Olenko narsismin uhri vai kiittämätön kakara?

[Iinesankka]

Olen 26-vuotias nainen ja minulla ei ole hajuakaan kuka tai millainen ihminen olen. Toisina päivinä olen varma, että isäni on narsisti mutta toisina taas häpeän, että olen koskaan edes voinut ajatella niin, miten kiittämätön ja hemmoteltu kakara olenkaan. Joskus jopa mietin, että ehkä minä itse olen se narsisti. Tunteeko joku muu täällä joskus samoin?

Olen varakkaasta perheestä. Meillä ei ole koskaan ollut pulaa mistään, on ollut kalliit harrastukset ja kaikki puitteet viimeisen päälle. Ei ole ollut huumeiden väärinkäyttöä, juurikaan väkivaltaa (pientä ruumillista kuritusta kyllä joskus) ja vaikka alkoholi onkin ollut läsnä vahvasti lapsuudessani, vanhempani eivät kuitenkaan ole alkoholisteja. Isäni on menestynyt liikemies ja hänellä on valtava verkosto ihmisiä ympärillään. Isälläni oli aina suhteita muiden naisten kanssa, mutta niistä ei koskaan puhuttu. Isä matkusti paljon ja usein ja oli pitkiä aikoja poissa, milloin moottoripyöräilemässä ja milloin moottorikelkkailemassa. Kerran hän oli vuoden poissa ja kaikki esittivät, että se oli ihan normaalia. Hän myös osti äidiltäni salaa talon, johon suunnitteli muuttavansa naisystävänsä kanssa, mutta ei kuitenkaan ikinä tehnyt niin. Äitini yritti itsemurhaa ja isän naisystävän aviomies tappoi itsensä.

Lapsuus on jättänyt minuun paljon ristiriitoja: Olin aina isän suosikki: "sä oot sentään niinkun ihminen, toisin kun äitisi ja siskosi". Isäni olisi kovasti halunnut pojan ja oli pettynyt, kun minusta tulikin tyttö ja äitini ei halunnut enempää lapsia. Sain nuoruuteni kuulla olevan "se poika, jota isäs ei ikinä saanut, vaikka niin kovasti toivoi". Kotonamme vallitsi hyvin perinteinen perhemalli. Äidilläni oli hyvin vaativa työ, mutta silti hän hoiti kaikki kotityöt ja me siskon kanssa silitimme jopa isän bokserit. Isä ei siivonnut edes vessanpönttöä jälkeensä, sillä "hän ei mihinkään paskaharjaan koske". Opin, että naisen pitää palvella ja miellyttää, hoitaa koti ja olla kaunis. Toisaalta taas opin, että nmoderni nainen saa menestyä ja pitää olla uraohjus. Kun tulin kaapista, isäni sanoi, että "sehän on nykyään muotia". En uskalla tuoda kumppaneitani kotiin näytille, sillä vanhempani tuomitsevat heidät kaikki. Eivät ääneen, mutta aistin sen. Isäni osaa pilkata ihmisä ilman, että se mitä hän sanoo edes kuulostaa loukkaukselta.

Olen aina kärsinyt mielenterveysongelmista. Olen saanut milloin mitäkin diagnooseja yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä masennukseen, syömishäiriöistä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, käynyt katkolla ja suljetulla osastolla. Olen ollut vuosien varrella koukussa alkoholiin, amfetamiiniin, kannabikseen, nöyryyttäviin ihmissuhteisiin, väkivaltaiseen pornoon, itseni satuttamiseen jne. Yrittänyt täyttää jotain tyhjää aukkoa sisälläni, mutta se ei vaan täyty, vaikka mitä teen. 13-vuotiaana aloitin käymään säännöllisesti nuorisoneuvolan psykologilla vanhemmimltani salaa. Aina on tutkittu, että mikä tässä lapsessa on vikana. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että ehkä se vika ei koskaan ollutkaan minussa.

Äitini löysi masennuslääkkeeni kun olin 15-vuotias ja siitä seurasi myrsky. Sain kuulla, kuinka olen "syntynyt kultalusikka suussa" ja että "ihmisillä on oikeitakin ongelmia" ja että "ei sua mikään muu vaivaa kun huomionhakuisuus". Kuulen vastaavanlaisia kommentteja edelleen. Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta voida pahoin, koska asun omistusasunnossa ja minulla on korkeakoulututkinto.

Tuskin kukaan jaksaa näin pitkää tekstiä lukea, mutta jos joku luki, haluaisin kuulla mielipiteitänne. Kuulostaako tämä narsismilta?

[Harmaus]

Voi olla että osa kommenteista on kateutta sillä päällisin puolin sulla on ollut kaikki kunnossa, siinä missä ihmiset vähemmän varakkaista perheistä ovat joutuneet taistelemaan muustakin kuin henkisestä hyvinvoinnistaan, mm. arjen perustarpeet ja harrastukset, mm. onko varaa ja aikaa, sekä tietenkin menestyminen koulussa ja töissä joten pystyt käytännössä elättämään ittesi ja tekemään mielekkäitä asioita myös vapaa-ajalla vaikka voit henkisesti pahoin. Mielenterveysongelmat ei katso taustaa vaikka ne jotka suoriutuu koulussa/töissä jotenkin nähdään terveempinä: "ongelmat ei halvaannuta elämääsi paikalleen" jos näin voi sanoa. Jokaisella on omat ongelmansa elämässä.

Pystytkö kertomaan jotain noista ihmissuhteistasi, mm. mitä niissä on tapahtunut puolin ja toisin ja mikä saa sut miettimään oletko narsisti ja mikä saa sut miettimään mitä jos se toinen on narsisti? Ja kun mainitsit ton huomion hakemisen ja tyhjän aukon, miten pitkälle olet valmis menemään/olet mennyt täyttääksesi ton aukon esimerkiksi ihmissuhteissa?

[Iinesankka]

Kiitos vastauksesta!

Näitä "ei sinua mikään vaivaa" kommentteja kuulin siis lähinnä vanhemmiltani, en niinkään muilta ihmisiltä, en ainakaan päin naamaa. Olisin kyllä milloin vaan vaihtanut koreat uloiset puitteet emotionaalisesti tasapainoiseen kotiin.

Kun tapaan uusia ihmisiä, skannaan koko ajan tilannetta ja mukautan aina käytökseni sen mukaan, minkä kuvittelen vetoavan juuri heihin. Huomaan olevani todella erilainen eri ihmisten seurassa ja se on hämmentävää. Olen lukenut, että narsistit tekevät tätä ja se olisi osasyy siihen, miksi he ovat niin hyviä manipuloimaan. Toisaalta se lienee myös klassinen "people pleaser" -ominaisuus. Olen todella hyvä hurmaamaan ja miellyttämään ihmisiä (narsistinen ominaisuus). Minusta tuntuu, että valehtelen tai näyttelen koko ajan. Jopa yksin ollessani havahdun joskus ajattelemaan, että "mitä sä siinä itket, sä vaan näyttelet ja haet huomiota", mutta eihän siinä ole mitään järkeä, miksi esittäisin mitään roolia yksin ollesssani.

Huomaan hakeutuvani epätasapainoisiin ihmisuhteisiin, esimerkiksi itseäni huomattavasti vanhempien ja oman alani asiantuntijoiden kanssa. Toisaalta taas löydän usein itseni suhteesta ihmisten kanssa, jotka kärsivät erilaisista sosiaalisista ongelmista. Ystäväni ovat joutuneet useamman kerran sanomaan, että heistä tuntuu, että kumppanini käyttää minua hyväkseen. Olen usein olevani romanttisissa ihmissuhteissa se, joka panostaa enemmän, etenkin suhteissa miesten kanssa. Lainaan rahaa, teen heidän puolestaan työttömyyskorvaushakemuksia ja yritän etsiä työpaikkoja. Välillä kuitenkin jään miettimään, autanko heitä vain siksi, että he olisivat riippuvaisia minusta (tämäkin on ymmärrykseni mukaan narsistien suosima taktiikka). Pelkään yli kaiken, että minut hylätään ja siksi usein sabotoin itse omat romanttiset suhteeni. Alan miettiä, että toinen varmasti inhoaa minua, kun olen näin ruma ja lihava, ja sitten olen taas syömishäiriökierteessä. Olen usein etsinyt seuraavan romanttisen suhteen jo ennen edellisen päättymistä, etten vain jäisi yksin. (Pettäminen taitaa olla yksi narsismin tunnusmerkeistä.) Olen päättänyt, että en enää ala monogamisiin suhteisiin, sillä tiedän, että tulisin kuitenkin vain pettämään ja satuttamaan. Haluan kuitenkin olla tästä rehellinen ja etsinkin nykyään avoimesti avointa/ polyamorista suhdetta.

Tyhjää aukkoa sisälläni täytän maladaptiivisella käytöksellä, mutta en aseta sillä vaaraan ketään muuta kuin itseni. Toki läheiseni joutuvat kantamaan minusta huolta ja se on ilkeää heitä kohtaan. Olin kerran kaksi viikkoa sairaalassa ja se oli yksi elämäni parhaista ajanjaksoista. Äitini kävi katsomassa minua melkein joka päivä, ystävät soittelivat koko ajan ja poikaystävänikin tuli katsomaan minua kahdesti. Sain huomiota ja rakkautta ja se tuntui ihanalta. Tunsin, että minua rakastetaan. Isäni ei käynyt.

Narsistiksi olen epäillyt isääni ja yhtä entistä kumppaniani (selvisi, että hän oli valehdellut minulle aivan kaikesta). Minusta tuntuu, että isäni ei kykene empatiaan. Hän on kuitenkin hyvin pidetty ihminen eikä kukaan muu tunnu pitävän hänen käytöstään ongelmallisena. He ovat yhä naimisissa äitini kanssa ja hänellä on elelleen salasuhteita. Ehkä en itse ole kovin empaattinen, koska en ymmärrä hänen käytöstään. onhan hänkin joutunut kokemaan kaikenlaista, isänsä oli sodassa jne.

[Harmaus]

Olet tietoinen käytöksestäsi ja itsereflektioon kykenevä henkilö, narsisti harvemmin osoittaisi jälkimmäistä. Ja moni noista kuvaamistasi tavoistasi toimia on voisinko sanoa kaksiteräinen miekka, eli niitä esiintyy sekä narsistien uhriutuvilla lapsilla sekä narsisteilla. Jonkinlainen sosiaalinen sopeutuminen on tärkeää mutta uskon ymmärtäväni että mittasuhteet on enemmän mitä "normaalilta tavikselta" voisi odottaa.

Oletko kysynyt itseltäsi miksi sopeudut niin paljon, hurmaat tai manipuloit? Mikä on pohjimmainen syy? Onko se huomio, sosiaaliset hyödyt, pelko jätetyksi tulemisesta? Ja onko toi sisäinen äänesi mikä moittii huomion hakemisesta sun oma vai kaiku siitä mitä vanhempasi susta sanovat? Vedätkö rajoja ihmissuhteisiin tai omaan elämääsi?

Toi riippuvuussuhteiden luominen on tosiaan myös ominaista sekä narskuille että uhreille. Jossain vaiheessa tosin siinä käy juuri kuten kuvasit, et petä pelkästään sitä toista vaan myös itsesi riippuvuuteen investoimisella ja vieraisiin suhteisiin hyppimällä. Rikot omat rajasi yrittämällä kontrolloida toista. Lisäksi todennäköisesti loukkaat myös toista, sen sijaan että ihmissuhteissasi olisi aitoa lojaaliutta ja selvät rajat joiden pohjalta arvioida onko suhde tasapainossa, suhde perustuu siihen että täytät sen toisen kautta omat täyttymättömät tarpeesi. Tietenkin jos kumppani ei arvosta lojaaliutta ihmissuhteissa, se ei satuta niin paljon kuin semmoista kelle tää on terveen suhteen kulmakivi.

Mielestäni osoittaa silti tervettä huomiointia sekä sua itseäsi että muita kohtaan, että pyrit olemaan rehellinen tulevista suhteistasi ja tarpeistasi.

Narsisteille on ominaista se että he ovat pidettyjä ja ettei kukaan tunnu näkevän heissä mitään vikaa mutta jokin tuntuu kumminkin puuttuvan. Silti kaikki pidetyt ihmiset eivät ole narsisteja. Näin aikuisiällä oon huomannut että empatia on vähän semmonen idealisoitu ja toivottu piirre, mutta samalla yhteiskunta demonisoi tietyt emotionaaliset tarpeet jotka tulee empatian mukana - mm. sen empatian pitäisi olla absoluuttista hyväksyntää ja ymmärrystä erimielisyyksistä huolimatta ja moraalista pahaa ei saisi nähdä. Koskaan. Muuten tullan tuomitsemaan empatiakyvyttömäksi aika nopeasti, ilman että edes opetellaan tuntemaan toista kunnolla ja katsota missä mittasuhteissa (ja rajoissa) toinen osoittaa empatiaa (tai sen puutetta) elämänvalinnoissaan. Empaattinen ihminen ei mm. saisi ilmaista itseään ja yksilöllisiä tarpeitaan ollenkaan, mutta kukaan ei ole yli-ihminen eikä kukaan voi olla ymmärtävä jeesus 24/7 365 päivää vuodessa.

Tosta vaaraan asettamisesta voisin kaiketi sanoa että monesti maladaptiivinen henkilö olettaa että omat teot eivät aseta vaaraan ketään muuta kuin hänet itsensä, mutta joskus siinä voi passiivisesti myös asettaa toiset vaaraan välittivät he sun hyvinvoinnista tai eivät. Muutaman esimerkin tiedän mutta ne ei mielestäni kuulu julkiselle keskustelupalstalle.

Oot kumminkin onnekas että joku on käynyt katsomassa ja osoittanut että kun näet nurjan puolen elämästä, he ovat läsnä, vaikka se mitä sulle tapahtui ei ollutkaan uhriutumista susta riippumattomista syistä vaan enemmän omista valinnoistasi johtuvaa. Musta on luksusta että äiti käy kattomassa joka päivä ja ystävät soittelevat jatkuvasti, vaikka ehkä jos omalle kohdalle kuvittelisin, toi voisi myös tuntua kuluttavalta ja liialta hössöttämiseltä. Tiedän että mulla on tässä katkeruutta mutta kaiketi silti on hyvä olla rehellinen; kaikilla ei ole edes siivua siitä hyvästä mitä sulla on eivätkä ole saaneet sitä vaikka kuinka yrittävät. Ehkä tässä mielessä voisin sanoa että sekä uhri (ja siksi myös oireileva?) että kiittämätön, mutta voin olla väärässä jos ajatellaan että oma taustani ja kokemukseni värittävät mielipiteitäni myös. En halua syytellä kummiskaan tyyliin "sun vika ettei muilla ole", toivoisin silti että arvostaisit enemmän mitä sulla on, jos sillä on sulle enemmän merkitystä kuin huomion saaminen.

[Iinesankka]

Tässä on paljon pureskeltavaa, kiitos taas vastauksestasi! Jään pohtimaan mainitsemiasi asioita, viestissäsi oli monta hyvää huomiota, kiitos niistä. Pelko hylätyksi tulemisesta on yleensä se päällimmäinen sosiaalista käyttäytymistäni ohjaava motiivi, niin hyvässä kuin pahassa.

Olet myös oikeassa, että olen varmasti siinäkin mielessä etuoikeutetussa asemassa, että minulla on rakastava äiti ja ystäviä, jotka välittävät. Olen aina kantanut syyllisyyttä isäni epäreilusta kohtelusta siskoani ja äitiäni kohtaan sekä ulkoisista puitteista, joiden tiedostan olevan paremmin kuin monella muulla, mutta äidin ja ystävien rakkaudesta en olkaan vielä tajunnut potea syyllisyyttä. Ilmeisesti monilla narsistien uhreilla ei ole näin hyvää tukiverkkoa ja se on varmasti todella rankkaa.

Vaikka ymmärrän, että monilla on asiat huonommin kuin minulla, sen tiedostaminen ei kuitenkaan auta itsetuhoisuuteen, ehkä jopa pahentaa sitä: kuinka epäonnistunut yksilö minun täytyykään olla, jos en selviä edes tästä helposta elämästä, joka minulle on annettu. Tuo mainitsemani sairaalareissu tuli siis siitä, kun olin yrittänyt itsemurhaa ottamalla yliannostuksen, mutta äitini pelasti henkeni. Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta tähön mennessä ainoa yritys, jonka olen uskaltanut viedä loppuun asti.

Olet myös ihan oikeassa siitä, että olen joutunut ongelmiin ihan omista valinnoistani johtuen. Siitä huolimatta, jos tätä kejua sattuisi lukemaan joku muu, joka kärsii samanlaisista ongelmista kuin minä, niin haluaisin ehkä kuitenkin vielä mainita, että mielenterveys- ja päihdeongelmat eivät aina ole ihmisten omia valintoja, vaikka niin usein ajatellaankin.

[Belle]

Mielestäni toisen ongelmia ei voi koskaan arvioida ulkoisten puitteiden perusteella. Se, että ihmisellä näyttää ja kuulostaa olevan kaikkea, ei ole minkäänlainen mittari arvioida sitä, miten hyvin toisen "pitäisi" voida. Ongelman vähättely sillä, että jollain toisella asiat on vielä huonommin, on tunnettu virheargumentti. Itsekullekin on tietysti hyväksi opetella kiitollisuutta, mutta se on jo eri tarina.

Kirjotitin parisuhdeketjuun hiukan samasta teemasta, mitä pohdit, eli siis pohdin siinä omaa narsismiani "uhrina" (en oikeastaan tykkää tuosta uhri-sanasta tässä yhteydessä). Ehkä sinullakin saattaa olla tietylaisia ongelmia oman narsismisi kanssa, mutta kuitenkin tietyllä tapaa aivan päinvastaisia, kuin ihmisellä, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Ehkä kuitenkin ongelmasi ovat saman teeman ympärillä kuin narsistillakin, toisessa päätä akselia vaan.

Sinulla on mahtava kyky itsereflektioon ja olet rehellinen itsellesi. Ne ovat tiesi eteenpäin. Toivottavasti löytäisit vaikkapa hyvän terapeutin, joka osaisi tukea sinua matkalla, joka on selvästi jo alkanut. Voimia!

[Iinesankka]

Mielestäni toisen ongelmia ei voi koskaan arvioida ulkoisten puitteiden perusteella. Se, että ihmisellä näyttää ja kuulostaa olevan kaikkea, ei ole minkäänlainen mittari arvioida sitä, miten hyvin toisen "pitäisi" voida. Ongelman vähättely sillä, että jollain toisella asiat on vielä huonommin, on tunnettu virheargumentti. Itsekullekin on tietysti hyväksi opetella kiitollisuutta, mutta se on jo eri tarina.

Kirjotitin parisuhdeketjuun hiukan samasta teemasta, mitä pohdit, eli siis pohdin siinä omaa narsismiani "uhrina" (en oikeastaan tykkää tuosta uhri-sanasta tässä yhteydessä). Ehkä sinullakin saattaa olla tietylaisia ongelmia oman narsismisi kanssa, mutta kuitenkin tietyllä tapaa aivan päinvastaisia, kuin ihmisellä, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Ehkä kuitenkin ongelmasi ovat saman teeman ympärillä kuin narsistillakin, toisessa päätä akselia vaan.

Sinulla on mahtava kyky itsereflektioon ja olet rehellinen itsellesi. Ne ovat tiesi eteenpäin. Toivottavasti löytäisit vaikkapa hyvän terapeutin, joka osaisi tukea sinua matkalla, joka on selvästi jo alkanut. Voimia!

Kiitos vastauksesta! Kävin lukemassa aloituksesi parisuhdeketjussa ja se kolahti. Se mitä kirjoitit tuntui todella samaistuttavalta ja toi selkeyttä ajatuksiini.