Narsisti isä

[tenteri]

Moron,

Uskalluinpas tänne kirjoittamaan vihdoinkin monen kuukauden lykkäämisen jälkeen.

Olen 25-vuotias poika jolla on narsisti isä ja haluaisin kuulla muiden narsisti isän kanssa kasvaneiden kokemuksia ja tarinoita siitä miten on narsisti vaikuttanut omaan elämiseenne.

Kerron lyhyesti oman tarinani;
Silloin kun isä ja äiti olivat vielä yhdessä oli meidän talossa aina painostava tunnelma. Isä alisti äitiä jatkuvasti henkisesti kieltämällä häneltä kaikki harrastukset ja kavereiden näkemisen ja kutsumisen.
Minä olin lapsista se hiljaisempi joka koitti pysyä isän paremmalla puolella ja pikkusisko oli se joka uhmasi ja sai kaiken väärinkohtelun.
Isä oli hirveimmillään humalassa viikonloppuisin kun hän joi litratolkulla viinaa. Hän oli silloin pelottavimmillaan huutaessaan usein äitiä huoraksi ja lehmäksi ja paiskoen astioita keittiössä.
Kännissä hän välillä kuulosti siltä kui olisi puhunut itsekseen tai jollekulle hymähdellen, nyökkäillen ja vastaillen "MMjoooh!"mmHMM!" kuin jokin skitsofreenikko.
Välillä piti mennä äidin luokse makuuhuoneeseen turvaan, kun nukkuminen pelotti niin paljon omassa huoneessa.
Pikkusisko oli kertonut, että isä oli tullut yksi kerta hänen korvan juurelle kuiskimaan, että hänen äitinsä on huora.
Tämä kaikki tuntui silloin niin normaalilta ja oudolta isän pitäessä muille kulissia kuinka hyvin meillä perheenä menee.
Voitte kuvitella kuinka iloisia olimme siskon kanssa kun äiti vihdoin päätti erota hänestä. Tuntui kuin olisi saanut raikasta ilmaa.

Vanhempien eron jälkeen menin armeijaan ja opiskelemaan luovalle alalle. Vasta koulussa tajusin mikä isäni oli pikkusiskon kertoessa kirjasta joka "täyttää isän kriteerit täydellisesti".
Huomasin kouluaikoina, että minulla oli hirveä tarve miellyttää ihmisiä ja aloin potea masennusta sekä traumoja lapsuuden ajoilta. Hakeuduin suoraan psykoterapiaan ilman lääkärinarviointia ja sain tietää myöhemmin vakuutusasioita hoitaessa, että tein väärässä järjestyksessä nämä asiat. Kävin psykoterapiassa puolitoista vuotta ja huomasin oloni parantuneen huomattavasti enkä enää tuntenut masennusta. Jälkeenpäin olen miettinyt että kävinkö sen liian nopeasti?
Nykyään olen nähnyt monta naista yrittämässä suhdetta isän kanssa huonoin tuloksin ja tällä hetkellä eräs on pysynyt suht pitkään.
Pidämme pikkusiskon kanssa hyvin etäiset välit häneen nähdessämme häntä pikaiset pari tuntia n.joka toinen viikko ja vaihdellen puhelinkuulumisia silloin tällöin. Koitamme nähdä häntä vain hyvinä päivinä.
Isän ainoa hyvä asia on hänen rahallinen tukensa jota hän antaa, mutta sekään ei mene täysin tasapuolisesti. Olen huomannut, että taidan olla se narsisti-isän kultapoika josta olen kuullut puhuttavan, sillä hän selvästi suosii minua enemmän kuin pikkusiskoani rahallisesti. Tämä on tuonut pientä kitkaa minun ja pikkusiskoni välille, mutta puhuessamme asiasta hän on sanonut ettei se haittaa häntä. Isällä käynnit on stressaavia minulle ja ne saavat minussa paljon negatiivisia tunteita esiin ennen ja jälkeen käynnin.
Olen nyt alkanut miettimään, että olisiko parempi katkaista kokonaan suhteet häneen vai pitää etäiset välit.

Kysynkin nyt teiltä, että oletteko katkaisseet yhteydet isäänne vai oletteko pitäneet välit etäisinä?

Entä miten isänne on vaikuttanut teidän persoonallisuuteen? Oletteko huomanneet joitain piirteitä itsessänne mikä muistuttaa isästä yms. ?

Välillä tunnen itseni hyvin yksinäiseksi näiden ongelmien kanssa joten toivoisin kuulevani miten muut kaltaiseni pärjäävät tässä hyvin oudossa elämässä.

Nimim. Kyllä se tästä

[tenteri]

Jos ette halua kirjoittaa tähän, niin ilahtuisin myös yksityisviesteistä. Auttaisi paljon kuulla muiden neuvoja/tarinoita.

[nallekarhu]

Hei,
meitä muita kaltaisiasi löytyy paljon, valitettavan paljon.

Itse olen isän tyttö, tai nyt jo keski-ikäinen täti, mutta tarinasi on tutun tuntuinen. (Minun isäni oli tuurijuoppo). Ja vaikka meiltä puuttuikin tuo kännissä tappelu, niin minäkin muistan vanhempieni avioeron ainoastaan helpotuksena.

Minä olen myös paininut noiden samojen kysymysten äärellä, kuin sinä esitit tekstissäsi. Ne ovat tietystikin asioita, jotka joutuu puntaroimaan omantuntonsa kanssa. Ja väittäisin vielä näin tätimäisesti, että useampaan kertaan, aina uudestaan ja uudestaan eri elämäntilanteissa.

Tietysti tunnistan itsessäni tiettyjä isältäni perimiäni käyttäytymismalleja, mutta toisaalta voisin sanoa, että koska tunnistan ne niin minulla on myös mahdollisuus muuttaa niitä. Minunä voin tehdä omat valintani itse, mutta kyllä minä silti aina toisinaan huomaan jumittavani vanhoissa opituissa kuvioissa.

Minä olen katkaissut välit isääni, tai oikeastaan annoin niiden hiipua pois. MIkä oli helppoa, koska isälläni oli tapana vaatia, että minä pidän yhteyttä häneen. Minäkin pidin tapaamisia ahdistavina, ja päätinkin lopulta, että hän voi alkaa itse pitää yhteyttä minuunpäin, mikäli tuntee tarvetta siihen. Omaan päätökseeni vaikutti myös se, että minä olin silloin jo äiti, ja tajusin, että en halua antaa isäni vaikuttaa lapsiini yhtä negatiivisesti, kuin hän on vaikuttanut minuun.

Päätös on kuitenkin hyvin voimakas, ja sen joutuu aina toisinaan perustelemaan uudelleen itselleen, sekä läheisilleen, mutta ainakin omalla kohdallani se on helpottanut elämääni.

Ja nimimerkkisi kyllä se tästä on aivan oikea, asia helpottuu ajan myötä.
Voimaa.

[tenteri]

Kiitos nallekarhu auttavasta viestistäsi piristi jo huomattavasti, kun sai kuulla muiden kokemuksia.

Aina kun olen puhunut ystävieni ja avovaimoni kanssa välien katkaisemisesta isääni he ovat perustelleet sen aina sanomalla "...mutta se on kuitenkin sinun isäsi" mikä minusta kuulostaa huonolta perustelulta. Isäni ei ole koskaan ollut "isä" minulle siinä merkityksessä mitä se on muiden elämässä, vaan etäinen ihminen jolle olen sukua. Ehkä jossain kohtaa elämässä saan rohkeutta katkaista välit häneen.

[Holly]

Hei kohtalontoveri!
Täällä myös yksi narsisti isän kasvatti. Olisin halunnut kirjoittaa yksityisviestillä mieluummin, mutta tämä ei antanut, koska en ole "keskustellut täällä tarpeeksi." Joten kirjoitan nyt tämän viestin ja katson jos sen jälkeen saisi

[mittumaari]

Minä olen narsisti-äidin etätytär.

Olen lisäksi jonkin verran kyllästynyt joidenkin ihmisten puolusteluihin. Äitini käytös ei ole ollut sallittua viimeiseen 25 vuoteen. Ei häntä tarvitse puolustaa. Olen myös joutunut sietämään narsistista parisuhdetta muutamina vuosina.

Äitini pysyy minulle etäisenä. Olen liian arvokas jäädäkseni hänen hampaisiinsa! Äidittömyys on harmittanut muutamina vuosina ja olenkin läpikäynyt asiaa ammattilaisten kanssa. Olen myös saanut nauttia terveemmistä naismalleista.

Vasta aikuisena olen tajunnut, kuinka ahtaalla isääni(kin) on pidetty erovuosina. Hän on mm. kuluttanut rahaa lastensa hyvinvointiin, suorasti ja epäsuorasti melko paljon. Itsekin olen aika lailla rahaton narsistien käytöksen vuoksi.

Toivo elää!

[tenteri]

Kiitos mittumaari kommentistasi!

Kiva, että en ole ainoa joka on kyllästynyt puolusteluihin.

Joo ei kannata liikaa lähestyä sitä tummaa sumu-aluetta joka näiden ihmisten ympärillä on oman mielenrauhan vuoksi
Oletko käynyt siis terapiassa? Tuntuiko, että sait paljon apua siitä ja ongelmia ratkaistua?

Entä oletko huomannut mitään luonteenpiirteitä itsessäsi mitkä ovat saattaneet periytyä äitisi kautta tai ovat seurasta hänestä?

Toivo elää ja elämä on edessä

[Feeniks]

Mieheni äiti on narsisti ja todennäköisesti isäkin.
Varoittelen kovasti tuosta rahallisesta tuesta, kannattaa oikeasti yrittää tulla toimeen itse. Pahimmillaan narsisti käyttää sitä rahaa saadakseen tahtonsa läpi. Meillähän kävi niin että ostivat asunnon, heittivätkin pois pahimmalla hetkellä, kun olivat saaneet taloudellisesti heistä täysin riippuvaisiksi. Nyt ollaan sitten todella velkaantuneita ja tässä kohtaa tarjosivat pojalleen rahallista apua jos tämä vaan vihdoin eroaisi minusta

Miehellä puhkesi krooninen mielenterveyshäiriö lapsuuden traumoista, käy terapiassa, mutta en tuedä onko siitä hänelle apua minkä verran, koska ei suostu juuri puhumaan vanhemmistaan...

[Poika]

Moi

Itsekin uskalluin tänne... 32-vuotias ja narsisti-isä, nyt vasta terapiaan, kun tuli alkuviikosta pahempi kohtaaminen puolin ja toisin sekä tajusin, että olen ollut lapsuuden kotona viimeisestä 4 viikosta 3, ja viimeisestä 3 kuukaudesta n. kuukauden – koska he tarvitsevat apua eivätkä pärjää yksin ja "on niin paljon hommia ja lapset ei auta"... niin... ja sitten kun menee, niin tekee tietysti kaiken väärin, eikä tee tarpeeksi. Olen työtön, joten isä ja ilmeisesti äitikin olettavat, että sitten pitäisi olla siellä heitä auttamassa... (voisikin olla, jos olisi normaalia, mutta varmaan kaikki täällä tietää, että ei...

Mutta vielä en ole psykoterapiassa käynyt (nyt menen). Tutulta kuulostaa, vaikkakaan viinaa ei ollut. Äitillä ei enää ole omia harrastuksia, ystäviä tai niin sanotusti "omaa elämää", eli äiti tekee kaikkea mitä isäkin ja sitten kertoo, miten kivaa se on... Viinan puuttuminen on ehkä syy, miksi hän ei suoraan hauku äitiä (ja muita), vaan pikkuhiljaa eli esim. lapsuudessani joka aterialla sanoi äidille esim., että "et kai sinä ota enää lisää, eihän ihmisen tarvitse syödä koko ajan", minkä äiti tulkitsi siten, että isän mielestä hän on liian lihava. Ja oikea tulkintahan se oli. Ja joka aterialla sama. Kännin sijaan hänellä oli n. 1,5-2,5 viikon jaksoja, kun oli puhumatta äidille. Äiti kertoi myöhemmin, että ne tuli ihan puskista, jos sanoi jotain väärin. Ja tietysti oli äkäinen lapsille joka asiasta koko ajan. Äiti aina vetosi hänen "raskaaseen työhönsä".

Välit on vielä, mutta en tiedä, miten kauan. Riippuu, mitä terapeutti nyt sanoo. Nyt nimittäin meni hyvin pahaksi välit ja itselleni masennus iski toden teolla. Mutta rahallisesta tuesta sen verran, että saan itsekin (enkä voi edes kieltäytyä tai tulee hirveä riita), niin se on isälleni yksi tapa kontrolloida. Nyt hän antoi ennakkoperintöä koska ilmeisesti on todella sairas, josta ei tietenkään puhu, ja sanoi sen olevan "isän rakkautta"... käsittääkseni vanhempien rakkaus on ihan jotain muuta, ja rahojaan hän ei kuitenkaan mukaan hautaan saa ja vielä pahempi kuin antaa lapsille on se, että valtio saisi rahoja.

Joka tapauksessa älä tuhlaa niitä rahoja... tai itse pystyn sen verran pitämään lukua, että kun hän kysyy, että tarvitsenko rahaa, niin voin aina sanoa, että en. Muutenhan tulisi vaatimuksia kasa... toisaalta äiti ilmeisesti tietää sen, niin hän itse asiassa antaa rahaa. Eli mieti, onko siitä enemmän hyötyä kuin ei.

Joo... olen huomannut piirteitä itsessäni, jotka muistuttaa isästä... ja sehän siinä on pahinta. Nyt isä oikeastaan kritisoikin sitä, että olen työtön ja masentunut. Mutta hänen syytään se ei ole, ja hän on "kova" koska pitää olla ja sanoipa vielä, että "muutenhan olisin niin kuin sinä"... olisi pitänyt sanoa samat sanat, että hänen kaltaisekseen en todellakaan halua, mutta asioiden sanominenhan ei aina ole helppoa kun keskustelun keskelläkin hän vääristeli asioita, jotka olin 2 minuuttia aiemmin sanonut.

Sehän se siinä onkin nyt kysymys, että olenko ollut narsisti tai sellaiseksi tulossa, vai onko se ollut vain "pakon edessä". Koska olen pyrkinyt "korkealle" ja haaveillut vielä korkeammalla olosta jne. ja sitten tuli työttömyys ja huomasin, että en ole niin hieno ihminen kuin olin luullut... vai oliko se hienon ihmisen ajatus sitten suoraan isältä, eli piti mennä yliopistoon tietysti (ja olisi pitänyt olla sama ala...) ja edellisten töiden palkat olivat liian pieniä, vaikka olivat niin kuin sopivia oikeasti työhön ja työkokemukseeni verrattuna.

Mutta toki kaikissa on piirteitä vanhemmistaan. Jos on narsistisia, niin ne varmaan on sen syytä, että lapsena on opetettu tietty ajatusmalli, ja jos se on sellainen, että kaikki muut ovat tyhmiä ja saamattomia, niin kai se vähän vaikuttaa myöhemminkin. Siis niistä tietysti yrittää päästä, mutta toisaalta, jos ei hauku toisia läskeiksi päin naamaa tai sano sukulaiselle hänen laihduttuaan, että "sinähän alat näyttää ihmiseltä"... tai jos muuten vain huomaat, että sulla on empatiaa muita ihmisiä kohtaan... siis koska kysyit (varmaan huolissasi), niin olet huomannut piirteitä, mutta samalla koska kysyit, niin olet huomannut, että ne ajatusmallit eivät ihan kohtaa sen kanssa, mitä mieltä oikeasti olet tai mitä tunnet siellä sydämessäsi.

Tai siis se, että huomaat ajattelevasi väärin on osoitus siitä, että vaikka joskus ajatukset ovat solmussa, niin et oikeasti ole kuin isäsi. Ilmeisesti se on ihan psykologiassakin, että narsistien lapsista tosi harvoin tulee narsisteja, sen sijaan no, tällaisia itseään etsiviä. Mutta joo, itse olen n. vuoden lykännyt psykoterapiaa menoa, mutta ei se kyllä itsestään ohi mene...

[Holly]

Hyvä, että tämä keskustelu heräsi uudestaan henkiin, koska tenteri aloitti tämän niin hyvin ja mieleni on tehnyt itsekin palata asiaan. Itse olen yli parikymppinen nainen ja vieläkin yritän "puhdistautua" narsisti-isän aiheuttamista vaurioista.

Hittolainen..aina kun yritän kirjoittaa tästä asiasta niin tulee vain ihan sekava fiilis eikä tiedä mistä aloittaa. Asia on niin monitahoinen ja vaikea. Ja minulla on niin, että aina kun alan avaamaan tätä asiaa ja muistelemaan menneitä niin siitä seuraa vain lamaantuminen...ja suuri suru. Pysähdyn vain miettimään asiaa eikä missään tunnu olevan mitään järkeä, vaan kaikki on yhtä hullunmyllyä ja sekasortoa On vaikea saada jäsenneltyä tätä asiaa ja kirjoittaa jotain selkeää...kun asiaa voi tarkastellakin niin monesta näkökulmasta.

Itse koen pahimpana narsisti-isässä sen, että hän on vaikuttanut koko olemukseeni ja persoonaani, jolloin kodin ulkopuolinenkin elämä vaikeutui kun oli niin ahdistavaa olla muidenkin ihmisten kanssa koska oli jotenkin "sosiaalisestikyvytön" . Se asia oli mussa läsnä kokoajan ja näkyi olemuksessa niin, että sitä oli vain hiljainen ujo hissukka, jonka oli vaikea olla muiden ihmisten kanssa, normaalienkin ja kivojen ihmisten kanssa. Muutaman kaverin kanssa pystyi olemaan suht. normaalisti, vaikkakin ylikiltti, mutta eskarissa, kerhoissa, koulussa ja harrastuksissa jne. sitä oli aina jotenkin ahdistunut. Se oli oireilua siitä, että kotona oli sellainen hirviö ihminen ja meidän perhe-elämä oli niin kauheaa.

Narsisti isä sai olemuksen olemaan 24/7 ahdistunut ja stressaantunut, harvoin sitä ihan rennosti oli, aina oli ahdistus ja suru siitä, kun joutui elämään sellaisen ihmisen kanssa Muistan jo lapsena miettineeni, että miksei se ihminen vain kuole Ja se kuvastaa mun mielestä aika hyvin sitä millaista piinaa ja tuskaa sen ihmisen kanssa eläminen oli, ja että se piina ei loppunut vaikka se ihminen ei olisi ollut paikalla. Musta on niin ihanaa, että vihdoin täällä keskustelufoorumilla oon "törmännyt ihmisiin" jotka tietää mitä se on..koska koskaan aiemmin en oo tuntenut ketään jolla olis ollut samanlaista, mutta nyt kun luen näitä teidän kertomuksia niin on niin lohduttavaa tajuta, että kohtalontovereita on

Kuten teiänkin kertomuksissa, niin meidänkin perheessä se ydinasia on ollut isän ja äidin suhde. Äiti on se "tärkein" ihminen eli pakkomielle narsisti- isälle. Huorittelua ja mustasukkaisuutta, niin tuttua. Usein tuntuu, että lapsena sitä oli vain omistustavara isälle, egonjatke jolla ei saanut olla minkäänlaista omaa tahtoa. Vieläkin tulee ihan oksettava olo kun miettii kuinka alistettu sitä oli Pelkäsi niin paljon, että ei pienimpiinkään asioihin voinut sanoa ei..syö todella paljon ihmistä kun joku jatkuvasti alistaa ja kontrolloi..se jotenkin tappaa ihan elämän energiankin ihmisestä..huuh..tää on vaan niin raskasta..Sitä vaan eli kuin kauhujen talossa 18 vuotta.

Mutta kovasti yritän tässä puhdistautua sen ihmisen paskoista..Huoh.. Sori sekavaa tekstiä, kai tämä oli enemmän purkautumista, mutta ei kai se ketään haittaa? Vaikea tästä asiasta kirjoitella johdonmukaista tekstiä...Olisin halunnut enemmän osata kommentoida teidän tekstejä, mutta tää meni nyt jo tälläiseksi pitkäksi purkautumiseksi, että annan olla nyt tällä kertaa.