Saatoinko kuvitella narsistiksi exää, joka vain on liian erilainen kanssani?

[Paradoksi]

Minulla meni lähes vuosi todeta se, että päättyneessä suhteessani vastapuoli oli MAHDOLLISESTI narsisti. En kuitenkaan osaa saada varmuutta siitä, mikä oli toimimattoman kommunikaatiomme perussyy ja se häiritsee minua suuresti. Tämä oli lyhyin "vakava" suhteeni ja perustan epäilyni narsismin suhteen ensisijaisesti siihen, että kaikkien muiden entisten miesystävieni sekä lyhyempien tapailuiden kanssa olen eronnut välit jokseenkin hyvinä säilyttäen eikä kukaan muistakaan tähänastiseen elämääni kuuluneista ihmisistä ole tietääkseni pitänyt minua ns. pahana ihmisenä. Missä kohtaa narsistin kanssa kommunikoidessaan kohtaa lasiseinän ja kuvittelinko ylipäätään koko narsismin? Periaatteessa mies tuntui ymmärtävän pelkonsa, toiveensa sekä halunsa ja pystyimme niistä keskustelemaan hyvinkin rakentavasti. Keskustelujemme perusteella mikään tekemisissäni ei miehen mielestä ollut väärin mutta kun käytännössä olin koko ajan miehen valvovan silmän alla, tunsin sairastuvani henkisesti. Koin miehen kontrollintarpeellaan rajoittavan toimintaani mutta miehen mielestä tästä ei ollut kyse. Miehen järkevät puheet selvin päin saivat ja saavat tuntemaan itseni mielenvikaiseksi ja nyt eron jälkeen yritän todella ahdistuneena miettiä sitä, mitä oikeastaan tapahtui.

Ero oli lopulta miehen aloite koska olin käynyt lounaalla miespuolisen ystäväni kanssa. Miespuolisia tuttaviahan minulla ei missään tapauksessa olisi saanut olla. En vastustanut miehen halua erota koska koin, että mies oli vähitellen ulottanut valvovan silmänsä kaikkeen, mitä tein ja tämän ohella kyseenalaisti jokaisen menoni, jossa hän ei ollut läsnä. Miehen jatkuvat syytökset petollisuudestani olivat jo koko suhteen ajan olleet todella raskaita ja muutaman kerran mies meni humalassa aivan totaalisen pois tolaltaan pahoinpidellen minut. Kymmeniä kertoja sain kuulla raivopäiseltä, humalassa olevalta mieheltäni olevani mm. psykopaattinen huora. Samalla kaikki minussa haukuttiin sekä kerrottiin, kuinka miehellä oli ollut minua huomattavasti kauniimpia ja seksikkäämpiä naisia. Enkö pystynyt vain tuomaan miehelle varmuutta halustani olla yhdessä ja sekö puolestaan laukaisi miehessä vanhat traumat (näin siis miehen mukaan)? Pettämisen pelossa mies sitten kuulemma joutui minua kuulustelemaan, lyömään, potkimaan, repimään hiuksista ja kuristamaan. Näistä kimppuuni käymisistäni ei tosin koskaan puhuttu sen kummemmin ja miehen suurin huoli oli se, etten koskaan puhuisi tilanteista kenellekään ulkopuoliselle. En hyväksy väkivaltaa muussa, kuin itsepuolustusmielessä enkä siis yritä puolustella miehen tekoja. Ensisijaisesti yritän nyt ymmärtää miestä tai vaihtoehtoisesti ymmärtää sen, että minä en tässä suhteessa ollut se henkisesti häiriintynyt.

Tunsin exäni pintapuolisesti jo vuosien takaa ja hän oli omien sanojensa mukaan rakastunut jo tuolloin minuun. Jokin kummallinen lipevyys sekä tunne epäaitoudesta hänessä olivat vuosia sitten toimineet minulle varoitusmerkkinä. Uudestaan reilu vuosi sitten tavattuamme meillä oli kuitenkin mielestäni erittäin hyvä keskustelu ja kuvittelen edelleen saaneeni langan päästä kiinni siitä, että mies oli aiemmissa suhteissaan tullut ymmärretyksi väärin ja että hän koki tulleensa kohdelluksi väärin. Kuulemma naiset olivat myös pettäneet hänen luottamuksensa. Mies kertoi myös vaikean kuuloisesta kotitaustastaan (henkistä ja fyysistä vakivaltaa) ja koin oman taustani puolesta voivani samaistua hänen ongelmiinsa. Minun on itsenikin vaikea luottaa ihmisiin vaikka parisuhteissani ei pettämistä tietääkseni ole ollut. Ajattelin, että koska mies pystyy puhumaan tunteistaan avoimesti, hän ei voisi olla läpeensä paha ja annoin seurustelulle mahdollisyyden. Ihmettelin kieltämättä suuresti miehen nopeaa halua sitoutumiseen sekä yhteisen tulevaisuuden suunnitteluun mutta toisaalta samalla erityisen hyvältä tuntui se, että mies tuntui suunnilleen ensimmäisenä ihmisenä elämässäni antavan arvoa sille, että vaikeista lähtökohdistani huolimatta olin onnistunut pärjäämään elämässäni. Aiemmat seurustelukumppanini olivat olleet hyvistä lähtökohdista lähtöisin ja heille omat saavutukseni olivat olleet lähinnä itsestäänselvyyksiä.

Exäni kanssa tuntui kuitenkin alusta saakka siltä, kuin hän olisi halunnut imaista minut omaan kuplaansa. Aiemmin elämääni kuuluneet asiat (mm. ystävien ja kavereitten kanssa vietetty aika silloin tällöin, kaunokirjallisuuteen syventyminen, työhöni panostaminen, ammatillisen osaamiseni kehittäminen) rajautuivat pois "tärkeämpien" asioiden tieltä kuten miehen suvun tapaaminen, kaupassakäynti, television katsominen, miehen asioissa neuvominen, miehen ongelmien kuuntelu. Kaikki aika piti aina tehdä yhdessä ja jopa koiran ulkoiluttaminen oli lopulta sellaista, jonne en saanut mennä yksin. Siis eihän esimerkiksi koiran ulkoiluttamista(kaan) varsinaisesti kielletty mutta aina mies jollakin keinolla tuli mukaan. Mies halusi tehdä ihan kaiken yhdessä ja suureksi osaksi tuntui siltä, kuin olisin seurustellut aikuisen miehen kehossa elävän pikkulapsen kanssa. Minun piti koko ajan olla saatavilla siitä huolimatta, että sanoissaan ex vakuutti hänen suojelevan minua.

Kirjoitukseni ei ole jäsennelty ja pahoittelut siitä. Olen eron myötä tuntenut joutuneeni kuin tyhjiöön, jossa joudun aloittamaan alusta itseni kokoon kasaamisen. Olisin todella kiitollinen, jos joku narsismiin enemmän perehtynyt jaksaisi kommentoida. Nyt eron jälkeen mies on lähettänyt huorahaukkuviestejä puhelimeeni sekä kuin pisteenä i:n päälle kasvo- ja alastonkuvan uudesta naisestaan, jonka kanssa "jatkaa nyt elämäänsä". Tämä siis tapahtui kahden viikon kuluttua erostamme ja siitä, kun mies heitti minut sekä tavarani ulos yhteisestä kodistamme.

[Illuusioelämää]

Hei.

Kirjoituksesi kuvastaa syvää ahdistusta. Oletko käynyt keskustelemassa kenenkään ammattilaisen kanssa asiaan liittyen? Narsismi on vaikeaselkoinen häiriö ja uhrit jäävät usein pohtimaan, etsimään selitystä toisen hyvinkin järjettömälle käytökselle. Pohdit, että olisiko entinen kumppani käyttäytynyt erilailla sinun kanssasi. Kuvaat entisen kumppanin käytöksessä monia epäterveitä piirteitä. Joitain kysymyksiä, mitä voisit itsellesi esittää olisi esim se, että mikä oikeuttaisi hänen kohtelemaan sinua kuin kynnysmattoa ja muita seurustelukumppaneita/ystäviä/sukulaisia hyvin? Tekisitkö itse samoin tai useimmat tuntemasi ihmiset? Jos toista ei rakasta, niin tarkoittaako se, että saa kohdella kaltoin vai pitäisikö kunnioittaa silti toista? Tunnetko syyllisyyttä entisen kumppanin käytöksestä, jos olisit yrittänyt vielä vähän enemmän, niin olisiko se riittänyt sittenkään? Itse olen esittänyt noita kysymyksiä itselleni ja kyllä se narsismi nostaa päätään. Niin ja kyllä varmasti ex-puoliso kohtelee uutta naista hyvin, koska se kuuluu koukuttamiskuvioon ja manipuloi luulemaan entistä naista vähintään hulluksi. Itse olin aikoinaan samassa kuviossa eli mies oli mielestäni ihana ja pidin hänen entistä vaimoaan petturina jne, kuinkas muutenkaan, kun mies näin kertoi. Etäältä, kun katsoo tätä kaikkea, niin ymmärtää narsistisen kumppanin käytöksen sekä näkee myös oman käytöksensä, että millaiseksi se ajan saatossa muuttuu, 24 vuoden kokemuksella tämä sanottuna. Tsemppiä sinulle!

[Paradoksi]

Kiitos näkemyksestäsi. Olen todellakin yrittänyt kaivella syitä sille, että välimme menivät niin nopeasti hankaliksi. Varsinaisesti ammattilaisen kanssa en ole keskustellut, enemmänkin vain fyysisestä ahdistuksesta yhden jos toisenkin yksityisen puolen lääkärin kanssa (olan edelleen sairauslomalla).
En keksi muuta selitystä kuin sen, että ex olisi halunnut upottaa minut kanssaan samanlaiseen symbioottiseen maailmaan, jossa kokemuksemme ovat yhtä. Voimakkaan introverttina ihmisenä jatkuva yhteydenpito oli jo pelkästään minulle raskasta ja ehkä se sai exäni tuntemaan olonsa uhatuksi.

En ajattele narsismia tai mitään muutakaan persoonallisuushäiriötä muuna kuin ominaisuuskimppuna, joka sattuu keskimääräisyyden skaaalassa osumaan juuri tietylle poikkeavuden alueelle. Uskon, että hankalia piirteitä omaavilla on selvästi keskimääräistä hankalampaa muodostaa keskinäisiä suhteita. En kuitenkaan pidä itseäni millään tavalla täydellisenä ihmisenä ja kuvittelin ymmärtäväni exäni persoonallisuuden kehityksen jääneen joiltain osin pikkulapsen tasolle. En kuitenkaan sana tätä loukaten, näin voi oikeasti käytä ilman henkilön itsensä syytä. Minun on vaikeaa hyväksyä sekä ymmärtää sitä, että olin halukas ymmärtämään tätä. Siis omien rajojeni määrittelemissä puitteissa tietysti. Myönnän, etten ollut valmis jakamaan joka ikistä ajatustani. Ei, olisin varmasti saanut jo aikaisemmmin silmän mustaksi yrittäessäni selittää, että ex reagoi kuin pikkulapsi tarvitsemaansa humioon. Eli kaikki tänne ja heti, tai raivokohtaus.

En tiedä, oliko eksässäni lopulta mitään vika. Vai oliko oma, lievästi pidättyväinen ja jollakin äkkinäistä suhteen muodostamista toppuutteleva köytölseni juurisyy ongelmiin. Ja juuri se häiritesee. Jos olisin vain ollut kala virran vietävänä ja jättänyt aiemman elämäni surutta taakseni, olisivatko asiat olleet toisin. Toisaalta, olisiko sekään ollut reilua. Ehkä ajatus ajan kuluessa selkiytyy. Joka tapauksessa välitin exästä hurjasti osittain juuri hänen pikkupoikaa muistuttavan haavoittuvuutensa takia ja se toi hänen personaansa herkkyyttä sekä vilpittömyttä, jota ei monesta aikuisesta enää löydä.

[Gilda]

Hienosi erittelet mennyttä suhdettasi, Paradoksi. Tekstisi henkii vastuullisuutta, halua ymmärtää ja oppia ja tehdä paras mahdollinen ratkaisu jokaisen osapuolen kannalta. Kun kirjoitat viimeisessä lauseessasi, että:

"Joka tapauksessa välitin exästä hurjasti osittain juuri hänen pikkupoikaa muistuttavan haavoittuvuutensa takia ja se toi hänen personaansa herkkyyttä sekä vilpittömyttä, jota ei monesta aikuisesta enää löydä."

...on tässä mielestäni ydin, joka selittää miksi jäämme kiinni ihmissuhteeseen, jonka toinen osapuoli heti alkumetreillä paljastuu kypsyydeltään pikkulapseksi. Tämän sanon hyvässä mielessä.
Rakastumme ja kiinnymme henkilöön, jonka tajuamme olevan tärkeiltä minuutensa osilta ehkä kolme- tai viisivuotias, aikuisen vaatteissa. Ja silti astumme kanssakäymiseen, jossa on sisäisesti ehkä nähtävissä jopa yleisesti ei-hyväksytty, tabu-luonteinen, aikuisen ja lapsen välisen kielletyn läheisyyden dynamiikka. Tämä näkökulma on äärettömän häiritsevä, enkä saa sitä mielestäni. Miksi näin olen käyttäytynyt? Siihen etsin vastauksia.

Miksi emme osaa varoa antautumasta läheiseen miehen ja naisen kanssakäymiseen henkiseltä kypsyydeltään epäsuhtaisessa tilanteessa? Miksi ihmeessä emme osaa? Sisimpämme ehkä antaa varoitumerkkejä heti, kun ensimmäiset selkeät tapahtumat osoittavat, ettei toinen ole aikuinen sisimmältään. Huomaamme, että kumppanimme näkee tavattomasti vaivaa peittääkseen kypsymättömyytensä. Ja kuten tiedämme, tällainen henkilö liikuttavan avoimesti jopa pyytää sinua, joka olet hänen salaisuudestaan jo jonkin verran perillä, vaikenemaan asiasta ulkopuolisille.

Tässä vaiheessa olemme jo kiintyneet lapsi-kumppaniimme niin paljon, ettemme riittävästi pelästy tällaisia ehdotuksia. Vaikka raakaa väkivaltaa seuraa hetken päästä kumppanin taholta, emme järkyty lähteäksemme. Selittelemme asiaa itsellemme niin, että se johtui meistä ja että voimme asian korjata ja näin suhde voi jatkua.

[Paradoksi]

"Rakastumme ja kiinnymme henkilöön, jonka tajuamme olevan tärkeiltä minuutensa osilta ehkä kolme- tai viisivuotias, aikuisen vaatteissa. Ja silti astumme kanssakäymiseen, jossa on sisäisesti ehkä nähtävissä jopa yleisesti ei-hyväksytty, tabu-luonteinen, aikuisen ja lapsen välisen kielletyn läheisyyden dynamiikka. Tämä näkökulma on äärettömän häiritsevä, enkä saa sitä mielestäni. Miksi näin olen käyttäytynyt? Siihen etsin vastauksia.

Miksi emme osaa varoa antautumasta läheiseen miehen ja naisen kanssakäymiseen henkiseltä kypsyydeltään epäsuhtaisessa tilanteessa? Miksi ihmeessä emme osaa? Sisimpämme ehkä antaa varoitumerkkejä heti, kun ensimmäiset selkeät tapahtumat osoittavat, ettei toinen ole aikuinen sisimmältään. Huomaamme, että kumppanimme näkee tavattomasti vaivaa peittääkseen kypsymättömyytensä. Ja kuten tiedämme, tällainen henkilö liikuttavan avoimesti jopa pyytää sinua, joka olet hänen salaisuudestaan jo jonkin verran perillä, vaikenemaan asiasta ulkopuolisille.

Tässä vaiheessa olemme jo kiintyneet lapsi-kumppaniimme niin paljon, ettemme riittävästi pelästy tällaisia ehdotuksia. Vaikka raakaa väkivaltaa seuraa hetken päästä kumppanin taholta, emme järkyty lähteäksemme. Selittelemme asiaa itsellemme niin, että se johtui meistä ja että voimme asian korjata ja näin suhde voi jatkua"

Kiteytit varmaan tuossa olennaisen. Olin ennen suhdetta tuntenut tämän ihmisen pintapuolisesti jo kauan. Ensimmäisillä kerroilla hänen lähestyttyään jokin sai minut katkaisemaan yhteydet käytännössä kokonaan. Ja jos tarkemmin analysoin, tunnistin hänessä joitakin piirteitäm jotka tunnistan myös itsessäni. Ja joista en ole ylpeä.

Toisella tutustumisyrityksellä kai ajattelin, että mitpä jos. Oma tunteeni oli huono mutta toisaalta, olen aina ollut hyvin varautunut ihmissuhteissa ja jokin tässä ihmisessä tuntui turvalliselta. Aivan hatusta heitettyä tämä seuraava mutta ajattelen, että tunneyhteys omiin vanhempiini on jäänyt vajaaksi aika varhaisessa vaiheessa ja joiltain osin tarvitsevuutemme olivat kuin plus- ja miinusnavat vastakkain laitettuna. En alussa tajunnut sitä, mihin virtaan olen itseäni heittämässä. Hirvitti enemmän kuin koskaan ikinä vaikka ikää 40+. Jälkikäteen ajateltuna edessäni oli ehkä kaikkine haavoineen avoimena se sama lapsi, joillainen itse olen ollut Ainoana erotuksena se, että olen käynyt vuosikausia terapiassa, lukeut, tuntenut syyllisyyttä olemisestani, ollut kynnysmatto ja yrittänyt opetella tuntemaan tervettä arvostusta itseäni sekä muita kohtaan.

Tunnen itseni typeräksi kun ajattelen, että pohjimmiltani olen varmaan halunnut auttaa. Tarpeemme niin fyysisen kuin tunneilmaisun kohdalta ovat varmaankin jo lähtökohtaisesti olleet hyvin erilaiset. Tuntuu itsekkäältä ajatella, että olisin häntä enemmän ehtinyt käsitellä taustaani. Hän oli käsitellyt taustaansa toiminnalla kun taas itse olin jäänyt junnaamaan tolpilleni syntyjä syviä pohtien ja vuosikausien terapiaa maksaen. Kuvittelin, että olisin voinut tuoda jotakin hyvää hänen elämäänsä. Kuten vähän anteeksiantoa omia lähtökohtia kohtaan, armollisuutta muita kohtaan, ymmärrystä elämän kolhimia kohtaan jne. Mutta kun annoin hänen nähdä "haavani", niistä tulikin oikeutus herjaamiseen ja syyllistämiseen. Kuten hänen, minunkin olisi pitänyt porskuttaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta ja jopa niistä näyttämisen halua ammentaen. Niin ja tämä sama henkilö kuin sanojensa vakuudeksi pahoinpiteli minut useasti ennen eroamme. En enää tiedä, mitä hänestä ajattelisin. Pahimmalta tuntuu kaikesta huolimatta se, etten ikinä saanut häntä luottamaan. Ajattelen edelleen, että ex-kumppanini on jollakin tavalla syyntakeeton. Onnistuin provosoimaan häntä tahattomasti samalla, kun tarkoitukseni oli ainoastaan saada hänet katsomaan asiaa myös kolikon toiselta puolelta eli vanhempien epänormaalin käytöksen uhrina.