Kuvittelenko?

[MaLetu72]

Tämä erittäin tiivistetty.

Kuvittelenko?

Olen nyt kohta 10-vuotta ollut yhdessä puolisoni kanssa. Sitä ennen olin noin 3-vuotta yksin edellisen suhteen jäljiltä. Kaikki eteni nopeasti. Netissä ja puhelimella kirjoteltiin ja juteltiin. Jo siinä hän halusi sopia kihlat. Tavattiin viimein ja sen muutaman päivän aikana kaikki oli todella hienoa. Sovittiin että muuttaa minun luo. Olin 8-vuotta aiemmin rakennuttanut talon perintö tontille.
Alku kuukaudet meni hyvin. Puhuttiin lapsen hankkimisesta ja sitä vähän aikaan yritettiin mutta unohtui kun alkoi tulla taloudellisia ongelmia. Olin töissä ja hän kotona silloin sairaseläkkeellä. Talon velat yms. kulut olivat minun harteillani. Oli kesällä ensimmäinen riita jota olen miettinyt monta kertaa yhä vieläkin. Oltiin lähdössä automatkalle ja hän kiivastui juuri lähdössä ettei häntä saanut pakottaa samaan muottiin kuin yhtä määrättyä minun ystävää. En tietääkseni ollut tuota tehnyt. olinko tehnyt sen tietämättäni. Kauhea tunne oli koko reissun ajan kuin olisi lyöty suoraan sisuskaluihin. Olisi tuolloin pitänyt tajuta jotain? Olisiko?
Meillä oli häät sitten sen jälkeen kesällä. Olin kutsunut sinne lähisukua ja hän ystäviä, kun ei ollut väleissä sukulaisiensa kanssa. Noin vajaa vuosi meni ettei ollut kuin pieniä riitoja. Kuten esimerkiksi että en saanut puhua minun tilistäni. Se ei kuulemman ollut oikein ja suuttui kovin. Samoin minun taloa ei saanut sanoa. Se oli väärin. Se oli meidän talo.
Noin 2-vuotta ja siihen muutti samaan taloon hänen tyttärensäkin lapsineen. Mielelläni autoin, kun hänellä oli ongelmia poikaystävänsä eli nuoremman lapsensa isän kanssa. Vanhemman lapsen isää en tiedä vielä tänä päivänä. Luulin pienessä mielessäni, että asuvat vähän aikaa ja sitten etsivät oman kodin. Väärin. Me nukuimme omassa makuuhuoneessa, lapset toisessa ja tytär olohuoneessa. Hän nukkui pitkälle päivään ja me saimme hoitaa lapset. Sama jatkui kun hän löysi poikaystävän paitsi että nyt he kaksi nukkuivat pihamökissä ja lapset meidän kanssa talossa. Me hoidimme lapset.
Tytär oli asunut noin vuoden meidän kanssa ja asuivat vielä vuoden siihen päälle poikaystävä lisänä ja eivät maksaneet mistään. Ei mistään. Minulla oli viimein rahat loppu ja jaksaminenkin vähissä. Aloin kysellä milloin muuttavat omilleen. Tuli hirveät riidat. Sekä puoliso että tytär olivat vihaisia minulle mutta sen tuloksena muuttivat. Se oli kuitenkin myöhäistä. Olin syvällä talous ongelmissa. kotona sain jatkuvasti kuulla mitä tein väärin ja että ole suoraan sieltä. 4-vuoden yhteiselon seurauksena minun oli pakko myydä talo. Se oli iso paukku. Sen jälkeen sairastelin ja kävin jalka leikkauksessa. Silloin asuimme maalla talossa, jota tuli lämmittää, jotta sai edes lämmintä vettä. Seuraava päivänä olin kellarikerroksessa lämmittämissä taloa koska hän suuttui jostain. En edes muista enää mistä. Tuona aikana Tytär sai töitä ulkomailta ja oli sovittu että hän ja poikaystävä menevät ensin ja tytär tulee kuukauden kahden päästä hakemaan lapset. Ei tullut. Lapset ovat yhä meillä. Puolisoni on holhooja ja sai taistella oikeusteitse, että lapset saavat niille kuuluvat tuet. Olimme tosi tiukassa paikassa silloin.
Minua haukuttiin ja arvosteltiin niin paljon, että hankin viimein rivitalo asunnon läheltä työpaikkaa. Kuukausi pari ja he tulivat perässä. Parin muuton ja työpaikan menetyksen jälkeen ollaan nyt tässä. En koe olevani ns. hyvä ihminen. Tavallinen tallaaja, joka on tehnyt mahdottoman paljon virheitä elämässäni mutta en ikinä päivästä toiseen haukkuisi ja arvostelisi sitä ihmistä, jonka tulisi olla se tärkein. En ikinä. Näinä reiluna kolmena vuotena olen kasi kertaa saanut välilevyn pullistuman selkääni. Minut on pakotettu koiralenkille, vaikka olen pystynyt kävelemään vain 20m ja sen jälkeen kyykkyyn. Olen joutunut tekemään ruuat ja raskaammat työt, vaikka selkä on kipeä. Puolitoista vuotta sitten minun tuli hankkia asunto, jotta hän saisi enemmän tukia. Minun rahani taas väheni. Oli silti nukkuma paikka kotonakin minkä menetin sillä aikaa, kun olin viime kesänä sairaalassa jalka leikkauksen takia. Nukun yleensä kotona, kun on niin paljon tehtävää. Paikkana nyt sohva jonka puran joka aamu.
Olin vuosi sitten puoli vuotta töissä ja sain tehdä kotityöt siihen päälle. Kun hän on nyt töissä (3kk pätkä), saan palvella ruuat sohvalle, hieroa milloin jalkoja, milloin selkää, laittaa autoa aamulla lämpiämään ja tuoda leipä hänelle kahvin kanssa. Silti minun pitäisi jollain keinolla ennustaa siivotessa mitä saa siirtää ja mitä ei. Jos siirrän niin pitää muistaa palauttaa kaikki juuri niin kuin ne oli. Huuto tulee muutoin. Näistä vuosista jäi hirveä määrä pois tilanteita, joissa en ole ollut matoa arvokkaampi ja sen on voinut ilmoittaa läsnäolijoille suureen ääneen.
Silti hänellä on ystäviä ja tuttuja jopa ihastuksia, joihin en saa puuttua. Joille hän on laittanut rahaa menemään. Minulla ei ole oikeutta arvostella. Minulla ei tuota oikeutta ole. Moni pitää häntä oikein ystävällisenä ja avuliaana ihmisenä. Tästä syystä mietin, että kuvittelenko? Olen tällä hetkellä todella loppu. Olen ollut terapiassa vuosia mutta ei se edisty mihinkään, koska kotona tilanne on mitä on. En enää oikein tiedä mitä tehdä.

[kaikkenkanssa]

Luin useaan kertaan tarinasi ja kosketti.

Lainaan tekstiäsi "Näistä vuosista jäi hirveä määrä pois tilanteita, joissa en ole ollut matoa arvokkaampi" ja ihmettelen mitä oikein vielä kysyt - kuvitteletko?

Sitäkö että on onko hän narsistinen vai mitä käyttäytyessään noin kohtaasi? Oli niin tai näin, olet jokatapauksessa mielestäni hyväksikäytetty kirjoittamasi perusteella.

Taloudellisesti, fyysisesti, psyykkisesti, ajallisesti ja kaikin tavoin. Onko sinuakin viety "kuin pässiä narussa", anteeksi sanonta, itselleni kävi niin. Oletko miettinyt missä on oma elämäsi - avioliitto jonka pitäisi olla sellainen että puolin ja toisin kunnioitetaan, arvostetaan ja autetaan myötä ja vastamäessä mutta joka kestää koska rakastetaan toista kuin itseämme.

Olet valtavan suuri sydämminen ihminen, olet auttanut monia yli omien voimavarojesi kirjoituksen mukaan. Se hyvä mutta kaikealla on rajansa - onko nyt rajan vedon aika jollekkin ja joillekkin asioille elämässäsi jotka vain sinä tiedät.

Olisiko aika laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Kirjoitat että olet aivan loppu, miten ajattelet jaksavan asioiden/elämän pitkittyessä.

Meitä on paljon täällä jotka olemme tavalla tai toisella ajautuneet vaikeisiin/vaikeaan ihmissuhteeseen, niin monta tarinaa kuin ihmistäkin, autetaan toisiamme myös pääsemään niistä yli ja ohessa ensinkin hoitamaan itsemme ja oma elämämme kuntoon, meiltä usein on itsetunto viety ja sen mukana paljon muuta jotka ei häviä mielestä mutta aina on toivoa.

Sanonta "ei tarvitse kuin jaksaa yrittää niin mahdotonkin käy mahdolliseksi" pitää varmasti paikkansa.

[MaLetu72]

Yritän tuohon edelliseen vastata.

Tuolla otsikolla tarkoitin juuri että kuvittelenko tilanteen vai olenko ymmärtänyt väärin koska on hetkiä jolloin kaikki on hyvin. Toisaalta kyllä sen alitajunnassaan on tajunnut ettei kaikki ole hyvin. Ehkä täytyi vain ajautua tähän tilanteeseen ja jaksamisen rajoille jotta ryhtyy apua etsimään.
Ei minulla ole mitään suunnitelmaa. En ole ajatellut sen pidemmälle miten pääsen tästä tilanteesta pois? Olemme asuneet reilut 3-vuotta muuton jälkeen vuokralla omakotitalossa, jossa kaikki raskaat ja likaiset työt kuuluu minulle. Ei pitäisi ajatella tässä tilanteessa tällaisia mutta kaikki repsahtaa ja hoitamatta kun lähden. Minunkin nimi on vuokrasopimuksessa. Kaikkea putkahtelee mieleen. Kaikki sukulaiset ja entiset ystävät ovat toisella paikkakunnalla. Pari ihmistä joille olen voinut jutella täällä. Molemmat tekevät sitä ammattinsa puolesta. Toisesta puolisolla ei ole mitään tietoa. En uskalla kertoa. On kuin eläisi kahta elämää saman aikaisesti. Aina pitää olla scarppina mitä tekee ja sanoo.
Tänään en voi jatkaa vaikka tarinaa riittäisi teille liikaakin. Puoliso on kohta kotona. Kiitos jos joku jaksaa kommentoida tai neuvoa.