Viimein tämä seitsemän vuoden hulluus alkaa saada nimen. Minä olen ihmetellyt tätä kuviota että mikä taito se on kun joka kerta HÄNEN jäädessä kiinni valheistaan ym. hänestä tulee UHRI ja minä olen SYYLLINEN. Se on niin taitava, sairas kuvio että täytyy jo ihailla sitä taitoa!
Alkuaikoina kun tuli jostain riitaa ja hän veti ensimmäisen EPILEPSIAKOHTAUKSEN silmieni edessä, se meni pieleen koska hän ei tiennyt että exäni oli ollut epileptikko...se oli taitavasti esitetty kohtaus...sanoin hänelle että voit nousta minä erotan aidon ja epäaidon kohtauksen...Siihen loppui häneltä epilepsia.
Nykyään hän on vanheneva mies ja aseet on uudet. Hän sotkee tahallaan, ei siivoa jälkiään, on vastuuton, mikään ei kosketa, jäävuori jonka lähellä tulee kylmä, saippua josta ei saa kiinni. Joo, jaa, ei, ainoat sanat mitä hän sanoo ja TIETÄÄ kuinka kuinka se tuntuu minusta pahalta...
Aina ja kaikessa on kyse hänestä. Ainoat keskustelut mitä on nämä vuodet veivattu ovat liittyneet hänen ongelmiinsa, niistä pitää puhua koko ajan.
Jos hän loukkaa minua...hän voi tulla ja aloittaa "Kyllä "MINÄ olen kurja ihminen kun toimin taas noin." MINÄ, minä, minä ja hetken kuluttua huomaan ettei hän todellakaan pysty edes tuntemaan aitoa syyllisyyttä, ei empatiaa...Ainut tunne joka on aito, on ITSESÄÄLI.
Olen miettinyt jos otan eron ja elämäni illassa voisi olla muutakin kuin olla äiti, palvelija ja hoitaja aikuiselle!
