Vihelsin pelin poikki.

[onesoul]

Hei.

Olen uusi täällä ja löysin foorumin vahingossa perehtyessäni asiaan. Ajattelin nyt jaksaa oman kertomukseni täällä, vaikka en varma olekkaan onko kyse nimenomaan narsismista vai mistä, hetkellisesti kun usein epäilen myös omaa mielenterveyttäni..

Olen siis kolmekymppinen nainen ja tapasin vuosia sitten ihanan miehen, hän oli hieman röyhkeä ja niin puoleensavetävä että multa meni heti jalat alta..Palvoin sitä miestä ja jäin hänen asunnolleen melkein heti olemaan. Muutimme nopeasti yhteen ja liian nopeasti huomasin olevani raskaani.

Mies kannusti minua pitämään lapsen, mutta ikäänkuin, jonkinlaisena ehtona oli avioon meno, vaikka en itse olisi ollut siihen valmis vielä, taivuin hänen tahtoonsa ja menimme naimisiin. Ja tottakai, olin onnellinen, olin saamassa esikoistani upean miehen kanssa jota rakastin enemmän kuin mitään muuta.

Melko pian häiden jälkeen muutimme toiselle paikkakunnalle, jossa vietin aikaani yksin koska ystäviä minulla ei ollut. Tein meille kotia ja huolehdin mieheni hyvinvoinnista, kaikki oli hyvin enkä huomannut että missään olisi mitään vikaa, kunnes lapsi syntyi. Siitä se alkoi, minun työputkeni. Jos olin väsynyt, sain vastauksen että no hanki itsellesi omaa aikaa (etsi lapsenvahti, hän ei vahdi), sekä komentoja pitää lapsi hiljaisena koska hän tarvitsi leponsa jne. Tottakai suostuin siihen ja tein kaikkeni että hänen olisi ollut hyvä olla, hän elätti meidät.

Meni aikaa, toteutimme unelmiamme, hän omiaan ja minä omiani, päätimme tehdä toisen lapsen.

Lapsi syntyi ja koko ajan kävi selvemmäksi ettei meillä ollut perhettä, meillä oli hän ja minä+lapset. Hän teki omia asioitaan, jotka hyvin usein ajoivat perheen edelle, minun kanssani ei edes neuvoteltu, koska oli päivänselvää ettei minulla ollut sanavaltaa kosteisiin illanviettoihin yms. koska hän teki paljon töitä. Hän ei myöskään rajoittanut minun menemistäni, mutta piti huolen kyllä siitä etten päässyt helpolla koska hän kieltäytyi olemasta lapsiensa kanssa. Emme myöskään tehneet perheellä koskaan mitään koska se on typerää ja tarpeetonta, mihin häntä siinä tarvitaan.

Jälleen kerran elämä heitteli ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Tässä kohtaa sain kuulla jatkuvasti kuinka hän kärsii koska jouduttiin sinne asumaan eikä hänellä ole mitään, eli tämä asia meni minun syykseni vaikka hän itse teki päätöksen muutosta. Ei mennyt kauaakaan kun rohkaistuin sanomaan hänelle ei ja vaatimaan osallistumista perheen arkeen, kotiaskareisiin jne joita hän ei koskaan ollut joutunut tekemään minun kanssani asuessaan. Eräänä iltana kaikki tämä kärjistyi siihen että hän kävi minuun kiinni fyysisesti.

Aika nopeasti pakkasin tavarat ja lapset ja lähdin. Ilmoitin seuraavana päivänä että hän joutuu muuttamaan pois ja hoidin asiat siihen malliin että pärjään lasten kanssa yksin. Viikossa tulin kuitenkin katumapäälle, en kestänyt sitä kylmyyttä ja väliinpitämättömyyttä, soitin hänelle, anelin häntä takaisin. Sain kuulla kuinka minun pitäisi mennä itseeni, kuinka ajoin hänet siihen kun en ymmärtänyt lopettaa ja antaa hänen olla. Pyysin anteeksiantoa ja lupasin parantaa tapani, en enää koskaan tekisi hänelle niin. Sovimme, kävimme pariterapiassa (josta muuten jäi todella paha maku suuhun koska hän ei sielläkään tunnustanut tehneensä mitään väärin vaan syytti minua kaikesta..) jatkoimme elämää..

Olin tässä vaiheessa kuitenkin jo henkisesti melko lopussa, Hoidin kaiken, laitoin kaiken valmiiksi, tein eväät, keitin kahvit, hoidin lapset..Hän käytti vapaa-aikansa omien harrastuksiensa parissa. Aloin kai jollain tavalla kapinoimaan.. Jätin asioita tekemättä hänelle, yritin olla välinpitämätön..Kaikki tämä johti siihen että elämämme oli yhtä mykkäkoulua ja riitelyä siitä kuinka kohtuuton olen, eikä minulle riitä mikään. Jossain kohtaa huomasin ettei minulla ollut enää itsetuntoa, ystäviä tai sen kummemmin sukuakaan, koska hänen ylimielinen asenteensa ja piittamattomuutensa sai melkein kaikki läheiseni takajaloilleen ja jättämään myös minut yksin, enkä voi syyttää heitä, pahimmassakin paikassa seisoin aina mieheni takana, silloinkin kun tiesin hänen itse aiheuttaneensa tilanteen, en voinut muutakaan.

Joidenkin kuukausien jälkeen päätin käyttää opiskelujani verukkeena päästäkseni pois, paikkakunnalle josta alunperin lähdimme, lasten kanssa ja sovimme että eletään etäsuhteessa. Elämäni muuttui helpoksi, olin iloinen ja lapset voivat selvästi paremmin. Sitten se hetki koitti kun mies ilmoitti että hänkin tulee, hänellä oli oma asunto, mutta hän tuli meidän kotiimme, alkoi vallitsemaan sitä. Lapset eivät saaneet leikkiä kun meteli häiritsi häntä, hän kävi ulkona viikottain eikä minulla ollut sanavaltaa asiaan, minun piti hoitaa lapset, koti ja valmistaa hänelle aamupalat jne kun hän heräsi päivällä, vaikka itse opiskelin tässä ohessa. Aloin olemaan taas todella väsynyt.

Eräs miehen illanvietto päättyi sitten niin että hän tuli kotiin jossa odotin, ja kun kyseenalaistin hänen tarkoitusperiään olla ulkona toisen naisen kanssa, hän räjähti. Tuli kamala riita joka meni niin pitkälle että hän kuristi minut melkein tajuttomaksi. Hän paineli ulos, mutta tuli kysymään vielä yöpaikkaa ja päästin hänet. Kunnes tajusin että hänellä ei ole oikeutta olla täällä, uhkasin soittaa poliisit jos ei poistu paikalta, hän poistui.

Hän kuitenkin palasi seuraavana päivänä hakemaan tavaroitaan, jälleen kerran löysin itseni anelemasta anteeksiantoa, koska minä hänet siihen tilanteeseen ajoin. Sain kuulla kuinka minun pitäisi hankkia apua koska "korvieni välissä on pahasti jotain vikaa" eikä minun kanssani voi keskustella mistään koska olen tälläinen. Kysyin myös että eikö mies koe tehneensä mitään väärää? Sain saman vastauksen kuin aikaisemminkin, ei, en koe tehneeni mitään väärää, sinä et osaa lopettaa ajoissa etkä näinollen antanut minulle muuta vaihtoehtoa. Sain anteeksi, hyvittelin, peittelin jäljet ja palvelin.

Tämä tapahtuma oli varmaankin se viimeinen kamelin selän katkaisija, koska tuo keskustelu jäi kalvamaan mua.. Pelkäsin siinä tilanteessa paljon ja se, ettei toinen koe tehneensä mitään väärää, ei voi olla oikein, lienee syynä tuo kalvaminen, mutta sen jälkeen riitelimme koko ajan. Kuulin useita kertoja viikossa kuinka tarvitsen ammattiapua, en osaa mitään jne. Jos kyseenalaistin milläänlailla hänen tekemisiään, alkoi mykkäkoulu jota kesti useita päiviä ja joka yleensä päättyi vasta kun olin hyvitellyt pari päivää, anellut anteeksi ja luvannut hänelle kaiken mitän hän haluaa.

Yhden kerran jätin nämä kaikki tekemättä, otin lapset ja lähdin, en kysellyt perään, yhden puhelinsoiton tein jossa käskin poistua asunnosta ja jossa ilmoitin laittavani avioeropaperit.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä kertomus itsessään ei kerro kaikkea, suhteeseemme liittyi paljon asioita jotka kummastuttivat ja loukkasivat minua, mutta joihin totuin. Esimerkiksi sanaa rakkaus ei meillä käytetty, toki ihan alussa, mutta ei sen jälkeen. Minusta saatettiin vähän pitää, ei muuta. Myöskään hellyys ei kuulunut tähän, hellyys oli hänelle nipistelyä, tökkimistä jne. Suutelu, mikä se on? Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi eikä hän tunne empatiaa, ei minua, eikä lapsia kohtaan.

Useiden vuosien ajan perustin elämäni toisen palvelemiselle, olen useita kertoja epäillyt omaa mielenterveyttäni, syyllistänyt itseäni, sättinyt kuinka olenkaan niin typerä että tahalteni aiheutan ongelmia, enkä ole missään vaihessa oikeasti osannut epäillä etteikö tämä kaikki olisi ihan normaalia parisuhdetta.

En tiedä kuinka kauan menee että saan itseni kasattua ja että pääsen irti tästä henkisestä yliotteesta mikä hänellä minuun on, mutta toivon todellakin että pystyn joskus elämään normaalisti.

[Posliinienekeli]

Hei!

Todella monessa asiassa tarinasi on hyvin samanlainen omani kanssa.
Meillä myös on perheen kokoonpano ollut mies yhtenä yksikkönä ja minä+lapset toisena. Yhteistä toimintaa ei juuri ole ollut.
Palvelijana olen ollut minäkin, laittanut ruokia, pyykännyt, hoitanut kotia ja lapsia vailla mahdollisuutta ottaa sitä omaa aikaa, jota mieskin niin jalomielisesti (muka) olisi suonut, jos vain olisin järjesteänyt lastenhoidon. Miehellä harrastusmenot olivat kaikista tärkeimmät, perheneuvolassakaan ei oikein osannut sanoa kykenisikö asettamaan koskaan perhettä niiden edelle.
Läheisyys katosi kauan sitten, enkä minä hänen mielestään ollut kuuntelemisen arvoinen ihminen. Seksiä silti piti olla useammin kuin millään olisin kaiken työn ja kotityön jälkeen jaksanut. Yritin vältellä häntä, ja pakkokin oli etäännyttää itseäni hänestä, jotteivat hänen jatkuvat poissaolonsa ja loukkuksensa minua niin pääsisi satuttamaan. Lopulta etäännyinkin todella kauas, rakkauteni kuoli, ja nyt viimein uskalsin ilmoittaa haluavani erota. Viikon olemme pian asuneet omissa osoitteissa.
Baarireissujen jälkeisiä yöpoissaoloja on vuosien varrella ollut paljon, sekä ennen lapsia että nytttemminkin. Pari viikkoa sitten oli viimeisin. Eivät ne enää aikoihin ole itkettäneet minua, ärsyttäneet kylläkin. Taisin silloin päättää, ettei minua tarvitse enää näin nöyryyttää. Miten toinen voi olla noin epäoikeudenmukainen ja itsekäs?!
Pettämisestä en voi olla varma, luulen että jossain vaiheessa on varmasti ollut joku hoito. Ja nyt kun olemme eronneet, ei varmasti mene kauaa, että hänellä on joku sänkyä lämmittämässä. Todennäköisesti joku nuori ja nätti, mutta ei liian itsetietoinen ja itsevarma.
Fyysistä väkivaltaa ei ole meillä ollut, mutta samoin kuin sinä, minäkin pakenin opiskeluun. Miehen ajoittainen reissutyö oli asia, joka sai minut huomaamaan, että pärjäämme kyllä lasten kanssa ilman häntäkin. Pärjäämme ja voimme paremmin ilman häntä. Hänen paluunsa sai minut aina ärtymään ja ahdistumaan.

Pysy irti miehestäsi, älä pilaa loppuelämääsi hänen kanssaan, minäkin yritän pysyä omillani lasten kanssa!

[onesoul]

Meillä ei koskaan ollut mies yötä pois, mutta tiedän että vallankin viimeisen puoli vuotta, liikkui paljon erään naisen kanssa kun lähti iltojaan viettämään. Tätä naista myös tavattiin selkäni takana ja minulle valehdeltiin erinäisiä asioita..

Surullista luettavaa sinunkin tekstisi.

----------------------------------------------------------

Mies halusi nähdä ja puhua aikuismaisesti, suostuin, virhe.

Paikalle tuli nöyrä mies joka pahoitteli, mutta ei selittänyt, eikä pyytänyt anteeksi, ei kyennyt kertomaan miksi tekee asioita minulle, ei vaikuttanut edes siltä että haluaisi. Sain syyt niskoilleni kuinka kohtuuton olen, kuinka en ajattele häntä ollenkaan, hän ei enää jaksa.

Itkin illan, epäilin päätöstäni, epäilin omaa käytöstäni.

Sain taas sähköpostin jossa vannottiin muutosta ja tivattiin miksen voi antaa enää mahdollisuutta ja opettaa häntä olemaan parempi mies. Opettamaan? Miksi minun pitäisi opettaa? Olemme vuosia olleet yhdessä eivätkä lapsemmekaan ole enää vastasyntyneitä, eikö nämä asiat pitäisi osata jo?

Epäilin taas itseäni, mietin olenko oikeasti kohtuuton, melkein jo sorruin. Ystäväni tuli apuun ja perusteli asian minulle: miksi sinun pitäisi elää noin? Olet kaksi kertaa jo kokenut fyysisen väkivallan, sen henkisen lisäksi. Ei ole mitään, millä sen oikeuttaisi että minun fyysistä koskemattomuuttani on rikottu, mitä sitten jos ja kun lasten fyysiseen koskemattomuuteen kajotaan?

Niin, siinä oli hyvä kysymys.

Pyyhin kyyneleeni, valvoin aamuyöhön ja koitan taas selvitä aamusta. Aion lähteä juttelemaan kriisikeskukseen että pääsen pahimman ylitse.

Rakkaus musertaa, riippuvaisuus rikkoo, mutta en kunnioita itseäni enkä ole hyvä äiti lapsilleni jos en nyt tätä tee.

[MannaMaria]

Toi kyseenalaistaminen ja asioiden kääntäminen niin että tulee aneltua anteeksi on niin tuttua. Aina tunnen hänet normaaliksi aikuiseksi ja itseni vajavaiseksi kun olen tehnyt väärin. Ihmeellistä kuinka hän saa aina käännetyä asiat päälaelleen niin että epäilee maalaisjärkeäkin vääräksi.

[Macca]

On niin tuttua tekstiä. Itse en ole suhteessa joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa, mutta todella rankkaa henkistä vakivaltaa. En tahdo toistaa liikaa samoja asioita, joita tässä viestiketjussa on ollut, mutta haluan kertoa sen, että olen juuri eroamassa narsisti miehestäni. Olimme yhdessä "vain" hieman päälle kaksi vuotta, mutta koko tuo aika oli yhtä kaaosta. Narsismi on siitä kiero häiriö, että se tulee esille vasta ajan kanssa. Itse suhtauduin aluksi miehen raivokohtauksiin, sättimisiin ja arvosteluun samoin, kuin jos kyseessä olisi ollut ns. normaali ja tasapainoinen ihminen, joka oikeasti on pahoittanut minun vuokseni mielensä. Ajan myötä aloin tajuta, että hän ei todellakaan ole tasapainoinen, vaan että kyse on jostakin muusta.

Jouduin itse käymään viime syksynä terapiassa, koska olin henkisesti puhki, mietin olinko syypää suhteen ongelmiin ja koska tunsin identiteettini olevan hiipumassa joksikin tunnistamattomaksi. Minulla on aina ollut vahvat mielipiteet ja näkemykset asioista sekä selkeät moraaliset ja eettiset sävelet, mutta suhteemme myötä huomasin alkaneeni epäillä omia valintojani ja näkemyksiäni. Saatoin pohtia jotain asiaa 20 kertaa ennen päätöksen tekoa, kun aikaisemmin olin ollut valmis tekemään valinnan melkeinpä hetkessä. Terapiassa tajusin, että ajauduin tähän suhteeseen alunperin, koska yritin paikata sitä aukoa, jonka narsisti äitini minuun jätti lapsuuden ja nuoruuden tapahtumien myötä. Kirjoitin siitä enemmän viestiketjussa "Narsisti äidin tytär", jos jota kuta kiinnostaa käydä lukemassa.

Tahdoin vastata tähän ketjuun siksi, koska olen keskellä eroa ja tahtoisin kuulla, miten muilla on ero sujunut. Itselläni on se tilanne, että olen saanut lapseni kanssa uuden asunnon, mutta pääsemme muuttamaan vasta neljän viikon kuluttua. Väkivallan uhkaa ei ole (olin yhteydessä aiemmin Narsistien Uhrien tukeen ja siellä oli juuri tästä puhe), mutta henkinen olotila on hermostunut. Tätä tilannetta voisi kuvailla siten, että minä ja lapseni olemme toisella puolen taistelulinjaa juoksuhaudassa ja mies toisella puolen. Hän on kohdellut meitä eroilmoitukseni jälkeen entistä karsaammin (jos se nyt on ollut edes mahdollista), ollut kotona ehkä tunnin päivässä, sitten hävinnyt ties minne. Vaikka minua ei kosketa enää, missä hän luuhaa ja kenen kanssa (koska olen tajunnut, että syy käytökseen ei ole minussa, vaan siinä, että hän näkee ja kokee oman toimintansa ja omat sanomisensa normaaleina), niin tieto siitä, että hän kuitenkin jossakin vaiheessa on tulossa asunnolle myrkyttämään ilmaa (niin henkisesti kuin alkoholihuuruissa), on jatkuvasti takaraivossa.

Minulla on selkeänä hänen koukkunsa ja käyttämänsä kiristysmetodit suhteen ajalta, mutta nyt erotilanteessa en tiedä, että mitä hän saattaa keksiä. Hieman esimakua tästä tuli mielestäni yksi päivä, kun hän esitti, että olisimme yhdessä siitäkin huolimatta, vaikka emme kohta asu enää yhdessä. En voinut edes kuvitella, että hänellä olisi ollut pokkaa ehdottaa moista. Sitten luin, että narsistille on tyypillistä kuvitella, että hän omistaa entisen kumppaninsa vielä eronkin jälkeen. Olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia näistä eron jälkeisistä "tempauksista", joita he voivat keksiä.

[Liibalaaba]

Hei Macca,

minulla meni kolme todella, todella pitkää viikkoa ennen kuin sain asunnon eroilmoituksen jälkeen. Ne olivat täydellistä kidutusta. Jos vain pääset jonnekin muualle lapsesi kanssa, mene. Meillä mies ehdotti, että asuisimme yhdessä, vaikka emme olisikaan enää aviossa =D Vaihtaisimme vain lennossa, että lasten ei tarvitsisi muuttaa. Minua uhkailtiin poliisilla ja kotirauhanhäirintäsyytteillä, jos en luovuta avaimiani päivänä, jolloin osoitteeni muuttui muualle. Asunto oli kuitenkin puoliksi minun edelleen. Muuton yhteydessä tehtiin kaikki kiusa, mitä vain saattaa keksiä. Muuton jälkeen tuli uhkauksia lastensuojeluviranomaisista, jos en tee kuten hän käskee, rikossyytteistä, koska olin hänen mukaansa vienyt talosta jotain hänelle kuuluvaa, että sosiaalivirkailijat saavat tietää, että olen henkisesti niin epätasapainossa, etten kykene huolehtimaan lapsistamme, että hän kuvaa lapsellemme tulleet mustelmat ja hakee niistä lausunnon lääkäriltä, että näin äiti huolehtii lapsestaan. Hän on ottanut yhteyttä ihmiseen joka on auttanut minua lastenhoidossa ja kieltänyt tätä olemasta minulle apuna. Sille päälle sattuessaan haukkuu ja huutaa ja riehuu lasten kuullen milloin mistäkin asiasta ja seuraavassa hetkessä on kuin kuka tahansa normaali ihminen. Tässäpä näitä pieniä paloja meidän arjesta. Mutta katunut en ole, että lähdin.

[Macca]

Hei!
Kiitos vastauksesta.
Ei herranjumala, aika karua luettavaa sinun kokemuksesi. En tiedä, kauanko sinun ja miehen erosta on, mutta toivon että olet saanut tai saat pian häneen ihmisenä ja hänen kohtauksiinsa/sekoiluihinsa kunnolla väliä. Tuo ihminen kuulostaa sille, että ei sen pesäeronkaan jälkeen jätä toista kiusallaankaan rauhaan, vaan saattaa keksiä ties mitä syytöksiä ja olla yhteyksissä ties mihin tahoihin täysin aiheettomasti. Toivottavasti olen väärässä!
Itse olen miettinyt, että keksiikö tämä kohta-entiseni VIIMEISTÄÄN lapsen syntyessä syksyllä jotain ikävää... Toisaalta olen kyllä miettinyt, että läheiset ja myös miehen lähipiiri tietävät hänen tilanteensa ja olen mm. neuvolassakin asiasta puhunut, että uskoisin saavani ulkopuolista tukea, jos sellainen tilanne tulee. Noh, pitää yrittää elää tässä hetkessä ja selvittää käsillä olevat asiat. Tulevaisuus tuo sitten tullessaan mitä tuo. Pitää sitten käsitellä asiat, kuten parhaiten voi. Ero on kuitenkin ainoa mahdollisuus ja onneksi jo käynnissä. Sen oikeudellisuudesta ei ole epäilyksen häivääkään.
Hyviä jatkoja sinulle, toivotaan kevään tuovan tullessaan kaikkea hyvää!

[Liibalaaba]

Narsistiahan ei jätetä... Erosta ei ole kauaa, mutta yllättävästi huomaa ajan kuluvan ja jo kuukausia on kulunut omassa asunnossa omaa elämää rakentaen. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mieheni uhkaukset ovat ainakin tähän mennessä jääneet vain uhkauksen tasolle. Mutta kyllähän ne järkyttivät aluksi ja veivät yöunet, mutta onneksi nahka paksunee ajan kanssa ja nyt osaan jo ottaa suurimman osan siten, että verenpaine nousee vain hetkeksi ja yöuniani en ole menettänyt aikoihin

Narsistit minun (luku)kokemukseni mukaan joko ovat täysin välinpitämättömiä lapsiaan kohtaan tai sitten päinvastoin, tekevät kaikkensa puuttuakseen heidän hoitoonsa ja eron jälkeen haluavat itselleen jos ei nyt kokonaan, niin sen mikä heille heidän mielestään kuuluu, eli puolet. Ja näin kirjoitettuna se kuulostaa hassulta, että lapsia jaettaisi kuin omaisuutta, puolet sinulle ja puolet minulle riippumatta siitä mikä on lapsen ikä tai miten tämä jako tapahtuisi, mutta näin se on ainakin meillä mennyt. Mikään järkipuhe ei auta, ei lastenvalvojalla eikä perheneuvolassa. Ja aina riitatilanteessa uhkaillaan yksinhuoltajuudella ja kuinka minun käytökseni on kirjattu ylös ja kuinka oikeus hänen mukaansa katsoo minun olevan täysin kykenemätön yhteistyöhön ja antavan tämän perusteella hänelle yksinhuoltajuuden. Mutta sanotaanko näin, että hyvä asianajaja on kullanarvoinen näissä tapauksissa

[Notavictim]

Mulla taas alussa oli pelko siitä, uskooko kukaan mua kun kerron, mitä kaikkea mä olen lapsen isän taholta kokenut mutta kukaan ei kyseenalaistanut mun kokemuksia. Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että eräs viranomainen sanoi, että lapsen isän käytös ei tosiaankaan ole normaalia, valtava kivi putosi harteilta. Mä en ole hullu! Mä en ole herkkänahkainen! En ole kuvitellut kaikkea!

Täällä narsku jäkättää aina välillä jotain, mutta tältäkin palstalta mä olen saanut valtavasti tukea ja ymmärrystä jotta olen selvinnyt paremmin pahimpien tilanteiden yli. Onneksi se on kuitenkin jättänyt meidät suurin piirtein rauhaan. Totuus tulee aina ilmi, ja jos te olette toimineet oikein sekä moraalisesti että laillisesti, teillä ei ole mitään hätää. Ei narsku todellakaan saa kaikkia puhuttua puolelleen vaikka siltä ehkä tuntuisikin, kaukana siitä!

[Macca]

Tässä on mennyt muutama päivä, kun viimeksi kävin lukemassa foorumia ja kirjoittamassa kokemuksista ja ajatuksista. Tänä aikana on sattunut pari hyvin hämmentävää tilannetta, joista halusin mainita. Kuten aiemmin kerroin, niin mies on mennyt menojaan ja periaatteessa minua ja tytärtäni ei ole ollut hänelle olemassa. Meillä ei ole koskaan käynyt paljoakaan vieraita, koska mies on ollut hyvin vastahakoinen kutsumaan ketään kylään. Varmaan liittyy kulissien ylläpitämisen tuottamiin paineisiin, että jos joku huomaisikin, ettei täällä ole meno sellaista, millaiseksi hän on tahtonut sen maalata.

Nyt on kuitenkin hänen eräs ystävänsä käynyt meillä parina päivänä kylässä, sillä tämä henkilö tarjosi minulle alaani vastaavan kirjallisen työprojektin, jota olemme käyneet lävitse. Sopineet palkasta, deadlinestä jne. Tämä ystävä noteerasi ääneen kummallakin kerralla itse, että onpa outoa, kuinka mies on luonut ns. oman maailmansa, omine vuorokausirytmeineen ja menoineen, vaikka hänellä on perhe. Vastasin hänelle, että tätä se meidän arkemme on ollut, että meillä ei ole ollut mitään yhteistä ja että tämä on yksi syy, miksi päätin, että on parempi erota. Kummallakin käyntikerralla mies oli "nukkumassa", mutta minulle selvisi myöhemmin, että hän olikin ollut hereillä. Hän ei ollut vain tullut tervehtimään ystäväänsä, vaan kuunnellut suljetun oven takaa, mitä me puhumme.

Eilettäin mies sai kauhean kohtauksen, että minä olen mollannut häntä. Että HÄN on yrittänyt olla korrekti ja saada eron sujumaan hyvin, että hän ei ole MINUSTA puhunut kenellekään huonoa, mutta minä olen käytökselläni ja puheillani vienyt asioita siihen suuntaan, että hänen täytyy kohta alkaa vastatoimiin. Hän huusi, että ties kuka tietää nyt hänen elämästään sellaista, mitä hän ei ole halunnut kertoa. Aiemmin hän ei ole käyttäytynyt aggressiivisesti, mutta nyt hän tempoi ja viuhtoi ja oli viittä vaille tulossa päälleni. Pelästyin ihan kauheasti tuota tilannetta, kun tyttö oli siinä vieressä, mutta sain pidettyä itseni rauhallisena ja sanoin hänelle, että hän ei ala minua uhkailla. Toistin sen pari kolme kertaa, kai pienessä shokissa. Hän tuijotti minua todella uhmakaasti, mutta perääntyi sitten tilanteesta ja kirosi aivan hirveästi. Me tytön kanssa menimme omiin oloihimme ja jonku aikaa piti kuulostella, että jatkaako mies riehumistaan. Ei kuitenkaan tehnyt näin, vaan häipyi omille teilleen.

Tämän aamupäivän olen viettänyt poissa kotoa, ei sillä että mies olisi edes hereillä ennen kello kuutta illalla, mutta en ole halunnut vahingossakaan olla paikalla, jos hän sattuisi heräämään aikaisemmin. Olen järjestellyt seuraavien viikkojen ohjelmaa ennakoiden ja alustavasti siten, että ainakin tyttö saisi olla poissa kotoa isänsä luona mahdollisimman paljon ennen muuttoa. Jos mies nyt sattuisi saamaan lisää näitä kohtauksia. Itse olen suunnitellut viettäväni mahdollisimman paljon aikaa kavereiden ja viime kädessä äitini luona, jonka kanssa minulla on tosin sellaiset välit, etten mieluusti hänen "nurkissaan" vietä kuin ehkä päivän tai pari.

Jotenkin tuosta eilisestä reaktiosta ja miehen aikaisemmista salakuunteluista häkeltyneenä yritin etsiä tietoa, että onko tuollainen käytös jotenkin osa eroprosessia. Löysin ainoastaan tuolta osittain haukutulta, osittain kehutulta Sam Vakninilta (http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/PuuteNL.html) tietoa, joka ainakin minusta vastaa tätä omaa ja miehen tilannetta. Mietin, että olivatko nuo hänen ystävänsä vierailut ja kyselyt ja ihmettelyt nyt jokin murroskohta, joka sai hänet sekoamaan. Minä tosiaan vastasin ihmettelyihin suoraan, rehellisesti ja lyhyesti, kun minulta asioista kysyttiin. Siksi miehen hyökkäys, että olisin mollannut häntä jne., tuntui kohtuuttomalta ja pelottavalta. Toisaalta mietin, että ärsyttikö häntä tässä asiassa myös se, että hän ei voisi sanoa minusta samalla tavalla mitään "konkreettista negatiivista". Tarkoitan, että jokainen minut tunteva tietää, että minä olen sitä miltä näytän. Siis, että pidän huolen tytöstä ja kodista, olen kiinnostunut asioista ja ihmisistä ja yritän löytää iloittavaa niin pienistä kuin isoista asioista ihan perusarjessa. Mietin, että jos mieheni todella päättäisi puhua minusta toisille jotain, niin sen täytyisi olla sellaista, että aika moni alkaisi epäillä juttujen oikeellisuutta. Eli se olisi sitä todellista mollaamista ja suoraa valehtelua.