Narsistinen vanhempi voi aiheuttaa lapsilleen puutteita itsetunnossa, itseluottamuksessa ja selviytymisestä elämässä aikuisiässä sekä haasteita luottaa toisiin ihmisiin.
Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (Narsismin uhrien tuki ry) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.
Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.
Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.
Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Purkautumista vartenhan nämä vertaistuki palstat on
Miun äiti ei ole narsisti, mutta tunnistan tuon ylikontrolloinin mitä kuvailit.
Miehen vanhemmilla, narsisteja nähtävästi molemmat, harjoittavat aikuisiin lapsiin tuota kontrollointia, yli 30v, perheellinen tytär näyttää joka kuukausi tiliotteensakkin vielä
Joo, hyvä että on näitä palstoja, niin huomaa, että samanlaista on itselläkin. Pieniä eroja, mutta samankaltaista.
En tainnut tuohon eilen kirjoittamaani kertoakaan, että kirjoitin sen kännissä, koska ensimmäistä kertaa join masennukseen, tultuani toissapäivänä sieltä lapsuudenkodista ja pää ihan sekaisin. Eli aamulla 8 aikaan jallupullo kouraan... No se sitten säikäytti itseni ja tajusin, että täytyi jotain keksiä, niin kirjoitin tuon edellisen viestin ja sitten varasin psykiatrille ajan (jee!), kerroin iltapäivällä kahdelle kaverilleni asioita, aika kauheita... tänään aamuyöllä heräsin enkä saanut nukuttua, ja tajusin, että viimeisin vaatimus on liian rankka ja kohtuuton... Sitten aloin kirjoittamaan pientä tarinaa, "kirjatyyliin" eli kuten ihmiselle, joka ei välttämättä tajua. En tiedä, auttaisiko sama muita, mutta itse sain jotenkin käsiteltyä sitä kautta asiaa, vaikkakin kuten Holly kirjoitti, niin teksti on sekavaa. Mutta siinä tulee ehkä joitain tärkeimpiä asioita sitten itsellekin esille, mitkä ovat vaivanneet. Varmaan vien sen psykiatrille nyt ylihuomenna. Ja soitin kaverille, että alkaa ehkä selvitä, hän taisi aika paljon kauhistua ja huolestua...
Aiemminhan oli se lapsuudesta opittu käsky, että muille ei perheen asioista kerrota, ja se käsky tuli nyt rikottua. Ja olen siitä aika iloinen. Ja tajusin myös, että terapiaan kannattaa mennä. Se ei taida itsestään mennä ohi.
Poika, Hyvä että pääset terapiaan, onhan tilanteesikin jo kestänyt 32 vuotiaaksi. Kuulostaa myös siltä että perheeseesi kuuluu muitakin pahoja asioita..jonkinlaisia "salaisuuksia" jos luin rivien välistä oikein..
Aluksi kaikki on sekavaa kun alkaa avaamaan ja purkamaan asiaa..mutta kun vyyhtiä on avannut tarpeeksi niin tuntuu kuin asiat alkaisivat hieman loksahdella paikoilleen..
Toivotaan, että tämä on sulle lopun alkua ja saat vielä elää rauhassa elämääsi. Voimaa prosessiin!
" Ilmeisesti se on ihan psykologiassakin, että narsistien lapsista tosi harvoin tulee narsisteja, sen sijaan no, tällaisia itseään etsiviä." Sori mut mua vaan alkoi kauheasti naurattamaan tuo ...Vaikka vakava asiahan tämä on ..Vissiin nää yön pikkutunnit
Oli mulla asiaakin..mua kiinnostaa paljon se, että onko teilläkin ollut oireiluna tuota antisosiaalisuutta? Ja millaisia henkilöitä olette olleet koulussa jne? Onko teistä teiän mielestä ollut luettavissa jotenkin, että tuolla lapsella ei oo kaikki hyvin..ja onko kukaan koskaan sanonut jotain asiasta ja puuttunut jotenkin? Mulla ei oo kukaan puuttunut..kai on sit ok olla hiljainen hissukka ja vain niihin villeihin ongelmatapauksiin puututaan..
Moi, joo, on ollut antisosiaalisuutta. Varmaan sekin vaikuttaa, kun kotona oli kaikki niin salaista eikä mitään voinut kertoa ulospäin, niin sitten ei oikein tiedä, mitä saa ja mitä ei puhua muille... Koulussa olin juurikin hiljainen hissukka, joka teki läksynsä. Ala-asteen opettaja on saattanut jotain huomata esim. äidinkielen aineista "mitä teit viikonloppuna" – olin isän harrastuksessa sen kanssa koska isä käski. Ja ope kirjoitti kirjaansa, että olen näsäviisas ("pahat tytöt" kävi sen laatikolla ja sitten kertoivat). Mutta eihän se ope tietenkään pysty mitään huomaamaan, kun on iso luokka, ja oireilun syy ei ole tiedossa ja vaikea sitä kai olisi terveydenhoitajankaan tajuta, eikä se varmaan edes "menisi läpi" minnekään muualle. Aika vähän kavereita, perhetuttu ja naapuri, mutta yläasteen aikaan ei nekään. Yläasteella kiusattiinkin, ja myös lukion ekalla. Yläasteella sain turpaankin kerran, ja kotona isä sitten hymyili ja myhäili, "että semmosta" eikä niinku kysynyt, että mikä olo jne. Lukion tokalta sain kuitenkin kavereita.
Juu, meiänkin perheellä kieroutuneen isän vuoksi oli "salattavia" asioita ja ne asiat oli omiaan sekottamaan päätä sitten vähän lisää..ihan kuin narsismi ei olisi jo ollut tarpeeksi..siitä jäi päälle sellainen, että ennakoi kaiken ja oli koko ajan varpaillaan, jotta ei paljastaisi mitään kummallisuuksia. Pään ne asiat saivat ihan sekaisin. Ja myös se, kun ei saanut tehdä oikein mitään niin piti aina keksiä tekosyitä kavereille, että miksei voi sitä ja tätä..kun eihän nyt kehannut sanoa, että kun ei mun isä päästä mua minnekään koska se on hullu! Joskus yritin jotain selittää, mutta minkäänlaista ymmärrystä ei tullut. Oli kyllä rankkaa kun kavereilla oli rennot hyvis vanhemmat, ei ne ymmärtänyt mun tuskasta mitään
Usein mietin, että olisin halunnut kertoa jollekin opelle, mutta sitten ei tiennyt just, että mitä kertoa, kun isä oli niin ovela ettei se meitä tai äitiä kunnolla hakannutkaan, niin mitä sitä olis voinut kertoa
Kurjaa, että sulla on ollut tota koulukiusaamista Itse oon välttynyt suurimmalta osin kiusaamiselta, vaikka helppo ja heikko uhrihan olisin ollut...Olisi kyllä ollut todella kauheaa, että koulussakin olisi kiusattu, kun kotona oli jo oma vanhempi kiusaajana. Ja minkäänlaista tukea ja puolustustahan epävarmoilta ja heikoilta vanhemmilta ei saa..
Onko teillä ollut minkäänlaista kaunaa omaa äitiänne kohtaan? Mua usein pistää vihaksi, että se teki sellaiselle hullulle lapsia..ja sitten meni aina sieltä mistä aita oli matalin ja motiivina aina, että ei saa suututtaa isää..ja manipuloi meitä lapsia silleen, että ei vaan tulisi mitään riitoja isän kans. Äiti ei koskaan puolustanut itseään tai meitä lapsia..aina oli ihan hiljaa ja katsoi vierestä kun isä alisti tai nöyryytti..Mutta muuten oma äitini on ollut kiltti meille lapsille, se vaan on niin heikko.
Olen 37- vuotias perheen äiti ja mullakin on valitettavasti narsisti-isä. Perheemme arkea leimasi usein kireä ilmapiiri. Fyysistä väkivaltaa isän taholta ei oikeastaan ollut, mutta henkistä väkivaltaa oli sitäkin enemmän.
Alle kouluikäisenä koin traumaattisen kokemuksen, josta isäni ja veljeni tekivät julmaa pilkkaa minua kohtaan siihen saakka kunnes muutin kotoa pois. Veljeäni kohtaan minulla ei ole tästä kaunaa, sillä hän oli tuolloin pieni lapsi ja matki isääni, aikuista, koska luuli sen olevan oikein. Isältä ei löydy myötätuntoa toisia kohtaan. Hänen ”lempi” lausahduksensa on, että sääli on sairautta.
Perheessämme minä olin ainut, joka nousin isääni vastaan ja sen sain kyllä joka kerta kokea karvaasti. Äitini ei puolustanut minua koskaan ja se olisi ollut turhaa, sillä isä olisi jyrännyt hänet kuitenkin. Jos väittelin isäni kanssa jostakin ihan selvästä asiasta, jossa olin oikeassa, hän sai puhuttua minut pyörryksiin ja sai epäilemään itseäni.
Äitini sairastui vakavaan masennukseen ollessani murrosikäinen. Tuo aika oli helvetillistä. Isääni ei paljon kotona näkynyt töiden jälkeen ja viikonloppuisin, sillä hän harrasti kilpaurheilua. Äitini joutuessa sairaalaan, minulle jäi kotityöt ja nuoremmasta veljestäni huolehtiminen. Omat harrastukseni jäivät, koska minulla ei ollut aikaa enkä jaksanut harrastaa. Isäni sanavarastoon ei kuulu kiitos sana, joten kotitöiden tekemisestä ym. sitä ei tullut. Moittia hän kyllä osasi kaikesta.
Perheessämme muut eivät osanneet mitään ja isä osasi kaiken. Mikään ei mennyt niin, etteikö siitä ollut jotakin huomauttamista. Kun vanhempani maksoivat minulle ajokortin ja auton, tuntui, että minun piti olla valmis aina kuskaamaan isää.
Isäni ei pysty keskustelemaan toisen kanssa niin, etteikö jossain vaiheessa keskustelua tule jonkinlaista piikikästä kommenttia. Soittelemme harvoin, mutta silloinkin isäni heittää piikikästä kommenttia ja erityisesti miehestäni. Isäni on yleensä yhteydessä silloin, kun itse tarvitsee jotakin. Isälläni ei ymmärrettävästi ole ystäviä. Perheemme ulkopuoliset ihmiset isä leimasi usein epärehellisiksi ja juonitteleviksi.
Kun valmistuin ammattiin, isäni sanoi onnittelujen sijaan, että olisin voinut valita toisen ammattin. Kun aloin seurustelemaan nykyisin mieheni kanssa, isäni mielestä minun olisi pitänyt jättää mieheni.
Kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, olin melko hiljainen ja minulla ei ollut omia mielipiteitä lainkaan. Isä tyrmäsi toisten ajatukset huonoina, joten kotona niitä ei kannattanut edes esittää.
Vähän ennen vanhempieni eroa isäni sai jollain hämärällä tavalla minut puolelleen ja meillä oli äitini kanssa n. vuoden verran huonot välit. Tällä hetkellä minulla on läheiset välit äitiini ja etäiset isääni. Veljeni näkee isäni ihan eri tavalla kuin minä, sillä hän asuu isääni liian lähellä ja on isäni vaikutuksen alla koko ajan.
Omiin lapsiini isälläni ei ole muodostunut oikein minkäänlaista suhdetta. Hän ei käy meillä eikä oikeastaan koskaan soita lapsilleni. Lapset eivät halua lähteä hänen luokseen kylään
enkä ole heitä enää sinne pakottanut. Vanhempi lapsistani totesi joskus, että hän ei osaa oikein puhua mitään isäni kanssa.
Olen vielä ainakin väleissä isäni kanssa, mutta jos minun pitäisi puhua suuni puhtaaksi hänelle, niin tiedän, että välimme katkeaisi ikuisesti. Pyrin säilyttämään häneen mahdollisimman etäiset välit, sillä tässä vaiheessa olen sitä mieltä, että en halua katkaista häneen välejä, sillä sitten en näe muutaman vuoden ikäistä sisarpuoltani. Olen päässyt asiassa niskan päälle siten, että minä määrään millä tavalla olemme yhteydessä, kuinka usein ja millaiset välit haluan meillä olevan.
Tätä kirjoittaessani huomaan kuinka julma ja sairas isäni on. Hän on sairastuttanut minut,veljeni ja äitini sekä mahdollisesti uuden avopuolison, hänen lapsensa sekä heidän
yhteisen lapsen.
Aloitin itse psykoterapian ja mielestäni oikea osoite terapialaskulle olisi isäni, sillä suurimmaksi osaksi hänen sairaan käyttäytymisen takia käyn terapiassa. Raha ei tietenkään korvaa henkistä kärsimystä, mutta se olisi vähintä millä tavalla hän voisi auttaa minua, kun tuloni ovat pienentyneet sairastumiseni vuoksi.
Itselläni on myös kokemusta narsisti isästä, joka myös alisti äitiäni ja isäni kaltoinkohtelu on vaikuttanut meihin lapsiin. Itse koen , että meidän suvussa on liikkunut ikäänkuin perintönä narsisimi. Itse katkaisin välini isääni ja hän ehti kuollakin niin, että välimme jäivät huonoiksi. Siihen välien katkeamiseen en yksin ollut täysin syyllinen. Se on ikävää, että hän ehti kuolla ja me emme koskaan saaneet tehtyä sovintoa. Olen kuitenkin yrittänyt olla itselleni armollinen. Isäni oli hyvin väkivaltainen myös meitä lapsia kohtaan. Aina ei edes tarvittu syytä siihen, että selkään tuli. Isäni nimitteli ja oli fyysisesti väkivaltainen. MInulla on näin aikuisena ollut myös omaan äitiini hyvin vaikea suhde. Olin usein lapsena selvittelemässä vanhempieni välejä, joka ei tietenkään kuulu lapselle. Soitin joskus jopa poliisia naapurista, kun kotoa ei voinut. Joistain asioista olen ollut äidilleni todella vihainen. Varsinkin siitä, että hän antoi isän kohdella meitä kaltoin, eikä itse koskaan puuttunut siihen, kuin ehkä muutaman satunnaisen kerran. Toki äitini oli myös alistetussa asemassa. Tietyllä tavalla toki ymmärrän äitini tilanteen, mutta kieltämättä vihan tunteeni ovat syvällä ja olenkin käsitellyt lapsuuttani 7 v. kestävässä pykoterapiassa. Siitä olen ollut kiitollinen, että olen saanut terapiaa.Itsetuntoni on sitä kautta parantunut huomattavasti ja olen oppinut käsittelemään tunteitani paremmin. Terapiaan lähdin masennuksen vuoksi. Terapeutille sain puhua väkivaltaisista kokemuksista ja hän kuunteli ne aina yhä uudelleen ja uudelleen. Enää minulla ei ole niistä tarvetta puhua. Tänne halusin kirjoittaa, jotta joku ehkä voi hyötyä minun tarinastani. Terapian jälkeen en enää ole ollut niin taipuvainen masentumiseen. MInulla on ollut ystäviä, joiden on ollut vaikea käsittää omaa perhetaustaani ja erityisesti sitä, että välit ovat huonot. Se on ollut joskus aika rasittavaakin, vaikka toki hyvin ymmärrän, että jos on läheiset välit vanhempiin, niin on vaikea ehkä käsittää sitä, että kaikilla ei niin ole. Iän myötä suhteeni äitiini on hieman parantunut ja se on hyvä. Omissa suhteissani miehiin olen kyllä huomannut tuon taustani, joka on näkynyt käytöksessäni. Olen valitettavasti ollut taipuvainen alistumaan ja en ole osannut arvostaa itseäni ja pitää puoliani. Tämäkin puoli on parantunut terapian myötä, mutta sen olen myös huomannut, että lapsuuden kodin käytösmallit ovat ikäänkuin takertuneet syvälle persoonaani, jotka helposti pilkistävät esiin. Tärkeää on tiedostaa nuo mallit, jotka myös vaikeuttavat omaa elämää. Itse olen sitä mieltä, että lapsi oppii jäljittelemällä ja se on tulevien parisuhteiden kannalta tärkeä malli, miten rakkaus näkyy lapsuuden kodissa ja miten vanhemmat kohtelevat toisiaan. Kodin ilmapiiri on myös tärkeä. Väkivaltaisessa kodissa ilmapiiri on aika ajoin hyvin jännitteinen ja pelottava.
Itselleni tuli vielä lisää ajatuksia ja tuntemuksia , jotka haluan liittää aikaisempaan tekstiini. Kuten aikaisemmissakin muiden tämän ketjun kirjoittajien teksteissä on näkynyt, niin narsisti pyrkii eristämään kumppaninsa ystävistä ja jopa sukulaisista. Meidänkin perheessä pidettiin myös kulisseja pystyssä sen mitä pystyttiin. Olen näin aikuisempana huomannut myös suurena ongelmana itsessäni sen, että minun on ollut hyvin vaikeaa asettaa omia rajojani. Väkivaltaisessa perheessähän ihmisiä kohdellaan miten sattuu hyvien päivien ohella. Isälläni oli rajaton valta meihin muihin. Muistan hyvin, kun isäni sanoi minulle lapsena, että voisin ansaita rahaa tekemällä kotona pihatyöt kesän aikana. Toki osallistuin myös muutenkin kotitöihin. Kun palkanmaksupäivä tuli, niin isäni totesi minulle, että miksi hän minulle mitään maksaisi. Hän siis itse ehdotti minulle alunperin, että maksaisi minulle palkan pihatöistä muutaman kuukauden ajalta, mutta petti sitten lupauksensa, joka oli minulle suuri pettymys. Tämä oli yksi esimerkki hänen vallankäytöstään. Pystyn vieläkin tuntemaan sen tunteen, mikä minussa lapsena silloin heräsi. Tuosta väkivaltaisuudesta vielä sen verran, että kuten jo aikaisemminkin kirjoitin, niin olin isommissa riidoissa selvittelemässä vanhempieni välejä, jopa irrottamassa isääni pois äitini kimpusta, kun äitini huusi meitä lapsia apuun ja joskus soitin poliisin paikalle. Joskus isäni uhkaili meitä puukolla. Tämä kaikki tuntuu ja kuulostaa hyvin pahalta ja järjenvastaiselta. Olen myös nähnyt äitini makaamassa lattialla todella huonossa kunnossa isäni fyysisen pahoinpitelyn jäljiltä. Muistan hyvin , että joskus lapsena ajattelin, että mielummin ottaisin itse väkivaltaa vastaan kuin katson vierestä sitä, kun äitiäni pahoinpidellään. Se on hyvin traumaattista lapselle. Tämä kaikki kokemus on myös aiheuttanut rajattomuutta, vaikeutta hahmottaa mikä on normaalia ja mikä ei sitä ole. Tällaisessa ympäristössä kasvanut lapsi, minun mielestäni, ei opi kunnioittamaan ja arvostamaan itseään. Vanhemmuus on myös hukassa tällaisessa perheessä. Lapsen ei kuulu olla tuki ja turva vanhemmalleen vaan päinvastoin. Ainakin minä olen joutunut tekemään töitä itsetuntoni paranemiseksi. Toisaalta en halua sanoa, että jouduin terapiaan , vaan pikemminkin pääsin sinne. Olen siitä itseasiassa kiitollinen ja se ei ole itsestäänselvyys. Olen myös hyötynyt terapiasta todella paljon ja se on ollut keskeistä toipumiseni kannalta.
Toki isäni oli myös hurmaava ja minulla on hänestä myös hyviä muistoja. Hänessä oli myös herkkä puolensa, mikä teki hänestä hyvin ristiriitaisen. Hän oli myös kannustava ja rohkaisi minuakin opiskelemaan taidealalle. Toisinaan hän nimitteli, vähätteli minua ja toisinaan kannusti ja kehui. Joskus olen miettinyt sitä, mikä teki isästäni tuollaisen? Myös on hyvä kysymys se, mikä on tehnyt äidistäni tuollaisen? Jostain syystä ajattelen niin, että kumpikaan heistä ei ole ollut pohjimmiltaan onnellinen omassa itsessään. Ehkä he molemmat ovat myös olleet väkivallan uhreja. Päällimmäinen fiilis itselläni kuitenkin on,että olen pikku hiljaa selviytynyt kuiville lapsuuden kodin vaikutuksesta. Toki historiaa ei pysty täysin pyyhkimään pois, mutta se ei enää ole kovin usein mielessä ja nykyisin pystyn paremmin jopa nauttimaan tästä hetkestä, olemaan läsnä tässä hetkessä, tunteella.
MIten sitten isäni on kenties vaikuttanut minuun ihmisenä? MIten hänen vaikutuksensa on näkynyt minussa näin aikuisena? Sen voin sanoa, että olen hyvin herkkä vaistoamaan muiden ihmisten tunteita ja tarpeita, jopa paremmin kuin omia tarpeitani, tunteitani. Terapian avulla opin kyllä paremmin tunnistamaan niitä itsessäni ja olenkin kehittynyt ihmisenä. Sitä en oikeastaan voi käsittää, jos joku on selvinnyt väkivaltaisista kokemuksista ilman terapiaa niin, että voi kuitenkin elää onnellista elämää. Lisäksi olen herkkä vaistoamaan esimerkiksi työpaikan ilmapiirin tunnelman ja olen myös tarkkailija. Toki olen myös riidellyt joskus läheisissä ihmissuhteissani, mutta pohjimmiltaan en halua riidellä ja pelkään vihan tunnetta. Olen myös herkkä vähättelylle. Ihmissuhteissa en ole aina osannut kuunnella itseäni vaan mennyt muiden tarpeiden mukaan. MInulla on myös ollut vaikeuksia asettaa omia rajojani. MInusta on ollut myös pelottavaa huomata itsessäni se, että olen myös itse vähätellyt läheisiäni ja en ole aina kunnioittanut heitä tarpeeksi. Se on ollut siis tavallaan henkistä väkivaltaa. Olen kuitenkin tiedostanut tuon puolen itsessäni ja olen kehittynyt parempaan suuntaan. Eli en ole siis ollut pelkästään alistuja vaan minussa on ollut myös tuo toinen puoli. Aikaisemmissa suhteissani olen myös ollut helposti auttajan roolissa. Olen auttanut mielenterveysongelmaisia yms. Jossain vaiheessa huomasin, että se vie minulta voimia ja aloin vetämään rajojani paremmin. Toki haluan auttaa, mutta tietyissä rajoissa ja ne määritän minä itse. Päällimmäinen ajatus, mikä minulle jäi terapiasta oli se, että jokaisella ihmisellä on velvollisuus ja oikeus rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa itseään. Olen siis tärkein ihminen itselleni maailmassa. Jos minä voin hyvin, niin lapsenikin voi hyvin eli se , että rakastan itseäni , on myös rakkauden teko lähimmäisiäni kohtaan. Kaikissa ihmissuhteissa on tärkeää molemminpuolinen kunnioitus. Väkivaltaisessa ympäristössä kasvanut ei mielestäni kuitenkaan opi arvostamaan/ kunnioittamaan itseään. Oma isäni oli akateemisesti koulutettu ja mielestäni onkin hyvä, että nykyään on myös puhuttu siitä, että väkivalta ei koske pelkästään vähäosaisia syrjäytyneitä perheitä tai rikollisen taustan omaavia ihmisiä.
MIkä sitten tekee väkivallan käsittelemisestä vaikeaa? Itse olen kokenut asian niin, että kun ihminen kasvaa johonkin asiaan, niin sitä ikäänkuin tottuu siihen ja ei pidä sitä helposti epänormaalina. Voisi ajatella niin, että ihminen alkaa pitää pahoinvointia normaalina tilana. Itse hakeuduin terapiaan, kun vointini alkoi olla niin huono, että mielessäni alkoi olla jo itsetuhoisia ajatuksia. MInulla oli keskivaikea masennus terapeutin mukaan. Enää en ole vajonnut epätoivoon, kun tulee vaikeuksia eli siinäkin olen mennyt eteenpäin. Olen myös syyllistänyt itseäni kokemastani väkivallasta ja se on tehnyt sen käsittelemisestä myös vaikeaa.
..Vissiin nää yön pikkutunnit 
Joskus yritin jotain selittää, mutta minkäänlaista ymmärrystä ei tullut. Oli kyllä rankkaa kun kavereilla oli rennot hyvis vanhemmat, ei ne ymmärtänyt mun tuskasta mitään 
Itse oon välttynyt suurimmalta osin kiusaamiselta, vaikka helppo ja heikko uhrihan olisin ollut...Olisi kyllä ollut todella kauheaa, että koulussakin olisi kiusattu, kun kotona oli jo oma vanhempi kiusaajana. Ja minkäänlaista tukea ja puolustustahan epävarmoilta ja heikoilta vanhemmilta ei saa..