Tiikeriemon herääminen

[Notavictim]

On hienoa, että olet selvinnyt näin pitkälle, Macca! Itse olen nykyään ottanut sen kannan, etten piittaa vähääkään narsistin kiukkuilusta ja temppuilusta. Vihantunteita tulee edelleen, mutta laimeampina. Täytyy kyllä sanoa, että tämän yhdistyksen löydettyäni olen tajunnut sen, että minä en ole hullu. Meitä on oikeasti paljon; siis niitä meitä, jotka ovat kokeneet elämää narsistin kanssa. Narsisti saa minun puolestani kiukutella ja irvailla minkä ehtii; nykyään laitan sellaiselle jämäkän stopin heti alkuunsa. Kun totean, etten lähde riitelemään koska se ei johda mihinkään, narsistin kiukuttelulta yksinkertaisesti putoaa pohja pois. Kun suhtautuu petettyihin lupauksiin välinpitämättömästi, yhä enemmän aseita lähtee. Kun on piittaamatta loukkauksista, pahin terä katkeaa. Tietysti tässä vaiheessa saattaa kuulla kaikenlaista ylimielisyydestä ja muusta, mutta siihen voi todeta itsekseen, että todellakin nousen lapsellisen kiukuttelun YLÄPUOLELLE. Jos narsisti ei siihen pysty, se on ihan oma henkilökohtainen voi voi.

[Milla]

Olen ansassa: fyysistä väkivaltaa

Jatkan keväällä kesken jäänyttä kertomustani. Kerron pitkää tarinaani aikajärjestyksessä ja nyt on kyse tapahtumista noin kolmen vuoden ajalta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Jaan silloiset ongelmani neljään eri kirjoitukseen koskien henkistä väkivaltaa, fyysistä väkivaltaa, lastenkasvatusta ja uskontoa.

Mieheni oli kerran lyönyt minua jo ennen raskauttani (kerroin siitä aiemmassa kirjoituksessa), mutta häivytin ikävän tapahtuman nopeasti mielestäni. Väkivalta palasi kuitenkin kuvioihin pian vauvan syntymän jälkeen, mutta se oli niin häpeällistä ja noloa, etten kertonut siitä kenellekään, vaan yritin unohtaa tapaukset saman tien ja aloittaa aina vain uudelleen puhtaalta pöydältä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Meillä ei juopoteltu, ei huoriteltu eikä syytelty vieraissa käymisestä. Ei mitään sellaista mikä tuntuu olevan usein taustalla parisuhdeväkivallassa. Riidoilla ei ollut yleensä mitään varsinaista syytä, vaan ne syntyivät kuin tyhjästä, kun mieheni yhtäkkiä ärsyyntyi jostain mitä sanoin tai tein eikä sitten millään enää suostunut rauhoittumaan, ei teinpä sitten itse mitä tahansa.

Tyypillisimmin mieheni löi minua nyrkillä päähän tai potkaisi reiteen. Yleensä kertalyöntejä ja -potkuja, harvemmin mitään sarjahakkaamista. Siksi en ehkä osannut tulkita sitä väkivallaksi, eihän siitä usein jäänyt jälkiäkään. Kipu ja tuska sydämessä olivat paljon pahemmat kuin kipu iholla.

Siitä on aikaa jo toistakymmentä vuotta enkä muista enää kuin ne tapahtumat, joihin jollain tavalla liittyi joku ulkopuolinen. Erään pahoinpitelyn jälkeen mieheni tönäisi minut niin, että kaaduin kukkatelineen päälle. Makasin vielä siinä kukkapurkkien ja multien keskellä, kun hän kiukuspäissään paineli ovesta ulos. Nousin ylös, siivosin jäljet, menin tietokoneen ääreen ja kirjoitin täysin rauhallisena anonyymisti silloisen Jippiin keskustelupalstalle mitä minulle oli juuri tapahtunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun avauduin kokemuksistani ja se oli hyvin hyvin helpottavaa! Ajatella, että muista sen vielä tänäkin päivänä! Sain paljon rohkaisevaa palautetta, mutta joukossa oli sellaisiakin, jotka epäilivät kertomukseni aitoutta, koska kukaan ei kuulemma pystyisi puoli tuntia pahoinpitelyn jälkeen kirjoittamaan niin johdonmukaisesti.

Kerran mieheni oli niin pahasti kimpussani, että huusin kurkku suorana naapureita soittamaan poliisit, mutta pääsinkin sitten pakenemaan ulos. Rivitalonaapurimme avasi oven ja kysyi pitäisikö hänen todella soittaa poliisi, mutta sanoin, ettei tarvitse, koska olin turvassa jo. Istuin siinä mattotelineen päällä, kunnes mieheni oli rauhoittunut ja kutsui minut takaisin sisälle. Hän oli vihainen ja järkyttynyt, koska olin huutanut poliisia omaa aviomiestäni vastaan ja lupasin, etten enää tee sellaista.

Toisella kertaa pahoinpitelyn päätteeksi mieheni alkoi kaivaa keittiön veitsilaatikkoa ja kiljui "näyttävänsä" minulle. En jäänyt odottamaan jatkoa, vaan juoksin suoraan ovesta ulos. En edes pukenut, vaan juoksin ilman kenkiä ja päällysvaatteita lumihangessa vajaan kilometrin matkan taakseni katsomatta lähimmän tuttavani luokse. Tuttavani ei ollut kotona, mutta eräs naapuri toimitti minut ystävällisesti turvakotiin. Koska en kuitenkaan halunnut antaa henkilötietojani perheeni maineen suojelemiseksi, en saanut jäädä sinne, vaan palasin kotiin mieheni rauhoituttua. Hän naureskeli tempaukselleni, mutta varoitti samalla antavansa minulle vain tämän yhden ainoan kerran anteeksi, mutta toista kertaa ei sitten enää antaisi. Hän ei missään tapauksessa hyväksynyt perheen sisäisten asioiden kertomista ulkopuolisille. Jälleen lupasin olla tekemättä sellaista toiste.

Kerran taas riita syntyi ihmisten ilmoilla ulkona. Olimme kävelemässä sairaalasta kotiin ja keskustelimme suomalaisen sairaanhoidon tasosta, kun hän hermostui mielipiteistäni ja alkoi uhkailemaan. Mitään syytä riitaan ei taaskaan ollut ja yritin sitä hänelle selittää, mutta silti hän suutuksissaan potkaisi minua ja osui käteeni. Sormeeni tuli talvisaappasta haava, joka alkoi vuotaa verta ja minä lähdin juoksemaan karkuun. Siitä mieheni tietenkin raivostui entistä enemmän ja jatkoi huutamista ja uhkailua perääni. Hän kuulemma näyttäisi minulle, kunhan saisi minut kiinni. Hänellä oli kuitenkin lastenrattaat esteenä, ettei hän voinut lähteä juoksemaan nopeasti perääni. Olin todella peloissani hänen uhkailujensa vuoksi ja juoksin parin kilometrin matkan läheisimmän ystäväni luokse. Hänkin pelästyi nähtyään verta vuotavan käteni eikä avannut ovea miehelleni, joka vähän myöhemmin saapui sinne kolkuttelemaan. Aviomiehemme olivat myös parhaita kavereita, joten mieheni ei kai sen vuoksi kehdannut tehdä asiasta isompaa ongelmaa, vaan sain palata muutaman tunnin päästä turvallisesti kotiin.

Käytökseni oli näinä muutamina kertoina melko dramaattista, kun sillä tavalla juoksi tilanteesta karkuun, vaikka "mitään syytä ei ollut" mieheni mielestä. Jälkeenpäin hän vieritti kaiken syyn niskoilleni eikä mielestään ollut tehnyt yhtään mitään väärää. Minä tein vain kärpäsestä härkäsen enkä ymmärtänyt, että hän oli vain vähän hermostunut, mutta ei oikeasti tekisi minulle mitään. Siis ei tekisi mitään... haloo! Silloin uskoinkin olevani se suhteemme epävakaa osapuoli, mutta nyt kun muistelen, niin eivätkö ne lyönnit, potkut, tönimiset, veitsenhaku-uhkailut, yms. muka olleet mitään ja minä vain liioittelin?

Muita pahoinpitelytilanteita en varsinaisesti muista, mutta tiedän niitä olleen monia, koska muistan ne lukemattomat kerrat, kun sängyssä itkien yritin tuhertaa päiväkirjaani ja vakuuttaa itselleni, että kaikki muuttuisi vielä paremmaksi.

[Milla]

Koska kertomukseni on hyvin pitkä, se voi olla useimmille lukijoille liian puuduttavaa luettavaa. Siksi pidän tässä välissä pienen tauon ja hypppään hetkeksi nykypäivään.

Elän edelleen samassa ansassa ja silmukka on ajan myötä vain kiristynyt ympärilläni. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua tässä välillä, mutta lopputuloksena on se, että asumme mieheni kotimaassa, jossa hän pitää lapsiamme panttivankeina eikä anna minun matkustaa heidän kanssaan edes lomalle Suomeen. Hän pelkää minun jättävän hänet jos pääsisin lasten kanssa Eurooppaan.

Elämäni on yhtä selviytymistaistelua, mutta - nyt tulee se tarinan hyvä puoli - minä EN ANNA PERIKSI! Kuten tarinani vielä jatkuessaan osoittaa annoin kaiken tapahtua aivan liian pitkälle ja ryhdyin puolustautumaan ja taistelemaan oikeuksieni puolesta vasta äärimmäisessä hädässä, aivan liian myöhään. Päätin silloin, etten koskaan, EN IKINÄ ENÄÄ anna itseni masentua! Päätin selvitä ja kävellä tästä tarinasta vielä jonain päivänä voittajana ulos. Olkoonkin sinne vielä pitkä aika, mutta se aika tulee ja silloin on minun vuoroni. Vuoroni ELÄÄ!

Ohjenuorani nykyisin on ottaa paras irti jokaisesta elämäntilanteesta, jossa satun kulloinkin olemaan. Sen avulla voin nauttia elämästä ja ottaa siitä todellakin irti parhaan hyödyn mitä mahdollista, olivatpa olosuhteet millaiset tahansa. Kirjoitan tarinaani tällä palstalla täysin itsekkäistä syistä, mutta olisi ilahduttavaa, jos se kannustaisi ja antaisi toivoa ja voimia myös sitä lukeville!

[Vilijonkka]

Hei Milla

Olen lukenut tarinasi jo kesällä, mutta se elää kovasti mielessäni koko ajan. Mitä sinulle ja lapsillesi nyt kuuluu? Onko mitään toivoa paremmasta huomisesta?

[Milla]

Olen ansassa: haastavaa lastenkasvatusta

Nyt tuntuu taas siltä, että pystyn jatkamaan tätä elämänkertaani. Pysyäksenne kärryillä on parasta lukea nämä otsikoidut kirjoitukset järjestyksessä, koska ne ovat kaikki samaa tarinaa, jonka vain jaan pituuden vuoksi osiin.

Olen edelleen kertomassa ensimmäisistä vuosistamme, kun asuimme vielä Suomessa ja ensimmäinen lapsemme oli pieni. Tuolloin rakastin vielä suunnattomasti miestäni ja uskoin perhe-elämämme vielä paranevan, kunhan vain oppisin itse käyttäytymään paremmin ja mieheni saisi työpaikan. Se oli illuusio, mutta enhän tuolloin voinut sitä tietää. Nyt kerron millaista meillä oli lapsen kanssa.

Mieheni ei ollut halunnut lasta kanssani ja oli kohdellut minua henkisesti kaltoin koko raskausajan: syyttänyt, sättinyt, itkettänyt ja uhkaillut. Olin raskaaksi tulemalla kuulemma pilannut hänen elämänsä ja hän tulisi vielä pitämään huolen, että tulisin katumaan sitä. Tämän täydelliseksi vastakohdaksi hän oli kuitenkin unelmaisä pienelle lapselleen. Hän oli niin onnellinen vauvasta, että unohti alkuun jopa olla siitä minulle vihainen ja muutama kuukausi menikin niin, että luulin suhteemme vihdoin parantuneen. Mies tuli todella hyvin toimeen vauvan kanssa ja leikitti ja nauratti sitä niin, että en itse olisi pystynyt samaan. Hänella oli kokemusta vauvoista, isosta perheestä kun oli, mutta minulla ei ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta, vaan opettelin siinä kaiken vasta omaa vauvaa hoitaessa.

Olin aluksi hyvin päättäväinen ja halusin hoitaa lapseni mahdollisimman hyvin, mutta pikkuhiljaa epävarmuus hiipi mukaan kuvioihin. Mieheni kyvyt jyräsivät minut alleen toisaalta siksi, että hän todella sai vauvan esim. nukutettua paremmin, mutta toisaalta myös siksi, että hän sekaantui kaikkeen mitä tein ja arvosteli toimiani. Tuoreena äitinä sitä on aika herkkä arvostelulle, kuten te äidit varmaan kaikki tiedätte. Mieheni mielestä lapsi oli esimerkiksi aina likainen, vaikka kylvetin sen joka ikinen ilta. Hän tarkoitti vartalon "koloja", nenää, korvia ja napaa, joita suomalaisten neuvolaohjeiden mukaan ei tarvinnut eikä saanut kaivella puhtaaksi. Mies teki oman kulttuurinsa mukaan ja kaiveli vauvan nenästä klemmarilla kuivuneita klimppejä, joita ei edes nähnyt ulkoapäin. En tietenkään tehnyt siitä numeroa eikä juttu muuten olisi mainitsemisen arvoinen, mutta hän teki näitä juttuja antaen minun samalla ymmärtää, etten osaa hoitaa lasta oikein. Karsta päässä, sammas suussa, vauvarokko, flunssat, ripuli ja kaikki sellainen oli jotenkin minun syytäni, kun en pukenut lasta tarpeeksi lämpimästi tai kuivannut kunnolla kylvyn jälkeen tai jotain. Tiedän, ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan halusi vain lapsen parasta, mutta seurauksena oli minun epävarmuuteni jatkuva lisääntyminen.

Muistan erityisen hyvin erään syömiseen liittyvän hetken. Isän mielestä en antanut lapselle tarpeeksi ruokaa ja sitä ruokaa olisi pitänyt tuputtaa ihan koko ajan. Suosituksena oli viisi ateriaa päivässä, mutta minä tarjoilin seitsemän, mikä sekään ei mieheni mielestä riittänyt. Jos lapsi söi puurolautasen tyhjäksi, miehen mielestä sillä oli vielä nälkä ja puuroa olisi pitänyt keittää lisää, vaikka itse näin, että lapsi oli kylläinen. Oli raskasta kuunnella joka päivä sitä miehen arvostelua ja kerran sitten päätin kokeilla hänen keinoaan ja syöttää lasta, kunnes tämä kieltäytyisi enää avaamasta suutaan. Miehen nähden syötin yhden annoksen, sitten toisen ja aloitin vielä kolmatta, koska vauva vain availi kiltisti suutaan tapansa mukaan. Episodi päättyi siihen, että lapsi oksensi kaiken ulos. En muista enää varmaksi, mutta luullakseni tämän jälkeen isä alkoi paremmin luottamaan minun arvostelukykyyni lapsen ruokinnassa.

Lapsen kasvettua leikki-ikäiseksi alkoivat hieman toisenlaiset ongelmat. Yksi kummallinen juttu olivat pari "irtipäästöä", joiden merkitystä en vieläkään ymmärrä. Asuimme rivitalossa, josta ei ollut ovea vaan ainoastaan avattava ikkuna takapihalle. Kerran lapsen ollessa alle kaksivuotias isä nosti hänet yhtäkkiä ikkunasta pihalle, käski mennä leikkimään ja käänsi selkänsä. Olin aivan kauhuissani, koska takapiha ei todellakaan ollut mikään suljettu leikkipaikka, vaan parin metrin päässä oli tie ja parkkipaikka. Tuon ikäinen juoksee sekunnissa ties minne eikä itse osaa varoa vielä yhtään! Menin heti pukemaan kengät jalkaan ja aioin lähteä etuoven kautta kiertämään takapihalle lasta vahtimaan, mutta mies kielsi ankarasti. Olin kuulemma ihan kauhea huumorintajuton tosikko ja aina pilaamassa kaiken hauskan. Mitä ihmeen hauskaa tilanteessa muka oli? Lopulta miehen oli pakko itse hypätä ikkunasta lapsen perään. Toinen melko samanlainen tempaus tapahtui samoihin aikoihin tupaten täydessä Halpa-Hallissa. Yhtäkkiä ahtaalla tavaraosastolla mies nosti lapsen kärryistä, laski maahan ja käski juosta. Lapsi katosi silmänräpäyksessä jonnekin ja minä menin aivan paniikkiin. Lähellä oli mm. liukuportaat ja lasitavaraosasto, joissa lapsi voisi helposti satuttaa itsensä tai särkeä kaupan tavaroita. Mies sitten etsi lopulta lapsen käsiinsä ja minä sain haukut happaman naamani vuoksi.

"Irtipäästöt" onneksi jäivät siihen, mutta kerron vielä yhden jutun, joka jo enteili isän ja pojan välisiä tulevia ongelmia. Tätä murehdin tuolloin kovasti ja puhuin siitä neuvolassakin. Poika oli jo pari-kolmevuotias ja hän oli jostain syystä alkanut pelätä kolikolla toimivia karuselliautoja. Isä ei voinut ollenkaan sietää ajatusta, että hänen poikansa pelkäisi jotain, ja otti oikein asiakseen kouluttaa lapsen istumaan näissä vempaimissa. Sehän johti siihen, että lapsi tuli hysteeriseksi nähdessään jo kaukaa, että lähestymme niitä laitteita. Isä nosti kirkuvan pojan väkisin laitteeseen ja piti hänet siinä väkisin. Mitä enemmän hän pakotti, sitä enemmän lapsi niitä pelkäsi. Mitä lie ohikulkijatkin ajatelleet. Yritin sanoa miehelle, ettei se ole sen arvoista, kun eihän kenenkään ole pakko noista laitteista tykätä ja lapsi on niin pieni, että ehtii kyllä myöhemminkin niillä ajella. Ne tilanteet olivat niin kamalia ja minun kävi lasta niin kovasti sääliksi, että aloin tietoisesti valitsemaan reitit niin, että kiertäisimme laitteet kaukaa, kun isä oli mukana. Lapsi traumatisoitui niistä kuitenkin niin pahasti, että alkoi kirkua vain nähdessään ne, vaikka isä ei ollut mukana ja minä sanoin, että kävellään vain tästä ohi. Minun oli sitten pakko tehdä jotain asialle. Aloitin oman totuttamisohjelmani siten, että menin joka päivä lapsen kanssa ostoskeskukseen ja kävelin ensin vain laitteiden ohi. Sitten aloin pysähtyä hetkeksi niiden lähelle. Seuraavassa vaiheessa jätin lapsen rattaisiin vähän matkan päähän ja menin itse laitteen viereen ja silittelin sen, elefantin, päätä. Näytin lapselle, ettei mitään vaaraa ole enkä pakota häntä mihinkään. Muistan vaiheen, kun menin itse istumaan laitteeseen lapsen yhä istuessa epävarmoin ilmein rattaissaan... ohikulkijat kyllä katsoivat pitkään hullua aikuista akkaa... mutta tämä kaikki tehosi! Pikkuhiljaa sain lapsen kammon purettua ja parin vuotta myöhemmin hän jo itse kinusi päästä ajamaan näillä autoilla.

Nämä muutamat jutut vaivasivat minua noina varhaisina vuosina, mutta ne olivat varsin vähäisiä siihen nähden, kuinka ihana isä mieheni muuten oli lapsellemme. Todelliset ongelmat olivat minun ja hänen välillään, ja lapsi liittyi niihin vain sitä kautta, että mies jo tuolloin uhkaili minua, että veisi lapsen mennessään, jos yrittäisin erota hänestä.