Kun narsisti kastelee oman narsismimme kukkaa

[Belle]

Aika moni on miettinyt täällä sitä, onko läheinen narsisti, vai saattaako jopa itse olla narsisti. En usko, että kukaan, joka pohtii narsismin mahdollisuutta omalla kohdallaan, omaa narsistista persoonallisuushäiriötä. Olen kuitenkin omaa itseäni miettien alkanut ajattelemaan, että meillä narsistisiin ihmissuhteisiin haksahtavilla saattaa olla keskivertoa enemmän jonkilaisia "issueita" sillä samalla akselilla, jonka toisessa päässä sijaitsee narsistinen persoonallisuushäiriö.

Moni narsistisiin ihmissuhteisiin haksahtava on uskoakseni eräänlainen people pleaser, ylikiltti ja tietyllä tapaa täydellisyyden tavoittelija. Tämä juontaa ehkä lapsuudesta. Ehkä emme ole tulleet täydellisesti hyväkstyksi lapsena sellaisena kuin olemme. Olemme oppineet hakemaan hyväksyntää tietynlaisella käyttäytymisellä. Ehkä meiltä on puuttunut isäsuhteessa sellainen peili, joka heijastaisi, kuinka ihana lapsi isällä onkaan. Erityisesti tytöille tämä isän antama positiivinen heijastus olisi ollut tärkeä tulevalle naiseudellemme. Tai ehkä tämä asia tulee jo geeneistämme; olemme ehkä erityisherkkiä, joille heposti tulee kokemus, ettei ole tarpeeksi hyvä, tai että on vääränlainen.

Mikä tahansa hiljalleen syntynyt haavamme onkaan, se haava saa meidät vielä aikuisenakin hakemaan edelleen laastaria ja hoitoa haavalle. Se haava sijaitsee akselilla, jolla sijaitsee ihmisen narsismi. Meiltä ehkä puuttuu tervettä itserakkautta, kykyä vetää raja siihen, mihin asti toisia täytyy miellyyttää, tai keneltä edes janoamme hyväksyntää. Meillä, kuten narsitillakin, on tietynlaista rajattomuutta. Emme osaa vetää rajoja, ja narsistin kanssa rajoja ei voi vetää. Siinäkin palvelemme toisiamme.

Meillä on ongelmia itserakkauden kanssa kuin narsistillakin. Reagoimme niihin tosin hyvin erilailla, ja selviämiskeinomme ovat hyvin erilaiset. Ja ongelmamme tällä saralla eivät ole yhtä syviä ja halvaannuttavia, kuin narsistilla. Meillä on usein vahva kyky itsereflektioon, minkä voimme kääntää armottomasta itsekriitikistä voitoksi.

Meidän on kuitenkin oltava tarkkana, sillä narsistin harrastama gloriointi, imartelu ja jalustalle nostaminen vaikuttaa olevan lääkettä omaan haavaamme. Narsistin liehittely saattaa saada oman "narsismimme" kukkimaan, kun sitä on tarpeeksi kasteltu narsistisella lähdevedellä. Koska me painimme narsistin kanssa jokseenkin samojen teemojen ympärillä, vaikkakin hyvin vastakohtaisilla tavoilla, se tekee meidän ja narsistin välillä valtavan vetovoiman, jota kumpikaan ei voi olla huomaamatta. Olemme toisillemme kuin huumetta. Siis hyvää, mutta pahaksi.

Jos ihminen on hyvin tasapanoinen omalla narsismin akselillaan, ei narsisti saa hänestä otetta.

Pystyikö kukaan samaistumaan..?

[krassi]

Olen samaa mieltä siitä, mitä kirjoitat. Ero narsistin ja hänen uhrinsa välillä on se, että uhri pystyy muuttumaan, mutta narsisti ei pysty.

Muuttuminen vaatii uhrilta totista yrittämistä. Muuttuminen on mahdollista sen jälkeen, kun on tiedostanut omat " viat". Niitä asioita, joista belle kerrot. Voi tulla sellaiseksi, että ei enää haksahda narsisteihin.

[Jasmiini]

Menee juurikin noin. Ja kun tarpeeksi pitkälle pääsee, tunnistaa sen narsistin positiivisen palautteen teeskentelyksi tai keinoksi saada vain jotain, mutta silti se tuntuu hyvälle ja huomaa taas olevansa valmis tekemään mitä vaan. Meissä on kohta, johon narsismi uppoaa, ja sitä on vaikea vastustaa.

[Belle]

Niin, miksi sitä ei voi vaan lakaista narskun elämästään, kun kerran tämän kaiken tietää. Sepä se.

Kukaan toinen ei ole koskaan mennyt vastaavalla tavalla "ihoni alle", vaikka kuinka on ollut kaunopuheista. Eli pelkät kaunopuheet eivät riitä, vaan (oletetussa) narsistissa on muutakin houkuttavaa. Ehkä se on tietyllä tavalla se (valheellinen) yhteys joka syntyy, kun jollain tavalla kumpikin ymmärtää toista samanpohjaisten haavojen takia (jotka narsistilla ovat kuitenkin huomattavasti syvemmät).

Narsistilla on usein myös monia muita kiehtovia ominaisuuksia, eivätkä ne kaikki ole edes huonoja ominaisuuksia. Ulkonäöstä puhumattakaan.

Suurimpana erona lienee meissä se, että narsisti torjuu kaikin voimin kohtaamasta sisintään ja todellisinta itseään, haavojaan. Hän käyttää kaiken efforttinsa torjuakseen tämän kaiken tietoisuudestaan. Me taas olemme kykeneväisiä kohtaamaan haavamme, emmekä torju vastaavin defenssein vaikeita tunteitamme (ilmeisesti suorastaan janoamme niitä..).

[krassi]

Näin on. Olen yllättynyt, miten tehokkaasti narsisti torjuu kaikki haavat. Ei edes yritä miettiä. Luulen, että heillä yksinkertaisesti ei ole kykyä ajatella syvällisesti. Tosin narsisteja on eriasteisia. Jotkut pystyvät jonkinlaiseen itsetutkiskeluun.

Uhrien mahdollisuus muuttua perustuu siihen, että he pystyvät perusteelliseen itsetutkiskeluun. Terveellistä on kyllä unohtaa pohtiminen välillä ja tehdä tavallisia, konkreettisia asioita.

[Belle]

Veikkaan, että ne haavat ovat narsistilla liian syviä tullakseen kohdatuksi. Niiden kohtaaminen tavallaan tuhoaisi narsistin ja sen hauraan minuuden, jota hän kaikin keinoin yrittää pitää epätoivoisesti kasassa.

[krassi]

Joo, niin varmaan on. Surullista oikeastaan.

[riippuva]

Kuulostaa tutulta ja ihan asialta. Tälläisessa suhteessa pohdin onko minulla toivoa omalla kehittymiselle saada kiltteyden sijasta selkeällä rajoilla toisen näkemään oman kipunsa. Minkä asteinen tuo narsismi on hänellä, olenko liian kilttinä antanut luvan / tilan olla kasvamatta?

[riippuva]

Jossakin YouTubesta löytyvässä keskustelussa kiltteyteen liittyi siitä muodostuva piilonarsismi joka tässä keskustelussa tulee esille. Tunnistan itsessäni tätä ja pää menee välillä sekaisin että olenko sittenkin itse sitä enkä tunnista...

[Belle]

Niin, tällaisena reflektioon taipuvaisena henkilönä olen pohtinut asiaa paljon, ja löydän välillä pelottavankin paljon itsestäni yhtymäkohtia narsismiin. Joko minulla todella on keskivertoa enemmän narsistisia ongelmakohtia, tai sitten pohtivana ihmisenä tiedostan ja myönnän nämä "varjopuolet" itsessäni keskivertoa paremmin. Mene ja tiedä.. ehkä voin kuitenkin tämän oivalluksen avulla kehittyä ihmisenä.