Kurja elämä, katkeruus, selviytyminen

[rajallinen]

Lumous: "Mulla on tällähetkellä todella mitätön olo. Itsetuntoni on aivan pohjissa. Se pysyy tasaisena, koska koetan tehdä asioita joilla saan sen nousuun. Taas se sitten laskee siitä yhdestä pienestä epäonnistumisesta. Enkö oo vielä tarpeeks vahva luottamaan itseeni ja pitämään itsestäni? Miten mä voisin pitää itsestäni, kun en edes tiedä kuka oon. En tiedä millainen on oikea minä. On olemassa se minä josta pidän ja joka haluaisin olla. Sen olen saanut pidettyä kahdesti muutaman vuoden ajan, nämä ovat olleet parhaita aikoja elämässäni, itsetuntoni on kohonnut ja saan aikaiseksi niin hienoja asioita. Kunnes taas joku vetää maton alta. On kyllä ollut huonoa tuuriakin.

Miksi mun pitää aina nousta tätä kuilua ylös. Eikö jo voisi loppuelämä olla tasamaata. Jatkuvaa taistelua itsensä kanssa. Pakottaa jaksamaan vielä. Löytää seuraava kivi josta ottaa kiinni, että pääsee taas vähän ylemmäs. Varoa, ettei se kivi luiskahda ja putoat.

Nyt kyllä taitaa vähän jo masentaa. Tää loputon yksinäisyys välien katkaisun jälkeen ja hylätyksi joutumisen tunne vaan painaa nyt. Kai tämä kuuluu prosessiin. Irtautumiseen. Itsenäistymiseen. "

Ihan kuin omaa tekstiäni jokin aika sitten, vielä tänä keväänä. Tappele itsesi puolesta, pidä kiinni siitä mitä olet tajunnut. Tässä tarvitaan voimia mutta jokainen nytkähdys tuntuu myöhemmin yks kaks hyvältä. Sykleittäin huomaan että jessus, olen taas enemmän kuivalla maalla kuin viimeksi! Välillä tuntuu että olen vahvoilla, välillä vastatuuli saa mielen matalaksi. Mutta tajunnasta ei enää katoa faktat.

Yksi mitä olen miettinyt "Miten ihmeessä minulle kävi näin? Iloisesta ulospäin suuntautuneesta sosiaalisesta ihmisestä tuli eristäytynyt ahdistunut masentunut syrjäytynyt? Hitaasti mutta varmasti?"

Niin. Se eristämisen mysteeri on jotain niin sairaan patologisen kipeätä että siihen ei kykene kuin narsisti. Se on täysin tietoisesti tehtyä, ihmisten kääntämistä pikku hiljaa toisiaan vastaan niin että kukaan ei pian tiedä mikä on totta. Sitä on narsismi.

On tehnyt niin kipeää (aiemmin) myöntää että olen yksin, minun äitini on narsisti ja minun isäni ja siskoni ja äidin veli, olivat kaikki hänen koukussaan mutta kuolleet jo kauan aikaa sitten. Sydän vuotaa verta kun ajattelen mitä hekin joutuivat kestämään. Kaksi siskoa on jäljellä, toinen on kultalapsi ja toisesta en osaa sanoa: hän on joskus tajunnut äitini olevan narsisti mutta en ymmärrä miksi hän on tiiviissä suhteessa häneen. Tai ehkä ymmärrän. Meillä ei ole koskaan ollut luottavaisia välejä niin en uskalla lähestyä ja kysyä: todennäköisesti hän menisi samantien ja kertoisi äidille mitä olen hänestä puhunut. Niinhän se menee.

[Uudelleensyntynyt]

Moi. Olen 30-vuotias mies äiti on narsisti ja isä joko narsisti tai sitten äidin vaikutuksesta alkanut käyttäytymään kuin olisi itsekin. Tämä on jatkunut koko ikäni ja keskiviikkona 22.6.2016 soitin vertaistukipuhelimeen ja sain kuulla että suurin osa asioista joista olen itsesäni syyttänyt onkin niistä johtuvaa. Olen entinen narkomaani ja sain kuulla ettei sekään ole mikään ihme että olen päihteisiin ajautunut. Kannan toki itse vastuuni teoistani, ei ole tarkoitus heitä syyttää. On vaan helpompaa kun ei tarvitse kokoajan kysyä itseltä "Miksi?"

Lapsuudesta muistan väkivallan pelon, lähes joka päivä isäni uhkasi lyödä. Äitini minua on hakannutkin kerran niin että molemmat olkavarteni olivat mustat.

Sanoitan ja sävellän kappaleita ja se on pitänyt mut hengissä. 15-vuotiaana tosin kirjotin sellaisen biisin jossa puhutaan kuoleman kaipuusta ja poispääsystä. Mielestäni piilotin sen hyvin mutta äiti kertoi pari vuotta sitten että oli sen silloin löytänyt, lukenut, omien sanojensa mukaan itkenyt, mutta siitä päätellen jättänyt asian sikseen että ei ole koskaan kysynyt multa miten voin..

Ainoa asia josta sain kiitosta oli kun toin jääkaapista kylmää kaljaa. (ovat molemmat alkoholisteja)

Tunteet oli -ja on vieläkin- kokonaan kiellettyjä, edes nauraa ei saanut tai huudettiin "Lakkaa käkättämästä!" Anteeksi kielenkäyttöni mutta joskus aloin miettiä: mitä helvettiä??

On paljon -siis todella paljon- muitakin ihmeellisyyksiä joita ei lapsena tajunnut mutta nyt näkee.

Niin ja tuli mieleen että äiti lakkasi päästämästä mua enää mummolaan yökylään kun "käytökseni oli sen jälkeen ala-arvoista kiukuttelua", Nyt ymmärrän senkin. Sain siellä sitä mitä herkkä -olin ja olen vieläkin muuten todella herkkä- lapsi tarvitsee: rakkautta, hyväksyntää ja minuun kohdistuvaa kiinnostusta, joita en koskaan kotona saanut muuten kuin raivoamisena ja nöyryyttämisenä jos mokasin.

Välit pistin poikki elättäjiini -en tosiaan kutsu niitä enää vanhemmikseni koska eivät sitä arvoa ansaitse- enkä enää koskaan ota yhteyttä. Silloinkin kun soitin äidille että en voi enää olla tekemisissä hän oli kylmä eikä häntä tuntunut tuo liikuttavan. Sanoi vaan että "niin niin, jokaisen on elettävä oma elämänsä." NUT-tukipuhelimessa sanottiin että terve vanhempi siinä kohtaa huolestuu ja kysyy voiko asioille tehdä jotain niiden parantamiseksi. Mutta ei mun äitini...

Eipä tule tällä kertaa muuta mieleen.

[Syksy02]

Vaikka seisoisit päälläsi, et osaa tehdä kuitenkaan mitään oikein narsistin mielestä.
Siellä vaihtuu suhdanteet niin kiivaasti, että ei perässä pysy.

Hanki vaikka seurakunnan diakoniatyöstä apua, jotta voit rakentaa elämäsi täysin riippumattomana vanhemmistasi. Lapsille voi ikätasoisesti selittää, miksei olla enää tekemisissä. Heille on tullut sellainen sairaus, että heidän kanssaan ei voi normaalisti olla tekemisissä. Se ei ole tarttuvaa, eikä teillä ole sellaista, mutta isovanhemmilla on ja siksi äiti on päättänyt, että teillä pitää olla hyvä elämä, ja siihen ei kuulu enää isovanhemmat.

Sinä saat tehdä lapsiasi, itseäsi ja elämäänne koskevat päätökset täysin omilla perusteillasi. Ostaa täsmälleen ne lelut, jotka halusit. tori.fi saa ostaa käytettyjä todella edullisesti, jos ei ole varaa ostaa upouusia. Sinä teet päätöksest koskien lapsiasi, eikä sinun tarvitse eikä edes kannata kysellä etukäteen lupia tai hyväksyntää muualta. Sinä et koskaan tule saamaan äidiltäsi hyväksyntää ja kiitosta, joten totea tosiasiat, katkaise välit ja ala elää omaa elämää.

Tsemppiä sinulle!

[Lumous]

Hei uudelleensyntynyt. Minä olen myös entinen narkomaani. Tai en kutsu itseäni sillä nimellä normaalisti, kun yritin pysyä kaukana neuloista jos vaan mahdollista. Tavallaan suojelin aina itseäni ja uskoin parempaan tulevaan. Elämä on ollut yhtä vastoinkäymistä. Mun suuri rakkaus kuoli kun täytin 18v. Olin juuri muuttanut perhetukikeskuksesta takaisin kotiin. Tunsin jo muutenkin olevani sielä (kotona) vankina. Mutta poikaystäväni kuoleman jälkeen, en saanut minkäänlaista sympatiaa tai empatiaa kotona. Päinvastoin äitini oli salaa tyytyväinen että päästiimpäs siitäkin. Ei toki sanonut ääneen. En kauheasti muista yksityiskohtia, mutta muutin kyllä ovet paukkuen omilleni 2vko:n kotona asumisen jälkeen.

Vuosia meni ja masennuin. Mulla ei ollut ketään. Ainoa ihminen joka musta välitti ja rakasti kuoli. Yritin monesti nousta, mutten päässyt tarpeeksi vahvaksi kun tuli aina seuraava ja seuraava vastoinkäyminen.

Lopulta 7v myöhemmin päätin, että nyt saa riittää ja aloin laittaa elämääni kuntoon. Hylkäsin täysin kaikki "kaverit". Ja muutin toisaalle. Se oli uusi alku.

Muutaman vuoden päästä tapasin lasteni isän ja muutaman vuoden päästä siitä sain 2 lasta. Erosin kuitenkin lasten isästä 2,5v sitten. Tapailin sen jälkeen toista miestä muutaman kuukauden. Tuntui kuin vihdoin joku olisi ymmärtänyt. (Ei ihan helppoa sulattaa tämmöstä menneisyyttä). Hän lupasi pitää minusta huolta. Ja tarkoitti sillä juuri sitä henkistä huolenpitoa, mitä olin aina kaivannut.

Muutaman kuukauden jälkeen sain lukea facebookista järkyttäviä uutisia. Hän oli poissa. Miten mulle aina käykään niin

Näiden tapahtumien jälkeen aloin ymmärtää. Kaikki vanha palautui mieleeni. Kuin historia olisi toistanut itseään. En saanut mitään henkistä tukea perheeltäni. Asuin toki lasten kanssa omillamme, muutaman km päässä vanhemmistani. Aloin miettiä asioita, ymmärtää miksi minulta aina vedetään matto jalkojen alta. Miksi mulle käy näin. Mitä voisin tehdä toisin, jotta oma ja lasteni tulevaisuus ei olisi yhtä mustaa kuin oma siihenastinen elämä.

Pikkuhiljaa aloin tajuta äidin narsismin. Ja sen miten olen itse sabotoinut elämäni siten miten minut oli lapsena manipuloitu tekemään. Mulla on niin niin huono itsetunto. Jos se olisi terve, pystyisin mihin vaan.

Mua ei kovin montaa kertaa lyöty. Muutakuin vitsalla, paljaalle persiille. Ja kerran oikein kunnolla ruoskattiin. Sitten muutinki aika pian sinne perhekeskukseen. Mä jotenki syytän kyllä äitiäni ihan kaikesta. Toki oon omat valintani tehny, mutta olisin valinnut toisin jos mulla olis ollut toisenlaiset vanhemmat. Sellaiset kuin kuuluis. Rakastavat, kannustavat ja etenki rakastettavat. Ei mun äiti vieläkää mulle oo sanonu et rakastaa vaikka oon suoraa sanonu et se ongelma on siinä ettei se osaa rakastaa mua. Keksii vain syitä miksi on vihainen mulle.

Isä taas tänään kävi lapsille kertomassa, kuinka on rakentanut niille leikkimökin mökille. Ja äitihän se sielä mökillä suunnilleen aina on myös. Oon siis isän kans väleis, mutta äitiä en päästä enää 10m lähemmäs mun perhettä. Pikkuhiljaa ollaan alotettu tää oman elämän rakentaminen. Nyt vaan alotetaan pienestä ja haetaan onnistumisen kokemuksia. Kyllä se tästä. Vaikeuksia vielä tulee, mutta kerron niistä kun sen aika on.