottaa mieheen. Tässä nyt pähkäilenkin ylitsevuotavan pahuuteni kanssa, että jatkanko tätä pahuutta miestä kohtaan ja annan asian mennä loppuun (käsittelypäivä ja aika ovat jo tiedossa) vai luotanko miehen sanaan ja mahdollisesti otan lähitulevaisuudessa taas paskaa niskaani jos mies ei puhunutkaan totta. Hänhän suorastaan vaatii kauniilla puheillaan ystävyyttä, johon en ainakaan seuraavaan vuoteen kykene, koska en edes pysty olemaan miehen välittömässä läheisyydessä ahdistumatta ja stressaantumatta. Onko hän sitä hyväksynyt? No ei. Käskee vain minun lopettaa typerät ahdistukseni ja stressaukseni ja olemaan normaali.

[Liibalaaba]

Hei,
kaikkea tuota kuvailemaasi on ollut. Uhkailua lastensuojelulla, rikosilmoituksilla, poliisilla, sillä, että viranomaiset saavat tietää kuinka mielenterveyteni järkkyy enkä ole kykenevä huolehtimaan lapsista, välillä maireaa "kyllähän me nyt aikuiset ihmiset voimme sopia asioista kunhan vain istumme alas pöydän ääreen ja minä alan tulemaan vastaan vaatimuksissani", "olen huolissani sinusta, kuinka voit" siis suoranaista paskaa. Hän jopa vei lapsemme ilman minun suostumustani vedoten siihen, ettei meillä ollut lastenvalvojalla vahvistettua sopimusta.

Älä luovuta, hän ei ole muuttunut vaan vellit housussa, koska olet kerrankin tosissasi. Mieheni uhkaili minua käräjillä vaikka mistä asiasta, mutta lopulta minä olin se, jolla keitti yli, juurikin tuon lapsen viemisen jälkeen ja ajattelin itsekseni, että nyt riitti ja laitoin haasteen eteen päin. Sitä ennen vatvoin asiaa, että pilaanko lopullisesti välimme, jos lähdemme käräjöimään ja mitä se tekee lapsillemme. Toisaalta taas mietin, että jos suostun hänen mahdottomiin vaatimuksiisna, mitä SE tekee lapsillemme. No sitä ei tarvitse enää miettiä, joku raja sentään minunkin sietokyvyssäni. Minä olen tosissani ja taistelen lasteni puolesta loppuun asti.

Minullakin tulee tunteita häntä kohtaan silloin, kun hän käyttäytyy hetkenkin normaalin ihmisen tavoin, mutta se ei kestä kauaa kun taas tulee jotain josta hän vetää raivarit ja kaataa kaiken minun niskaani. Joten älä turhaan uhraa aikaasi siihen, siitä ei ole mitään hyötyä. Hän paljastaa itsensä hyvin pian, kun et vastaa hänen rakkaudenosoituksiinsa.

[Liselotte]

Välillä on ollut juuri tuota vihaa, kaikkea kurjaa ja taas välillä olen ollut maailman paras nainen juuri hänelle. Aaltoilevaa. Tämä kai kuuluu eroprosessin vaiheisiin muutenkin, varsinkin jos toinen ei ole tajunnut eron olevan totta ja yrittää kaikin keinoin saada toisen takaisin ja valtaansa. Juu, mullakin on joku sairaus, josta ex on hirveän huolissaan, mutta ei voi sanoa sitä ääneen. Välillä soittelee ovikelloa ja tunkee sisään. Viime viikolla sain poliisilta kirjeen kuulusteluihin, olen kuulemma pahoinpidellyt exän. Tekee tikusta asiaa. Meillä siis yhteiset lapset ja pakosti tapaamisia. Hain lähestymiskieltoa ja sain sen. Auttoi. En käyttänyt asianajajaa. Oli helppo homma. Ex näytti hyvin tuomarille, että käytöksensä ärsyttää minua. Ja munkin exälläni on koko ajan joku työpaikka tulossa. Älä usko. Käytöksen puolesta voi odottaa mitä vaan. Temput eivät lopu. Saat kuulemma hyppimään seinille tuon vielä enemmän, jos löydät uuden kumppanin.

[elämävoittaa]

Miten sinulla nyt menee? Voi kuinka suurta empatiaa mä koen sua kohtaan. Voiko tosiaan olla niin, että jollakin toisella voi olla niin samanlainen elämä. Eihän kahta samanlaista mitenkään ole, koska kaikki on yksilöitä, mutta silti. Mä voin niin kuvitella noi tilanteet ja sun turhautumisen tunteen. Sä oikeesti yrität itse kaikkesi, mutta silti se kohtelee sua väärin. Sä et oikeesti tee mitään väärin! Sä oot upea ihminen. Hieno äiti. Käsittämättömän uhrautuvainen oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Toi mitä viimeksi tapahtui johtui varmaan siitä, että sun miehes huomasi sun muuttuneen ja se teki epätoivosen yrityksen saadakseen pidettyä sut luonaan. Toi surkeaksi heittäytyminen. Se on niin tuttua. Mun oma mies kokeili sitä myös. Mutta se ei kesttänyt kovin kauaa.

Mä asun tällähetkellä vanhempieni luona. Jäin sairaslomalle töistä masennuksen takia marraskuussa 2013. Jolukuun alussa muutin vanhempieni luokse, koska kotona asuminen muuttui sietämättömäksi. Mä oikeesti ajattelin, että tulen hulluksi. Mun mies ei rakasta mua, eikä halua mulle mitään hyvää. Päinvastoin se halusi, etten mä parane vaan jään niin masentuneeksi kun olin. Vaikka olen asunut vanhemmillani, niin piinaaminen ei ole loppunut. Mieheni lähetti jatkuvasti tekstiviestejä, joilla hän ensin halusi, että palaan kotiin. Sitten uhkaili mua poliisilla.sitten mun tartti alkaa maksaa suurta osaa talomaksuista. Sitten en saakaan mennä enään kotiin. Vaikka maksankin talolainaa, niin se ei ole mun koti enään. En saa mennä sinne ilman hänen lupaa. Mun tarvitsisi avaimenikin antaa hänelle. Autoni ei olisi saanut poistua meidän yhteiseltä tontilta. Siis jos poliisin mielipidettä olisi kysytty. Hän on uhkaillut erolla. Joko tuun takas ja aletaan kokoon perhettä tai sit otetaan ero. Eilen mieheni näytti mulle täyttämäänsä erohakemusta. Sanoi, että laitta sen postiin tänään. Eilen kuitenkin ehti myös lähettää viestiä sen jälkeen, että voidaan vielä pelastaa avioliitto, mutta se on musta kiinni. Mähän se olen hänet jättänyt ja olen kaikista kamalin pahin ihminen maan päällä.

8 vuoden avioliittomme onkin sitten kokonaan oma tarinansa. Sen verran voin sanoo, että ymmärrän niin hyvin miltä susta on tuntunut, kun sun mies on vaatinut sitä anaaliseksiä ja sitten ahdistelee hiplaamalla sua. Mun mies on kiristänyt mua seksillä koko 8 vuotta. Suuseksi on hänen mielijuttunsa. Se on sitä kun hän alkaa hokemaan, että tarttis "hoitoo". Ja sitä sanaa hän viljelee mun hulluksi tulemiseen asti. Jos hän ei saa "hoitoo" tai seksiä, hän heittäytyy aina vaan hankalemmaksi ja puhumattomaksi kunnes saa sitä. Mut on otettu myös väkisin useammin kuin kerran. Sen takia mä myös lähdin kotoo pois. Tyhmintä siinä oli se, että luulin, että se oli mun omaa syytä. Koska olen niin haluton, niin sen oli pakko tapahtua. Mieheni syyttää mua jatkuvasti haluttomaksi ja pihtaajaksi. Ei ymmärrä, rttä hän on itse syyllinen siihen. Mä olen seksuaalisesti jo niin ahdistunut, etten tiedä voinko enään koskaan palata mieheni luo. En halua, että mua ahdistellaan seksillä, enään yhtä ainoan ainoatakaan kertaa. Mua ei enään koskaan, ei koskaan oteta väkisin!

Toi sohvalla makaaminen. Argh! Mä tiedän niin kuinka raivostuttavaa se on! Itse teet ihan kaiken , kotityöt ulkoilutat hoidat koirat ja toinen vaan ja aina makaa sohvalla! Sit toi syyttely ja solvaaminen. En tiedä syyttääkö sun mies, että sä et osaa kasvattaa lapsia oikein, mutta mun mies syytti jatkuvasti etten mä osaa kasvattaa meidän koiria oikein. Ja ei todellakaan suostunut auttamaan niiden kanssa. Arvosteli vain. Ja pahoinpiteli niitä. Oli niille todella ankara. Niiden piti olla kuin robotteja.

Nyt mun mies tietenkin vaatii toista koiraa itselleen, mutta ei todellakaan tule saamaan. Se ei oikeesti välitä niistä. Veis varmaan piikille samantien. Se on joskus sanonut mulle, että tapetaan koko koirat.

En tiedä mitä tästä sopasta vielä tulee. Entiseenkään en voi palata. Oon käyny psykologilla ja sain lääkärin lähetteen psykiatrille. Toivottavasti siitä olis apua. Oon taas sairalomalla. Onko sulla mitään paikkaa minne voisit mennä pitämään "aikalisää"? Ei tarttis tehdä mitään päätöstä vielä, mutta pääsisit miehesi välittömästä vaikutusvallasta pois. Sitten pystyisi miettimään paremmin asioita. Sais vähän etäisyyttä asiaan. Sä teet tietenkin omat päätöksesi. Mä vaan itse huomasin, että tää on ollut aivan mahtava juttu, että saan olla vanhempieni luona. Mulla on ihanat vanhemmat. Äiti on kuunnellut mua koko 8 vuotta ja ymmärtää mua. Mä saan olla kotona niin kauan kun haluan.

Toivon niin sulle kaikkea hyvää elämään. Voimia kestää sitä ahdistusta mitä koet. Mä tiedän niin hyvin miltä susta tuntuu.

[elämävoittaa]

Huomasinkin, että täällähän on 5 sivullistactekstiä, joten se mihin kommentoin olikin jo mennyttä aikaa. Sä siis asut jo omassa kämpässä lastesi kanssa kassa ja oot hakenu lähestymis kiellonkin miehellesi. Mutta, sitten joskus kun luet tätä, niin halusisin edelleen kuulla mitä sinulle tällä hetkellä kuuluu. Olisi kiva kuulla.

[rättipoikkipuhki]

Hei!

Tämä oli kuin minun elämästäni, erona se että aviossa oltu 13vee, lapsia kolme ja mies suomalainen mutta silti..

Juuri tuo lepyttely juttu, tuota lässytystä kuuntelen nyt itsekkin, mies ei enään asu täällä mutta saa minut itkemään silti, koska ne sanat "anteeksi, mä rakastan ja kaipaan sua sekä lapsia" sattuu paljon enemmän kuin "v***n huora, huono äiti" ym mihin olen tottunut. Että olen itsekkin kaivannut noita rakkaudentunnustuksia, ja olenhan minä niitä saanutkin, sillon kun on ensin heilunut nyrkki tai sanat halkaissu ilman. Ja AINA olen langennut niihin, unohtanut sen kaiken sonnan minkä olen vain hetken aiemmin saannut. Mutta en enään, enään en lankea näihin hänen höpinöihin, ihan siitäkin syystä että saman illan aikana voi tulla sekä lässytystä että uhkailuja. Koska en kuuntele lässytystä niin haukutaan ja uhotaan sitten. Ja hänen mielestään minä menetän nyt valtavasti kun en ota häntä takaisin, ja hän huolehtii siitä että menetän lapset (jotka siis hän tietää merkitsevän minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa) ja kaikkea muutakin, elämästäni tulee yhtä painajaista.. Fakta nyt kuitenkin on se että jos otan hänet takaisin menetän kaiken, menetän elämäni, menetän lapseni, koska lastensuojelu on, ei ihan suoraan, mutta kuitenkin sanonut että jos mies muuttaa takaisin kotiin ja tulee yksikin draama (mikä on erittäin todennäköistä) niin teen heidän työnsä vaikeaksi.. Taidan tietää mitä tuo tarkoittaa, valitettavasti, ja se ei tule tapahtumaan niin kauan kun minussa henki pihisee.

Nyt olen sen verran voimakkaampi että kiellän hänen tulemasta tänne muuta kuin lapsia hakemaan ja tuomaan takaisin, mutta sen verran heikko että soitan hänelle, kerron kuulumisia, autan taloudellisesti.. Pelkään taas huomista, kaksi lapsista menee isälleen, ja nuorimmalla on yksi lelu jota ilman hän ei nuku, eikä nuku kylläkään sillon ketään muukaan, mitä jos isä "vahingossa" unohtaa sen asunnolleen, viimeksi jäi hammasharjat ja vika oli minun kun heillä kerran tuli kiire kun en ajoissa soittanut ja muistuttanut bussista. Niin, siis mies on aikuinen ja osaa kyllä kellon mutta..

Koskaan hän ei ota kaikkia kolmea lasta yhtä aikaa itselleen, koska ne tappelevat.. Juu, tiedän, sitä he tekevät minunkin kannsa, se on normaalia sisarusten välistä kahinaa.. Perimmäinen syy on se että sillon minä en voi mennä baareihin tai huoraamaan, ja selvennys, itse en juo, viime vuonna neljä siideriä koko vuotena, kaikki erinä kertoina ja kaksi niistä oli alkoholittomia. Eikä sen puoleen, ei minua haittaa että paikalla on aina vähintään yksi lapsi, en koe heitä rasitteina.

Viimeksi myös kun hänellä oli kaksi lapsistamme hän laittoi tietokoneen kautta videopuhelun päälle. Ei siinä mitään, mielelläni minä lasten kanssa juttelin mutta sitten kävikin niin että lapsilla tuli ikävä minua ja rupesivat itkemään. Ja mitä tekee iskä, pysäytti videokuvan niin että ruudussani näkyi molempien itkevät kasvot, ääni kulki normaalisti eli myös kuulin itkun Mutta kun yritin tämän ikuistaa todisteiksi kännykkään niin mies luultavasti huomasi tämän koska ilmoitti vaan et nyt loppuu toi parkuminen ja iskä sulkee koneen.. Ja näin myös kävi..

Että pelonsekaisin tuntein huomista odottelen..

[squido]

Kiva lukea muiden kommentteja täällä, kertomuksia omasta elämästä...kuulostaa niin tutulta niin monet asiat.

Eilen eräissä juhlissa pysähdyin katsomaan ympärilleni. Näin niin monta onnellista pariskuntaa. Ne OIKEASTI rakastaa toisiaan. Välittää toisistaan. Viihtyy toistensa kanssa. Kunnioittaa toisiaan. Miltäköhän se tuntuu? Saankohan koskaan kokea sitä itse? Toisaalta oli niin helpottunut, että sain olla noissa juhlissa yksin, ilman sitä miestä, joka niin monet juhlat on ainakin minun osaltani pilannut läsnäolollaan. Se aina inhosi kaikkia juhlia joihin mentiin. Sai mut tuntemaan itseni paskaks. Jutteli vaan sellasia asioita mun tutuilleni (kaverit, sukulaiset ym.) joilla sai mut nolostumaan ja tuntemaan älytöntä häpeää. Aina lähettiin sen painostuksella kaikista juhlista jo paljon ennen kun juhlat edes kunnolla alkoi. Tunsin syyllisyytta aina jos hetkenkin tunsin itseni onnelliseksi jossain juhlassa. Jotenkin se onnistu muistuttaa mua, että se ei nyt halunnu viihtyä, joten mullakaan ei siihen ollut oikeutta.

Sain alkuviikosta lähestymiskiellon. Se on onnistunut rikkomaan sitä jo niin lahjakkaasti, että eilen jouduin olemaan kahteen otteeseen yhteydessä hätäkeskukseen ja sen jälkeen poliisipartion kanssa yhteydessä. Lisäksi on muistanut mua asiattomilla yhteydenotoillaan muuten ja tietty vainoamisella, onneks tällä kertaa mulla on jopa todistaja. Kun äitini muistutti sitä siitä mitä lähestymiskielto tarkoittaa, oli se kylmän rauhallisesti todennut "Se ei minua koske."

En myöskään kykene kommunikoimaan kasvotuste sen kanssa. Inhoan itseäni, kun taas sorrun ja lasteni silmien edessä hermostun sille. Hermostun niin, että tärisen. En tiedä miksi, mutta oon taas niin raivoissani, kun se on nyt hommannut jonkun naispuolisen ystävän, joka on siellä aina ku lapset on sillä. Ihan sama mitä se yksityiselämässään tekee ja kenen kanssa, mut miks hitossa ne vähätkin tunnit, kun se on viikossa lasten kanssa, niin sen tarvii kutsua joku nainen sinne leikittää niitä??? Ja vielä kärttää, että tarvii lisää aikaa viikossa lasten kanssa, vaikka ei edes 2 tuntia pysty olemaan ilman jotain kaveria lasten kanssa? Vai olenko väärässä? En tiedä. Ja se ahdistaa. Kerran kysyin siltä, miks ei voi olla yksin lasten kanssa, se sano, että ei se sen kaveri tienny, että lapset oli sillä kun tuli kylään...aha, no etkö voi kertoa? Ja toiseks, koska sama nainen on siellä joka hiton kerta, niin ei kuulosta ihan uskottavalta. Tänään jostai syystä (ehkä eilisten tapahtumien takia) olin tosi ahdistunut, kun menin hakemaan lapset ja kukas sieltä muu avaakaan oven kun se nainen ja tyhmänä menetän kontrollini ihan täysin ja ihmettelen, miks sen täytyy joka kerta olla siellä niin saan vaan vastaukseks: "Minkäs minä sille voin, että sulla ei ole ystäviä ja sosiaalista elämää" Aha. Raivo nousee. Pää melkein räjähtää. Miks en pysty kohtaamaan sitä ilman sitä raivoa. Ilman sitä inhoa. Miks? Kun pääsen pois ja pää tuulettuu, inhoan itseäni, kun käyttäydyin niin epäaikuismaisesti laste edessä...inhottaa niin, että tekis mieli itkeä.

Niin ja aina kun meen hakemaan lapset, niin sehän on aina mun tehtävä keskeyttää lasten tekemiset ja pukea ne. Se ei eväänsä liikauta minkään eteen. Viimeks ihmettelin sitä, niin sain vastaukseks, että "Johan mä ne päiväkodissa puin" (sillon oli arkipäivä ja se oli hakenu ne päiväkodista pariks tunniks). Nyt olin kyllä minä pukenu lapset kun olin ne sinne vienytkin. No, ihan sama. Ei mulla ole päiväkiintiötä lasten pukemiseen liittyen. Inhottaa vaan joka sekunti, minkä joudun siellä sen eteisessä viettämään sen painostavan läsnäolon alaisuudessa.

Lapset oli tosi väsyneitä illalla, erityisesti nuorempi ja kiukutteli vaan. Kiukutteli ja huusi. Jouduin muutamaan kertaan laskemaan kymmeneen, etten hermostu. En halua hermostua pienelle rakkaalle lapselleni. Asiaa kyllä vaikeutti päässä pyörivä exän ääni vastaavista tilanteista yhdessäolon ajalta "Etkö osaa edes lastas hoitaa. Miten et saa sitä hiljaseks. Onks sun pakko huudattaa sitä? Etkö tajuu, että me kärsitään tästä kaikki? Ethän sä osaa mitään! Oot maailma huonoin äiti! Oot kyllä niin paska äiti! Etkö nyt voi saada tota loppumaan! Sä et kyllä kykene mihinkään!! jnejnejne..." Ajattelin vaan, etten saa hermostua, en saa hermostua... Ne kerrat kun yhdessaolon aikana todella menetin malttini noissa tilanteissa kuunnellessani sekä vauvaa, että miestä pelästyin itsekin itseäni. Jotenkin aina hajosin. Ensin raivosin pienelle avuttomalle lapselle, sitten tunsin inhoa ja menin yrittämään rauhottaa itteäni toiseen huoneeseen samalla kun lapsi huusi kahta kauheemmin. Samalla miehen haukkuminen yltyi ja se meni "pelastavana enkelinä" ottamaan lapsen syliin muka lohdutta, kun äiti on niin paska eikä osaa lohduttaa tai tehdä mitään muutakaan. Eihän se koskaan saanu lasta hiljaseks. Lopulta kun sain itteni rauhottumaan otin lapsen taas itelleni ja uusilla voimillani yritin rauhottaa tilannetta samalla kun mies raivosi ja usein lähti pihalle tai vähintään parvekkeelle sauhuille... Kaikki se myllersi mu päässä, joten rauhallisena pysyminen tänään oli kovan työn takana.

Jostain syystä mielessä myllersi myös yks flashback takavuosilta, kun kuopus oli vielä alle 1kk (ehkä joku 2-3vk) ja esikoinen 2,5v. Oli kesä, mutta asteet niin kaukana kahdestakympistä, että lapsille piti ihan pukea keväthaalarit vähintään. Oltiin oltu useampi päivä sisällä ja halusin välttämättä ulos. Lapset alko vikisemään, kun aloin pukemaan ja siinä kohtaa mies sano, että ei aio lähteä (olin saanu sen hetkeä aikasemmin ylipuhuttua lähtemiseen.) Siinä sitten puin lapsia kun mies istu viereisessä huoneessa sängyn reunalla ja katsoi mua ilkkuva virne kasvoillaan ja hoki sitä miten paska äiti mä olen kun en saa edes lapsia puettua. "Huomaatko nyt, että et kykene edes ulos lähtemään niitten kanssa? Ethän sä kykene mihinkään! jne." Lapset huusi kumpikin, ite olin tuore kahden lapsen äiti ja vielä opettelin vasta kahden lapsen kanssa toimimista ja kuuntelin samalla miten surkea olen. Kyyneleet valu silmistä ja siinä niiskutellesani mietin vaan, että haluan olla hyvä, mun on pakko lähteä, haluan lähteä, haluan osata, haluan kyetä, haluan olla hyvä äiti... Kun katsoin miestäni (nykyistä exää) en nähnytkään häntä vaan jonkun hirviön. Hirviön joka ilkku mulle. Kihisi onnesta kun sai ilkkua ja hakkua ja katsoa kun minä kyyneleet pitkin poskia yritin päästä kahden lapseni kanssa pihalle. Rakkaus oli kaukana. Ai niin, eihän sitä todellisuudessa koskaan varmaan ollutkaan.. Olin silloin niin yksin. Niin tyhjä.

Pääasiassa nykyään menee hyvin. Tunnen itseni onnelliseksi. Voin hyvin. Välillä tulee päivä, niinku tänään, että tuntuu kuin kaikki kaatuisi niskaan. Kuulen ne ilkkumiset ja tunnen itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi. Inhoan itseäni syvästi. Kun saan lapset nukkumaan istun ja itken. Itken, koska en voi huutaa, en voi kiljua, en voi riehua. Mutta rintaa ahdistaa niin, että se tuntuu repeävän. Olenko tosiaan tulossa hulluksi? Olen kyllä välillä miettinyt että pitäisikö etsiä psykologi, sekä itselleni, että esikoiselleni, joka kuitenkin on jo 4 vuotias ja nähnyt ja kokenut paljon asioita, joita ei varmasti pysty itse käsittelemään.

Uskallankohan enää koskaan rakastaa? Uskallankohan enää koskaan olla rakastettu? Tuntuu, että nyt vasta, kun fyysisestä erosta on jo lähes 3 kuukautta, alkaa asiat painamaan mieltä ja psyykettä.Flashbackejä nousee menneisyydestä. Miehen ääni tulee minua muistuttamaan paskuudestani aia sopivalla hetkellä.

Sainpahan edes purkautua kirjoittamalla. Kiitos siitä.

[Thorni]

Uskon että raivostumisen tunteesi tulee nyt kun sinulla on oikeus käsitellä tunteita - aiemmin kun olit vielä suhteessa miehesi kanssa sinulla "ei ollut aikaa" omille tunteille vaan jouduit elämään hetkessä ja selviytymään - itsellä ollut eron jälkeen ihan samanlaisia " hermostumisia" ex:äni kanssa mitkä myös kaduttanut jälkeenpäin tai ihmetellut miksi - olen oikeastaan jo kasvanut tuosta ulos enkä enää hermostu enkä yritä enää "muuttaa häntä".
Olet kuitenkin elänyt asunut ja luottanut laittanut toivosi elämässäsi ex-mieheesi ja halunnut sen toimivan mutta vuosien jälkeen tajuat kuinka kaikki on ollut "kulissia" , outo ja epätodellista .
Siitä kun alkaa heräilemään pikkuhiljaa on hajottava kokemus terapeutilla käyminen on varmaan eheyttävää.
Itse päädyin kuitenkin käymään työterveyslääkärin juttusilla ja sain muutaman viikon saikun pitkään painin menenkö vai en - tuntuu ihan hyvältä että menin vaikka paluu työhön tietty voi olla vaikeampaa mutta nykyisin nämä on niin tavallasia. Lääkärini ehdotti myös terapeutilla käyn
tiä .
Flashbakkeja tulee ja tulee mieleen hyviä hetkiä - mutta uskon monet täälläkin epäilevät onko puoliso narsisti vai ei - ei olisi tullut tänne kirjoittelemaan jos ei olisi tai ainakin on jotain vialla avioliitoss ei tänne ohjauduta kirjoittelemaan muuten vain - narsismia on niin erilaista - minun ex-puolison narsistiset piirteet ei niin kauhean hulluja tai väkivaltaisia kuten täällä joillakin mutta itse vaan tiesin että nyt olen jonkun aivan uudenlaisen ihmisen kansssa tekemisissä mitä en ole koskaan aiemmin tavannut ja tiesin ja huomasin että hän on parantumaton narsisti ja mikään ei häntä muuta mutta minä muutun vaan huonommaksi joten oli pakko lähteä vaikka maallinen omaisuus muuttui murto osaan ja onnellinen kulissi avioliito elämä muuttui yksinäiseksi yksinelämäksi missä sitten hakailen välillä vaikka maallisten asioiden perään mitä hyvää oli avioliitossamme - mutta tiedän kuitenkin näin paras - aika parantaa älä edes yritä miettiä tai liikaa analysoida tapahtuneita asioita avioliitossa - elää vaan sillä mitä nyky elämässä on päivä kerrallaan rakentuu elämään ilman narsistia.