Jatkuva syyttely

[Lilium]

Olen suhteemme alusta alkaen ollut syypää kaikkeen. Jos olen loukannut tahattomasti puolisoani, hän kostaa sen. Kostaminen ja rankaiseminen voi olla esimerkiksi sitä, että hän raivoaa ja haukkuu minut mitä kamalimmalla tavalla, uhkaa erolla ja sen jälkeen alkaa päivien mykkäkoulu. Tämä kaikki voi saada alkunsa siitä, että sanon väärällä äänensävyllä jotain tai en ole samaa mieltä hänen kanssaan jostain. Kostaminen voi alkaa siitäkin, että itselläni on huono päivä. Silloin hän kokee, että on oikeutettua kostaa olemalla vihainen.

Muutenkin vika on aina minussa. Hävinnyt tavara tarkoittaa automaattisesti, että minä olen sen hävittänyt. Jos hän unohtaa pakata matkalle jotain mukaan, on sekin minun syytäni.

Olen niin loppu jatkuvasta syyttelystä. Empatiaa ei heru koskaan, ei edes syöpäepäilyn aikana. Jos hän on vihainen minulle, kuten usein on, hän tekee pientä kiusaa kaikin tavoin, esimerkiksi kuuntelee vihaamaani musiikkia täysillä ja porsastelee pieremällä ja sotkemalla. Lisäksi hän muistuttaa, miten katuu sitä, että menimme naimisiin ja miten hän joutuu pohtimaan sitä, voiko enää olla kaltaiseni naisen kanssa.

Alan olemaan valmis eroamaan. Pelkään, että siitä tulee riitaisa ja tuskallinen. Pelkään myös, että en pysy eropäätöksessäni. Mieheni, kaikesta kurjuudesta huolimatta, on ollut minulle rakas. ”Hyvittämiskausina” ero ei tunnu oikealta, tyhmää, koska tiedän hänen vetävän roolia.

Miten olette päätyneet eroon ja miten olette siinä päätöksessä pysyneet?

[Peppiina]

Kuulostaa tutulta. Minunkin ex-mieheni teki tuota kiusaa kaikesta. Esim laittoi roskia kahvinkeittimeen, meikkilaatikkoon, piilotti kenkiä, lasten kenkiä ja vaatteita joutuin hakea korkean kaapin päältä tai etsiä, jos olin leiponut heitti leivosten päälle nenäliinoja tai korvapuikkoja yms. Lista on pitkä. Raivoamista tuli ihan kaikesta eikä sitä osannut ennakoida. Niihin liittyi huutamista, tavaroiden rikkomista ja haukkumista.

Empatiaa ei myöskään ole näkynyt. Olen hoitanut pihatyöt, aikanaan koirat ja lapset vaikka kuumetta olisi ollut 40 astetta tai vatsatauti mikä vie voimat niin etten pysy pystyssä.

Minulle Ex-mies oli myös tärkeä ja tämä piti suhteessa kiinni. Yritin saada lääkäriin, terapiaan ja pariterapiaan. Lupauksia on tullut ja pariterapiaan jopa lähti. Siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä ja yksilöterapiaa on lupaillut monet kerrat, kun olen ollut lähdössä, mutta kun olen jäänyt niin ei ole mennyt.

Muutaman vuoden mietin eroa ja pelkäsin ihan älyttömästi, että hän saa lapset joka toinen viikko jos erotaan tai tappaa lapset mitä on myös uhannut. Olen itkenyt monet yöt ja ollut tosi lamaantunut jo tilanteen kanssa. Lopulta keväällä lapset itkivät, etteivät uskalla jäädä kotiin isän kanssa koska isä lyö. Siinä oli viimeinen niitti. Päätin etsiä asunnon siihen kun koulu loppuu. Lapset olivat kuitenkin puhuneet äidilleni kotioloista, joka antoi vaihtoehdoksi soittaa lastensuojeluun itse tai hän soittaa. Päädyin soittamaan itse, josta ohjattiin toiseen paikkaan ja sieltä ohjattiin turvakotiin. En tiedä olisinko itsenäisesti saanut tehtyä tätä päätöstä ikinä. Nyt on vasta hetki vierähtänyt ja tuntuu että on pudonnut valtava taakka harteilta. Alkuun itkin melkein koko ajan, mutta nyt on enemmän rauhaisampi olla. Pieniä asioita, kuten leivoin kakkua, kaadoin kermaa päälle ja kulho tippui siihen ja kermat levisi pitkin. Alkuun tuli sama paniikki, kuin aiemmin, mutta sitten niin helpottunut olo, että eihän tässä muuta, kuin että siivoaa vaan ja se siitä, kukaan ei ala raivoamaan

Meillä vielä ero pahasti kesken. Ositusta ei suostu tekemään, asunnon myyntiin tai lunastukseen ei suostu tai valehtelee sillä mitä tulee tapahtumaan. Elatusmaksut menossa oikeuteen, koska ei suostu maksamaan yms. Autosta oli hajotettu ikkuna sen jälkeen, kun sai asianajajalta kirjeen elatusmaksuista. Pihalla käyty siirtelemässä tavaroita meidän poissa ollessa ja rikottu aitaa. Naapurit nähnyt liikkumassa meidän pihoilla päivällä ja yöllä kun näytin kuvaa. Lapsia manipuloi puhelimitse. Onneksi tapaamiset on valvottuja. Kaikesta tästä kiusanteosta huolimatta koen että päätös oli oikea ja tässä on pysyttävä!

Sinäkin ansaitset kodin jossa saat olla oma itsesi, saa käydä vahinkoja ja saat hengittää!

[SirpaLeeena]

Tutulta kuulostaa!

Syyllisyyden taakkaa kannan minäkin, kaikesta! Tuo empatian puute sairastelun aikana osui ja upposi. Minäkin tein lumityöt kuumeessa,vein lapsia tarhaan ym.

Kerran sairastuin oksennustautiin, oksensin koko yön. Yöllä ei tullut edes katsomaan olenko ok vaikka hyvin tietää että oksentelun syynä voisi olla jokin muukin kuin vatsatauti, esim. aivoverenkierronhäiriö. Ajattelin ettei hän ehkä sitten ollut kuullut koska yritin oksentaa hiljaa ettei muu perhe herää.
Aamulla nousin varhain pienimpien kanssa, hän nukkui, herättyään sanoi, että "kuulin kyllä että oksensit, mutta sain silti vielä unenpäästä kiinni". En sentään pyytänyt anteeksi sairastumistani vaikka ilmeisesti hän sitä odottikin.

Syyllinen olen aina. Hän ei raivostuisi jos en olisi tällainen. Vaikka kuinka kauniisti asiat esitän niin jos ei ole asia mieleinen niin raivokohtaus tulee. Ja perustelut raivoamiselle ja lasten kuulle haukkumiseen on se, että en ole esittänyt asiaa oikein. Väärä äänensävy tai sanamuoto tai hetki tai jotain. Raivoamiselle syy on myös siinä että minä olen tehnyt hänestä sellaisen.
Ja edelleen mietin, olenko itse vain ärsyttävä ja hullu ja liian vaativa vai onko mieheni narsisti?

Näitä esimerkkejä on pilvin pimein. Hänellä on oikeus suuttua, minulla ei.

[Iuli]

Joo, tuo on ihan perus meininkiä. Aina jos tulin kipeäksi, narsistin ensimmäinen reaktio oli että älä vaan tartuta minuun. Normaalissa parisuhteessa oltaisiin toisesta huolissaan ja kysyttäisiin että tarvitseeko apua tai jotain.

[Peppiina]

Meilläkin on ollut tuota, että minä olen hänestä tehnyt sellaisen. Perusteluina, kun ei ole ennen minua ollut sellainen. Minä olen opettanut kiroilemaan vaikken itse kiroile, sama tavaroiden rikkomisen ja kaiken muun suhteen. Itsessään ei ole mitään vastuuta. Ja minun vika tosiaan jos sanon väärään äänensävyyn, väärään aikaan yms.

[LiianRikkiHajoamaan]

Minä olen se joka on tehnyt hänestä niin saamattoman. Ei viitsi tehdä enää mitään kotona.
Minä olen se joka käy sukupuolitauti testeissä , todistaakseni etten petä.
Olin kipeänä 39 asteen kuumeessa ja ripulit vielä päälle, puoliso lähti yks kaks juomaan. Pyysin tuomaan kotiin särkylääkettä. Myöhemmin ei auttanut muu kuin lapset autoon ja vanhin lapsista apteekkiin hakemaan äidille lääkkeet. Aamuyöstä herätys ja kuuntelua kuinka häntä on kohdeltu väärin baarissa jne...tunsin itseni niin mitättömäksi kuin vain voin.
Hänessä ei ole mitään vikaa, kaikissa muissa on.

[Lilium]

Ei tuosta syyllistämisestä taida päästä eroon millään. Taitaa olla niin syvällä se asia, että tulee pysymään muuttumattomana aina. Se on kuitenkin raskasta kantaa kaikkien mahdollisten asioiden syyt harteillaan ja itsellä alkaa olemaan sen suhteen kiintiö täynnä.

[Peppiina]

Ei se tule ikinä muuttumaan. Minunkin exä luvannut miljoona kertaa muuttua, tosin myös kieltänyt käytöksensä yhtä monta kertaa ja syyttänyt minua siitä. Luvannut terapiaan, ei ole mennyt. Eron jälkeen meni, mutta en palannut koska uskon hänen lopettavansa sen heti jos palaan ellei ole jo lopettanut. Terapeutti sanoi että se on vuosien työ ja siihen pitää sitoutua. En usko että hän sitä tekee kunnolla ja loppuun asti. Minä en ainakaan ole enää vuosia odottamassa sitä muutosta.

Minä olen unohtanut suhteen aikana kuka minä olen. Käyttäytynyt täysin itselleni epätyypillisesti. Eron alku oli kamalaa, mutta samalla helpottavaa. Nyt elämä alkaa olla jo aika ihanaa suurimmaksi osaksi. Lasten kärsimys pitää mielen matalalla, koska exä manipuloi heitä ja ovat aika sekaisin tilanteesta. Muuten olen elämäni voimissa. Olen alkanut löytää itseluottamusta ja voimaa. Uskon että hyvä voittaa. Enää exän yhteydenotot ei purista rinnassa vaan voin ottaa ne kohtuu neutraalisti.

[SirpaLeeena]

Hyvä kuulla, että tunnelin päässä on valoa eikä se ole välttämättä veturi. olet päässyt eroon ja se on jo paljon. Päivä päivältä vahvistut ja löydät taas itsesi.

Olen kiltti ja miellyttämisen haluinen, empaattinen, suhteemme alussa vastikään eronnut kahden pienen lapsen äiti. Olin oikea narsistin suupala. Olemme mieheni kanssa seurustelleet viisi vuotta, meillä on yhteinen 2 v lapsi. Riidat ovat lisääntyneet, olemme enimmäkseen mykkäkoulussa kunnes taas räjähtää.

Nyt on silmät auenneet mutta elän sumussa, voiko tämä olla totta. En tajua miten olen tässä tilanteessa ja onko edes ongelmaa. Ehkä kuvittelen ja suurentelen ongelmaa. Alan kuitenkin ymmärtää, ettei tämä ole normaalia ja enkä enää yritä selitellä tätä parhain päin.

Jo suhteemme alusta asti olin miettinyt mikä tässä mättää, miksi on niin vaikeaa. Sain tietää, että en osaa käyttäytyä kuten suhteessa kuuluu. Some käyttäytymiseni oli niin ala-arvoista että jouduin lopulta riitojemme takia lopettamaan facen, instan ja blogini. Pukeudun liian seksikkäästi, ja kaikki työkaverini ovat moukkia. Työni on fyysistä mutta salille ei tartte lähtee pyllistelemään. Exäni ei saanut olla olemassa, kaikki lasten lapsuuskuvat olisi pitänyt hävittää, vein ne äidilleni.
Haluan pois tästä kuluttavasta suhteesta mutta lapsen vuoksi en tiedä miten lähteä. En pysty hoitamaan pientä ja käymään töissä yksinhuoltajana. Työrytmini on sellainen, ei siis mikään päivätyö. Minulla ei ole juuri tukiverkkoa.

Eilen raivostuin. Olin uupunut, nukkunut huonosti, 2 vuotiaamme heräili. Hänellä on kova uhma. Käyn lisäopintoja työhöni ja se vie paljon aikaa. Pihatyöt ja kotityöt painoivat, ne eivät tietenkään miehelle kuulu. Illalla koululaisen teki iltapalaa, pienin 2 v. oli vääntänyt leivänpaahtimen täysille ja leipä paloi. Lapsi laittoi uuden mutta jokin vei huomion ja sekin paloi. Mies raivostui, huusi pojalle, että mitä oikein töpeksit, miksi tahallasi poltat leipiä, eikö pitäisi tuon ikäisenä jo tajuta! Suutuin, minun lapselle et noin puhu. Hirveä riita, kuulemma minä olen se joka aina huutaa ja hänellä on oikeus lasta komentaa. Totta, komentaa saa mutta ei syytellä tahallisuudesta ym. Tämä on pisara meressä mutta taisi olla viimeinen. Sanoin, että nyt on 3 kk pakata kamppeet ja häipyä. Nyt toista päivää mykkäkoulua, jatkuu varmaan taas viikkoja.
Puolustan herkkää poikaani, mutta harmittaa kun menetin malttini.

[Lotta]

Samaa minun syyttämistä ja haukkumista elämä on meilläkin. Kaikki on minun syytäni, jopa miehen työstressi. On ollut jo 20 vuotta. Se kaikki alkoi hyvin hitaasti hiipien. Ensimmäiset syyllistämiseni koskivat sitä, että huomioin taaperoikäisiä lapsiamme enemmän kuin miestä. Annoin kuulemma enemmän aikaa lapsille ja silittelin ja juttelin lapsille enemmän kuin miehelle. Totta sekin, vastasinhan täysin lasten hoidosta, paitsi joskus mies lämmitti lapsille iltapuuron. Ja siitä se sitten on pikkuhiljaa lisääntynyt. Välillä haukkumishuutamistani on useammin, mutta nyt on taas mennyt hetki ilman haukkumistani.

Meillä kaikki mitä edustan on miehen mielestäni väärää ja huonoa. Pukeudun epäseksikkäästi ja siksi hän ei kuulemma tunne intohimoa minua kohtaan, olen huono makuuhuoneessa, en tajua kehua ja ihailla miestä, hoidan lapsia huonosti, kodin siivoustaso ei ole kovin hyvä, lapsille laitan liian vähän ruokaa, puhetyylini on outo, äänensävyni erikoinen, kasvojeni ilmeet viestivät kuulemma tyytymättömyyttä, mielipiteeni ovat outoja. En kuulemma ole riittävän sosiaalinen ja olen outo kun en ole aktiivinen somessa sekä minulla on kuulemma liian vähän ystäviä.

Mies on myös ilmoittanut millainen minun tai hänen ihannenaisensa pitäisi olla. Ihannenainen pukeutuu seksikkäästi ja käyttää aina, myös kotona, rintavaon paljastavia puseroita sekä vesirajan nipin napin peittäviä tiukkoja hameita sekä korkokantakenkiä. Hiukseni pitäisi olla pitkät ja punaiseksi värjätyt. Minun pitäisi 'ottaa' mies kesken kodin päiväaskareiden eli esimerkiki viedä hänet kesken päivän suihkuun ja antaa kunnon seksiä. Miehen mielestä ei haittaa että lapset ovat hereillä, sillä suihkun oven voi laittaa lukkoon. Minun pitäisi olla ekstrovertti, joka kutsuu ystäviä meille alituisesti ja järjestää juhlia. Minun pitäisi myös olla aktiivinen somessa, siis facessa, instassa jne ja jakaa minusta ja miehestä parisuhdekuvia siellä, koska silloin muut ihmiset näkevät että rakastan miestäni. Minun pitäisi kuulemma palvella miestä ilman pyytämistä eli tehdä hänelle aamupalat ja iltapalat oma-aloitteisesti, järjestää hänelle yllätyksiä ja tarjoilla hänelle drinkkejä sohvalle, koska se on kuulemma selkeä merkki että rakastaa aviomiestään.

Nykyään ymmärrän, että en ole ruma, outo tai huono ihminen. Mikään mitä olen ja edustan ei tule koskaan kelpaamaan miehelle. Ymmärrän myös, että syynä on miehen narsismi. Siksi osaan päästää nämä haukut toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kyllähän sitä toivoisi että kelpaisi puolisolleen juuri sellaisena kuin on. Olen tavallinen suomalainen nainen, pukeudun siististi ja meikkaan, olen hoikka ja harrastan urheilua, en käytä alkoholia enkä tupakoi, olen uskollinen ja perhekeskeinen nainen, mutta se ei riitä miehelleni.

En sitten tiedä mistä mies on piirtänyt mieleensä ihannenaisensa kuvan, jota minullekin kuvailee. On se kumma, kun hänellä on niin selkeä kuva siitä
millainen naisen pitää olla ja kuitenkaan hän ei sellaista hanki itselleen. Luulisi elämän helpottuvan, jos ottaisi ihannenaisen itselleen. Kuitenkin jo 20 vuotta minun, epätäydellisen naisen, kanssani elänyt ja eroa ei millään suostu hakemaan vaikka sitä usein uhkailee ja olen osoittanut kaiken myötämielisyyden eroa kohtaan.

Ainoa neuvo mitä voin antaa on, että koittakaa suhtautua asiaan niin, että se on se parantumaton häiriö nimeltä narsismi, mikä kaiken tuon pahuuden puhumisen aiheuttaa. Ja te olette itse ihan hyviä juuri sellaisena kuin olette.

Meillä on nyt alkanut hyvittelykausi ja mies osoittaa (todennäköisesti teeskenneltyä) empatiaa minua kohtaan. Hän mm. tiedusteli mahdanko nukkua öisin hyvin ja saanko nyt varmasti riittävästi unta sekä mitä hän voisi tehdä että yöuneni ovat hyvät. Totesin hänelle, että minulla ei ole koskaan ollut univaikeuksia, kiitos vaan kysymästä.