Minun tarinani

[aleksandra]

Hei

Tunnistan miehessäni monia narsistisen persoonallisuuden piirteitä. En voi enkä halua tehdä diagnoosia koska en ole ammatti-ihminen. On sellaisiakin piirteitä, jotka eivät sovi monien kuvailuihin. Mieheni on siisti, säntillinen, varovainen ja rationaalinen. Elämästä tekee vaikeaa pitkälle menevä jäykkyys, suuret vaatimukset, ehdottomuus, tarkkuus (rahan kanssa mutta etenkin kodin siisteydessä). Nämä piirteet sopinevat pikemminkin vaativaan persoonallisuuten. Mutta sitten siihen narsistiseen käyttäytymimiseen.

- Ärsyyntyy tosi helposti, jos kotona ei hänen standardiensa mukaan hoidettu kaikki asiat, raivoaa ja syyttää
- Muissa aina vika, hänessä ei koskaan
- Hän tekee kaiken paremmin kuin muut, minä en osaa yhtä hyvin. Tästä syystä vetää marttyyrin roolia koska tekee niin paljon, on erinomainen ja hyödyllinen minun ollessa hyödytön, turha ja jopa haitallinen (mieheni sanoja). Olen hullu ja tyhmä. (Huom. minulla on ylempi korkeakoulututkinto ja käyn työssäkin plus huolehdin lähes yksin lapsestamme)
Säälii itseään koska kohtalo on latkera minun ja lapsemme vuoksi...
- Tunnetilat vaihtelevat nopeasti. On hetkittäin hyväntuulinen ja miellyttävä, mikä vaihtuu pienistä asioista katkeraan huokailuun ja ilmeilyyn ja sen jälkeen tai välittömästi raivoon, uhkailuun, kovaan huutamiseen ja kiroiluun
- Empatiakyky heikko, lähes olematon. Kasvattajana yrittää hyvällä tuulella ollessaan olla miellyttävä ja kärsivällinen mutta usein ei "jaksa", vaatii ehdotonta tottelevaisuutta, SOTKEMATTOMUUTTA, paljon omaa aikaa, hiljaisuutta. Pinna palaa tosi helposti!
- Kiukkuisena ei suostu sopimaan riitoja
- Usein huuto alkaa jo eteisessä ja ei tosiaan mitään tervehtimisiä tällöin. Jos töissä on hyvä päivä ja kotona pedantti järjestys, ei ehkä huuda
Edit. - Täytynee lisätä, että miehessäni on paljon hyvääkin, hän ei ole mikään psykopaatti vaan oikeasti auttaa ja huolehtiikin (mistä kyllä sitten saa kuulla...)
Mutta se raivo, vaativuus ja empatian puute/heikkouks. Huh.

Miltä kuulostaa?
- Ns. normaalia perhe-elämää on harvoin jos koskaan. Ongelmat ovat lisäntyneet kun lapsemme on kasvanut äidin hoitamasta taaperosta voimakastahtoiseksi koululaiseksi ja vaatisi isältään erilaista kasvatusotetta ja osallistumista arkeen.

[Awake]

Moikka aleksandra,

ei kuulosta normaalilta, ei sitten niin yhtään.

Se, että on toisinaan niitä ns. "hyviä hetkiä", ei ole mikään syy jatkaa tuollaisen ihmisen kanssa. Huonot hetket jylläävät alleen ne hyvät hetket ja miinuksen puolelle tässä jäät.

Suosittelen, että alat harkita eroa. Kirjoitit "Ns. normaalia perhe-elämää on harvoin jos koskaan." Tuo tiivistää kaiken oleellisen.

Älä tuhlaa kallisarvoista aikaasi ja hyvää energiaasi tuollaisen ihmisen kanssa. Elämä tuollaisessa suhteessa on synkkää ja ahdistavaa. Kyse on loppujen lopuksi sinun elämästäsi. Älä anna tuollaisen ihmisen pilata sitä.

[aleksandra]

Kiitos vastauksesta.

Juu, ei ole ns. normaalia, mikä nyt sitten on normaalia.

Toki normaaliin aikuisuuteen ja suhteeseen kuuluu toisten huomioonottaminen ja itsehillintä.

En harkitse tällä hetkellä eroa koska se ei minusta tunnu oikealta ratkaisulta ennen kaikkea tunnetasolla mutta ei muutenkaan. Käsitän kyllä hyvin näkemyksen, että meidän suhde ja toisen tunnetilojen tarkkailu, varominen ja yliyrittäminen esim. siisteyden suhteen vie kohtuuttomasti voimia. Minulla on voimat muutenkin vähissä, en ole itsekään helppo ihminen, vaikka olenkin mukautuva ja sovinnollinen. En taloudellisestikaan tulisi oikein toimeen kaksin lapseni kanssa. Uuden puolison etsiminen ja uusperhe-elämä ei innosta niin yhtään. Uskon, että monille uusperhe tai yksinoleminen tuo rauhan verrattuna repivään elämään. Minulle edes muodollisesti ehjä perhe tuo turvallisuudentunteen, olkoon vain riippuvuutta.