Tai oikeastaan lapsuudestani koska olin kai semmonen liian kiltti tai semmoseksi kasvoin. Piti olla aika näkymätön. Vastaa jos kysytään mutta muuten hiljaa piti olla. Tunteita ei paljon saanut näyttää. Itku pitkästä ilosta ja itkeminen oli sekin turhaa touhua vanhempieni mielestä.
Koskaan mikään ei ollut hyvin tai jos jokin asia oli hyvin niin aina löyty uusi asia mistä ilkeillä, arvostella tai muuta.
Olin liian lihava, pitkä tai muuta. Jotai aina löyty uutta aihetta vinoiluun.
Sitten aikanaan muutin pois kotoa ja seurustelin ekan "pojan" kanssa sekä opiskelin muualla kuin kotikunnassani. Aluksi kaikki oli ok mutta sitten alkoi tulla outoja asioita mukaan. Hänen mukaansa piti mennä aina ja hän halusi vain tapailla ei muuta ja siihen se sit jäikin. Onneksi..
Myöhemmin epäilen hänen olleen narsisti.
Kului aikaa ja olin sit myöhemmin kihloissa jonkun 3 v. vanhemman miehen kanssa. Hänen kanssaan asun yhdessä muutaman vuoden kunnes selvisi hänen todellinen luonne. Hyväksikäyttäjä ja muutenkin alistaja luonne. Hän jätti minut ja lopulta sekin oli mun syy vanhempieni mielestä. Eivät uskoneet hänestä mitään mitä sanoin.
Tällä hetkellä olen tilanteessa jossa minulla on kyllä aviomies mutta muut ihmissuhteet ovat aika olemattomat.
Tähän tilanteeseen on tultu vuosien aikana. Pian naimisiin menon jälkeen jouduin ongelmiin jotka pahenivat vain lisää juuri kai sen takia että tulin sukuun pysyvästi.
Mieheni äiti ei kai halunnu minua miniäksi koska hänen mukaansa en osannut mitään koska minulla ei ollut korkeakoulututkintoa kuten tällä toisella miniällä. Mikään ei ollut hyvin. Hän yritti mustamaalata minua kaikkialle. Omille vanhemilleni hän soitti ja haukku minut. Pojan työpaikalle hän lähetti kirjeen jossa haukkui minut täysin. Sen jälkeen lopetin kaiken yhteydenpidon häneen ja muuhunkin miehen sukuun. Sain tarpeekseni siitä kaikesta sonnasta mitä olin kokenut joka vierailu. Ja paha olo sen jälkeen lisäsi tuskaa. Siitä välien katkaisusta on jo kohta 7 vuotta enkä ole katunut.
Tässä viime vuosina lapsuudenkodissanikin on tullut jotenkin erilainen tunnelma mitä ennen. Sitä kai huomaa paremmin kun ei asu enää siellä. Isäni tilanne on vuosien aikana pahentunut ja nyt olen tullut siihen tulokseen että en enää jaksa sitä ilkeilyä jota koen jos olen isäni kanssa kahden. Silloin hän on tosi kamala. Yritti vahingoittaa lemmikkejäni päästämällä sisälle tottuneet eläimeni ulos. Ja sitten yrittämällä vahingoittaa aviomiestäni. Sillä tavalla kai hän haluisi minun muuttavani siten taas sinne kun en yksin muka pärjäisi. Ja siten piinavan minua koko loppuelämäni ja siten toimittaa minut mielisairaalaan. Tämä asia että minulle rakkaita ihmisiä ja lemmikkejä yritetään vahingoittaa oli mulle liikaa.
Aivan liikaa..
Elämäni kai jatkuu pelkästään mieheni ja lemmikkien parissa. Kunnes ehkä joskus asiat on toisin?
Jos muut perheen jäsenet tajuasivat vihdoin palvonnaltaan miksei minusta kuulu mitään. Ei sitä hovia saa muuttamaan mieltään koska yritetty on ja sain vain hullun leiman otsaan ja sen että kuvittelen kaiken. Se siitä sitten yritän saada palasia kokoon elämästäni..