Kurja elämä, katkeruus, selviytyminen

[Lumous]

Olen päättänyt, että nyt riittää. Olen pohtinut viime viikkoina, että onko äitini narsisti vai haluanko kenties vain uskoa niin, sillä se selittäisi elämästäni kaiken. Antaisi minulle uuden mahdollisuuden ja selityksen kaikelle tapahtuneelle.

Taustana:
-En ole koskaan saanut tuntea äidin rakkautta
-minua on nälvitty, haukuttu, alistettu ja nöyryytetty niin kauan kuin muistan
-minulta ei koskaan ole pyydetty mitään anteeksi (siis äitini, isäni)
-isäni on myös äidin manipuloinnin uhri ja myös todella väsynyt
-muutin perhekeskukseen 15 vuotiaana
-16 vuotiaana minut huostaanotettiin
-äitini on perhepäivähoitaja
-ainoa sisarukseni on 9,5v nuorempi sisko
-15 vuotiaana äitini ja isäni yhteistuumin ruoskivat minua erittäin nöyryyttävällä ja alistavalla tavalla
-kuljin 10 vuotta psykiatrilla (äitini toimesta) etsien syytä miksi olen tällainen
-koskaan en uskaltanut kertoa kenellekkään totuutta, sillä äitini uhkaili mm. "Haluatko, että menetän työni, toimeentulon ja joudun vankilaan" muistan myös, että joskus olisi suoraan uhannut jopa tappaa mut"

Mikään tästä ei tuntunut epänormaalilta tuolloin, minä olin aina syyllinen ja ansaitsin rangaistuksen. Minut jätettiin aina yksin ongelmieni kanssa. En edes jaksa listata tähän kaikkea tapahtunutta.

Nyt minulla on kuitenkin 2 lasta. Olen yksinhuoltaja ja yrittäjä (huonolla menestyksellä, sillä minut on tottavie manipuloitu olemaan epäonnistuja)

Olen yrittänyt tulla toimeen äitini kanssa siskoni vuoksi, joka vielä 24 vuotiaana asuu yhä kotona. Äiti ei päästä irti ja vetoaa yksinäisyyteensä. Jopa siskoni ystävät ymmärtävät tämän. Äiti on kuitenkin äiti.

Lapseni ovat eron jälkeen olleet paljon äitini hoivissa. Kerran laitoin jo välit poikki, kunnes äitini yksi kaunis päivä ASTELI kotiimme, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tunnen syyllisyyttä syyttäessäni äitiä näin vakavalla asialla. Tunnen itseni syylliseksi ja ansaitsevani kaikkien vihan, sillä äitini petaa ja manipuloi jatkuvasti tulevaa varten lähipiiriämme. Tunnen voimattomuutta, sillä en pysty puolustautumaan syyllistymättä itse samaan "manipulointi" yrityksiin yrittäessäni kertoa millainen äitini on.

Viime vkl:na hain lapsiani äidiltäni viimmeistä kertaa. Kuunnellessani taas miten huono äiti olen ja miten likainen kotimme on yms yms. (mitä ei todellakaan ole) päätin, että nyt saa riittää. Pojallani on tänään 3v synttärit ja äitini luetteli asioita joita minun (32v) pitäisi tehdä, että hän edes ilkeää tulla meille juhliin. mm. vessamme on hänen mielestään niin likainen, että oksettaa käydä sielä. Sanoin hänelle, että ei tarvitse sitten tulla.

Eilen pidimme juhlia ja äitiäni sekä isääni ei kursuttu. Hän tiesi asiasta kuitenkin. Tänä aamuna 9 aikaan hän ilmestyi ovellemme. Hienosti mietitty, kun olemme ainakin varmasti kotona. En avannut ovea. Pistin loputkin kaihtimet kiinni ja rakensimme kaikessa rauhassa palapeliä lasten kanssa. Sisälläni kuitenkin purkautui tulivuori. Jos olisin avannut oven ja pyytänyt heitä lähtemään olisi hän todennäköisesti repinyt oven auki ja astellut sisään, haukkunut minut lasteni kuullen ja lähtenyt vihaisena kotiin. Tai jos en olisi päästänyt sisälle olisi hän ehkä käynyt käsiksi lasteni nähden. Tuli viesti. "Jätimme lahjan ovelle"

Menin jonkun ajan päästä hakemaan. Paketista löytyi kiikarit ja Dumle tuubihuivi. (Minä sain joululahjaksi häneltä kaupanpäällisenä tulleen pesuaineen)

Ei sekään minua haittaa. MUTTA! Hän on säästänyt kaikki leluni MINUN LAPSIANI VARTEN. Minä en saa ostaa leluja, sillä "meillä on vaikka kuinka paljon leluja". Vanhat leluni ovat kuitenkin äidilläni (mökillä, talviasuttava huvila). Hän ei suostu antamaan niitä meille. Kuitenkaan en saa ostaa uusia. En oikeastaan saisi ostaa mitään. Koskaan. Hän tekee näin siksi, että lapsillani olisi tylsää kotona ja tylsistyneenä alkavat riehua, meluta yms. Minä väsyn ja silloin äitini iskee ja "pyytää, anelee" saada lapsia hänelle kun on niin ikävä. Lapset viihtyvät, koska mummalla on niin kivoja leluja. Hän voittaa heidät puolelleen.

Nyt.......olen niin vihainen....niin katkera....

En tiedä saiko tästä mitään selvää sillä aika lyhyesti selvitetty koko elämä. Minua auttaa ymmärtämään tämä kaikki kun sen kirjoittaa ylös. Tajuan, kuinka kamala elämäni on ollut. En halua sitä enää. En jaksa enää. Nyt se on loppu. Kumpa vain selviäisin, sillä äitini on kasvattanut minut olemaan riippuvainen hänestä. Hän aina rientää apuun. Itkettää. Ei ole ketään kehen turvautua, turvallisuuden tunne ja rakkaus on asioita, joista en ole juurikaan saanut nauttia.

Toivoisin vastauksia ja kertomuksia teiltä, kenellä on kokemuksia narsisti äidistä.

[BombaySapphire]

Hei Lumous!

Olen narsisti-isän ja mahdollisesti narsistiäidin lapsi. Minäkään en ole kokenut koskaan isän tai äidinrakkautta, minua ei ole koskaan halattu tai muutenkaan koskettu positiivisella tavalla. En ainakaan muista. Tarinasi kuulostaa muutenkin hyvin tutulta. Meillä isä oli se pahempi joka alisti ja nyöryytti ja kontrolloi meitä kaikkia (äiti, minä, pikkuveli). Äiti oli selkesti lempeämpi pikkuveljelleni, minä en muista hänen oikein puhuneenkaan minulle normaalisti. Olen ajatellut, että isäni on ns. kovanahkainen narsisti ja äiti sitten jossain määrin ohutnahkainen. Vanhempani erosivat minun olessa noin 10v, jonka jälkeen kuvioihin tuli heti uusi nainen. Pikkuveljeni koki eron hyvin raskaaksi, olihan hän äidinpoika. Me jäimme siis isälle, koska äidilläni on paha alkoholiongelma, jonka nyt ymmärrän kumpuavan varmasti isäni käytöksestä.

Juuri tuo rakkauden puute ja narsistin keksimä "psykiatrin tarve" kosketti. Pikkuveljeni sai teininä kokea pahempaa väkivaltaa, sillä hän ei osannut olla yhtä näkymätön kuin minä. Isästä hänessä oli siis selkeästi jotain vikaa. Itse sain kuulla tarvitsevani psykiatria, kun päätin katkaista välit viimein vuosikymmenien helvetin jälkeen. Kuulemma en voi olla hänen lapsensa ja olen hullu.

Äitisi käytös on kyllä pöyristyttävää, etenkin lastesi käyttö aseena sinua vastaan! Minä harkitsisin uudestaan lasten päästämistä hänelle. Jossain vaiheessa hän voi alkaa suosimaan toista, ja aiheuttaa näin samaa kärsimystä toiselle kuin mitä sinä olet saanut kokea. Tämä on minun pelkoni. Ymmärrän, että asiamme ovat varmasti erilaisia, mutta tälläinen fiilis tuli

Ihanaa, että olet uskaltanut tulla vanhemmaksi ja varmasti olet katkaissut huonon vanhemmuuden kierteen Itse olen lapseton, sillä en uskalla tulla äidiksi. Pelkään, että toistan äitini virheet, enkä rakastaisi lapsiani. Tai että löisin suutuspäissäni. Enhän minä muusta kasvatuksesta tiedä.

Tekstini tuntuu nyt kovin sekavalta, mutta siis halusin vain kertoa, että tekstisi kosketti minua, ja toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia tehdä elämäsi sellaiseksi kuin sinä haluat! Sinulla on oikeus siihen

[Lumous]

Hei.

Meillä tilanne on kärjistynyt muutamaan vaiheeseen nyt kuluneen viikon aikana. Laitoin tosiaan välit poikki yli 3vko:a sitten. Viimeviikolla isäni asteli kotiimme koputtamatta ja varoittamatta. Juttelimme hetken asiasta ja hän pyysi vielä meitä lähtemään mukaan laskettelulomalle jossa he nyt siis ovat. Kun sanoin ettemme lähde, hän suuttui ja uhkasi tappaa itsensä ja häipyi. Menin paniikkiin. Sain paniikkikohtauksen. Soitin hädissäni ystävälleni, että mitä teen ja tovin mietittyämme päädyimme poliisille soittamisen sijaan siihen että soitan siskolleni, joka asuu vielä kotona. Soitin ja kysyin varovasti missä on ja tämä oli kotona isän ja äidin kanssa ja ihmetteli mitä nyt?

Hetkenpäästä hän tuli meille ja kerroin mitä on tapahtunut, kerroin myös elämästäni heidän kanssaan. Meillä 9,5v ikäeroa ja olen muuttanut kotoa pois jo 16v. Hän ei kertakaikkiaan pystynyt uskomaan minua ja piti vahvasti äidin puolia. Syytti myös minua jos isä tappaisi itsensä. Minä olin hänestä se joka sekoaa. Hän pyysi minua juttelemaan äidin kanssa. Lopuksi sanoi vielä. "Tämä on nyt sinun vastuullasi", jolloin työnsin hänet kauemmas jotta saisin oven kiinni. Hän hermostui ja paiskasi oven kiinni. Minulla jäi käsi oven väliin ja turposi aikalailla. No se siitä.

Äiti soitti seuraavana päivänä ja vastadin siskoni vuoksi. Tulipa tyypillistä narsistin paskaa sieltä suusta ja ekaa kertaa myös marttyyrius. Silloin olin varma, että tässä se on. Lopetin puhelun ystävällisesti, jonka hän tulkitsi sovinnoksi. (Ystävällisyys = en lyönyt luuria korvaan tai huutanut.)

Pyysivät vielä mukaan reissuun. Minulle selvisi myös, että minut olisi viime hetkellä jätetty pois matkasta koiran vahdiksi, kun muita ei olisi saatu. Tämä vasta pistikin vihaksi.

No he lähtivät matkaan. Isoäitini soitti minulle ja pyysi meitä päivälliselle jolla olimme eilen. Alku sujui hyvin. Paikalla oli myös muita sukulaisia muutama. Mummu sanoi muillekkin että ei puhuta nyt näistä. Kaikki ok. Mutta Vaarini alkoi käyttäytyä tytärtäni kohtaan todella törkeästi. Alisti, haukkui ja jahtasi tätä kävelykepillään sörkkien. Poikaani hän suorastaan ylisti. Vielä lähtiessämme hän torui kun tyttö otti pullan pöydästä. Uhkasi tätä kepillään ja se kun näin tyttöni 4,5v kyytistyvän lipaston taa peloissaan sai minut lopullisesti heräämään. Näin itseni tuossa hänen paikallaan. Katsoin hirmumyrkyn puhkeamis ilmeelläni vaaria ja hän heräsi kuin horroksesta ja lähti pois.

Päätin, EI IKINÄ ENÄÄ. EI MINUN LAPSILLENI. EI KUKAAN. Juttelimme tytön kanssa asiasta ja hän kysyikin minulta Miksi minua kohdeltiin näin, muttei muita? Mitä oahaa minä olen tehnyt? Mikä minussa on vikana? Olenko huonompi kuin muut?

Itsekkin olen pohtinut niitä tapoja joilla lapdiani kasvatan. Olen yh ja nyt minulla ei ole enää sukua. Isäni sukua ei muutenkaan enää ole. Meillä on täälä perheneuvottelu keskus josta saa apua juuri näihin ongelmiin.

Tänään äiti kysyi viestillä. "Onko lapset terveenä? Me ollaan hiihdetty jalat kipeiksi ja nyt on vähän kylmä viima"

Laitoin että nyt on asiat niin, että sinä ja sinun sukusi ei tule enää lähellekkään minua ja minun lapsiani!

Tähän hän vastasi epäillenkin ivallisesti naurahtaen "Mitäs suku on tehnyt?"

En vastaa enää. En avaa ovea. En pidä mitään yhteyttä. Enää. Koskaan.

[KIA]

Hei Lumous ja kaikki muut kohtalotoverit!

On tämä kaikki niin vaikea tajuta ja käsittää miten joku voi toimia tuolla tai tällä tavalla. Itse olen tehnyt myös päätöksen, että ymmärtäminen loppu nyt. Minun ei tarvitse ymmärtää enää yhdenkään narsistin toimintatapoja tai ajatuksen juoksua. Se on turhaa. Sinne pään sisään ei vaan pääse. Turha kuluttaa omia voimia sellaiseen.
Ja nyt olenkin pistänyt välit poikki äitiini, jota en edes enää äidiksi kutsu. Hän ei ansaitse sellaista arvonimeä. Kutsun häntä etunimellä. En ole siis ollut missään tekemisissä kohta vuoteen enkä anna lastenikaan olla. Eivätkä he haluakaan. Minun tehtäväni äitinä on suojella rakkaimpiani tuollaiselta pahuudelta.
Oma lapsuuteni oli myös hyvin "kylmä". Ei rakkautta eikä hellyydenosoituksia. Omiani halailen useasti, vaikka teinipoika välillä vastustelee
Isäni elää edelleen tämän psykopaattisen narsistin alistamana. Rukoilen jokailta hänelle voimia, että irtautuisi siitä.
Tsempiä teille kaikille! Narsistista ei pääse eroon muuta, kuin irrottautumalla.

[rajallinen]

Huh huh.

Kuulostaa niiin tutuilta tarinoilta... En osaa muuta sanoa kuin että tuli pakottava tarve sanoa että ette ole yksin. Ja tuli tunne etten itse ole yksin.

Yhden jo täysi-ikäisen lapsen yksinhuoltaja ja noinhan se tilanne on pääpiirteittäin mennyt: pikku hiljaa riippuvuuden rakentaminen, eristäminen, pas**n puhuminen selän takana ja suoraan jne.

Itse aloin joutua narsistin lonkeroihin siinä vaiheessa kun hänen -kaikki- kolme silloista uhriaan oli kuolleet. Hänen veljensä, miehensä eli isäni ja vanhin siskoistani joka teki itsemurhan. Ja jota narsisti "huolsi" hoitamalla hänelle yksityisen psykiatrin sukunsa parista. Nämä on aivan sairaita tarinoita... Kaikki nämä kolme joutuivat taloudellisesti riippuvaisiksi narsistista.

Minuun hän alkoi rakentaa uhrikuviota kun ei muita kohteita ollut tarjolla. Yksi siskoistani joutui myös, hänen kanssaan meillä ei ole oikein koskaan ollut välejä mutta sain mutka kautta tietää että hän on ymmärtänyt äitini olevan narsisti: oli antanut äidilleni kirjan saatesanoilla "katso peiliin".

Tänä keväänä tuli itselleni raja vastaan. Pitkä tarina mutta lopulta se viimeinen niitti oli juurikin raha: olin tajunnut etten selviä jaloilleni ellen laita lopullisesti välejä poikki. Sillä tiellä ollaan.

Eilen äitienpäivänä ajattelin että onneksi se ei ole ollut minua kohtaan fyysisesti väkivaltainen sillä eilen hän yritti väkisin tulla kylään. Pää kylmänä ajoin ulos ja kerroin että olin sanonut jo aiemmin ettei meille käy. Vielä piti illalla lähettää viestiä "anteeksi pyytäen". Ok. Mutta rajan veto on ja tulee olemaan rankkaa mutta päätöskin on ja pitää.

Sain tänään juteltua lapsen kanssa tilanteesta ja hän on onneksi kartalla siitä mitä tapahtuu ja ymmärtää että yksi oleellinen asia joka on hänenkin tehtävä on pysyteltävä taloudellisesti riippumattomana.

[rajallinen]

Ai niin tuosta hellyydestä tai lähinnä sen puutteesta. Sitä ei ollut

Yksi mikä on jonkun kerran tullut mieleen. Isäni oli alkoholisti ja narsistiäidin mielestä tietenkin se "syypää" vaikka jos mihin. Itse en kokenut isääni syypäänä mihinkään muuhun kuin siihen että alkoholismi tietenkin aiheutti sen ettei hän-kään varsinaisesti ollut turvallinen vanhempi vaikka turvallisempi hän oli kuin äitini.
On tullut siis mieleen että kuinkahan monessa perheessä onkin ollut samalla tavalla että toinen puoliso on alkoholisoitunut narsistin puolisona...

[Lumous]

Kiitos vastauksistanne. En uskonut, että täältä löytyisi aktiivisia keskustelijoita.

Tuo rahallinen riippuvaisuus on meillä juuri se ongelma myös. Tajusin senkin vasta muutamia viikkoja sitten. Äitinihän on aina rientänyt apuun ja maksoi pois opintovelkani ja ulosottovelkani aikoinaan. Tästä olen tietenkin elämäni velkaa hänelle. En pyytänyt rahaa. En edes olettanut, että niin kävisi. Hän on esim. siskoni silmissä se pelastava enkeli joka riensi apuun kun minun ongelmani ja talousvaikeuteni kasvoivat liian suuriksi.

Olen pärjännyt tähän asti erossa hyvin. Yhteydenottojen tullessa ahdistus käy todella suureksi. Äiyienpäivää ennen vkl:na rentouduin kotonani kun lapset olivat isällään. Kuuntelin musiikkia ja maalasin huonekaluja. Yhtäkkiä oven takaa kuului ryskettä ja luulin, että naapuri tuli valittamaan musiikista. Ehei, siellä oli äitini ja isäni. Väkisin olivat tulossa sisään juttelemaan. En päästänyt. Avasinhan oven muutenkin vahingossa.

Menen aina aivan lukkoon äitini seurassa, kaikki asiat häviävät mielestäni enkä saa sanottua mitään järkevää. Niin kävi tuolloinkin. Sain lopulta vedettyä oven kiinni (äitini piti kahvasta kiinni). He olivat tulossa väkisin sisään.

Tajusin suurimman virheeni ja sen mitä äitini haluaa. Aiemmin vastaavissa yhteenotoissa äitini on lopulta saanut minut suljetuksi milloin mihinkin. Aluksi huoneeseeni, jonka ulkopuolelle hän asensi lukon. Sitten perhetukikeskukseen ja psykiatriselle osastolle. Yrittipä isäni viedä minua kerran (äitini puhelin käskystä) jopa PUTKAAN! Olin 16v

Jos olisin päästänyt sisään keskustelemaan, olisin menettänyt malttini, kun en olisi saanut sanotuksi ajatuksiani. Tällöin he olisivat soittaneet apua, poliisin tai ambulanssin kun sekosin. Näin on ennenkin käynyt. Tällöin lapseni olisi varmaan otettu huostaan ja äitini kuvuttelee, että hänelle. Olen niiin vihainen.

En todellakaan rakasta äitiäni, enkä pidä häntä äitinäni. Vihaan häntä. Todella paljon. En pysty lukemaan tuota Karyl Mc.Briden kirjaakaan kunnolla, kun en vai kykene antamaan anteeksi. En voi rakastaa äitiäni, enkä halua olla tekemisissä. En halua yrittää parantaa häntä. En luota häneen. Hän on parantumaton.

Tyttäreni 4v on alkanut itkeä ikäväänsä mummaan. Se tekee kipeää. En pysty selittämään, miksemme me voi mennä mummolle. Hän ei ymmärrä vielä. En myöskään pidä ajatuksesta sanoa hänelle että mumma on ilkeä. En osaa selittää tätä hänelle. Hän katseli kuvia hänestä ja mummasta ja murtui. Ikävöi kovasti. Mutta en luota äitiini, koen suojelevani omaa tytärtäni häneltä ja siltä kohtalolta jonka olen itse saanut. Mutta tuo tytön ikävä musertaa mut

[KIA]

Itse tein aikanani sen virheen, että en kertonut vanhemmille lapsilleni totuutta mummosta. Otin aina vähän niinkuin omalle kontolleni hänen aiheuttamat "ongelmatilanteet". Keksin erilaisia selityksiä jne. Kadun sitä näin jälkikäteen aika paljon. Nuorin lapseni on nyt 9 vuotias, hänelle sanoin, että mummon kanssa emme ole enää missään tekemisissä siitä syystä, että mummosta on tullut ilkeä eikä hän halua meille hyvää. Lapsi on ollut tyytyväinen tähän vstaukseen, eikä ole kysellyt mitään.

Mitä rahalliseen tai materiaaliseen tukeen tulee, niin narsisitihan vaatii kaiken takasin itselleen korkojen kera. Mitää ei anna hyvästä sydämmestään. Tämäkin koettu. Onneksi hyvin varhaisessa vaiheessa ymmärsin kieltäytyä kaikesta avusta. Hän halusi väkisin ostaa tupaantuliaislahjaksi uuteen kotiimme ruokailuryhmän. itse osallistuin myös kuluihin. Eron tullessa hän halusi ruokapöydän ja tuolit itselleen, kun hän oli mukamas ne kokonaan maksanut. Ei ollut mitään väliä, jos minä ja lapset syömme lattialla. Viimeisin veto oli, että hänen pitää saada minun tyttärelle ostettu auto takaisin, kun hän on sen maksanut. Tässäkin tapauksessa osallistuin kuluihin.

Enään ikinä en halua häntä nähdä, enkä ikinä anna satuttaa yhtäkään lapsistani.

[Lumous]

Mä olen kyllä saanut. Ja saanut pitääkkin. Mutta se velka jota olen kantanut kaikki nää vuodet, sitä maksan vielä vuosia ja vuosia omalla hyvinvoinnillani. Aina kaikki ongelmat on meillä ehkäisty tai siivottu maton alle ostamalla jotain. Koskaan ei itseasiassa asioita käsitelty eikä puhuttu, ne vain pyyhkäistiin pois.

Mulla on tällähetkellä todella mitätön olo. Itsetuntoni on aivan pohjissa. Se pysyy tasaisena, koska koetan tehdä asioita joilla saan sen nousuun. Taas se sitten laskee siitä yhdestä pienestä epäonnistumisesta. Enkö oo vielä tarpeeks vahva luottamaan itseeni ja pitämään itsestäni? Miten mä voisin pitää itsestäni, kun en edes tiedä kuka oon. En tiedä millainen on oikea minä. On olemassa se minä josta pidän ja joka haluaisin olla. Sen olen saanut pidettyä kahdesti muutaman vuoden ajan, nämä ovat olleet parhaita aikoja elämässäni, itsetuntoni on kohonnut ja saan aikaiseksi niin hienoja asioita. Kunnes taas joku vetää maton alta. On kyllä ollut huonoa tuuriakin.

Miksi mun pitää aina nousta tätä kuilua ylös. Eikö jo voisi loppuelämä olla tasamaata. Jatkuvaa taistelua itsensä kanssa. Pakottaa jaksamaan vielä. Löytää seuraava kivi josta ottaa kiinni, että pääsee taas vähän ylemmäs. Varoa, ettei se kivi luiskahda ja putoat.

Nyt kyllä taitaa vähän jo masentaa. Tää loputon yksinäisyys välien katkaisun jälkeen ja hylätyksi joutumisen tunne vaan painaa nyt. Kai tämä kuuluu prosessiin. Irtautumiseen. Itsenäistymiseen.

Näen kyllä positiivistakin, mutta iltaisin tämä kyllä valtaa mielen.

[rajallinen]

Voi Lumous.. Kirjoitat kuin mun elämästäni. Opintolaina, ulosotot, oven taakse väkisin ryskimään äitienpäivänä jne. Samoja tarinoita.

Olen tänä keväänä lopullisesti päättänyt että vaihtoehtoja on jäljellä tasan kaksi. Minä ja mielenterveyteni tai äidin miellyttäminen ja sairastaminen lopun ikää depistä henki pihisten. Eli siis vaihtoehtoja on tasan yksi.

Minulla on jo nuori aikuinen lapsi joka tietää tilanteen. AIempina vuosina en kyennyt kertomaan hänelle missä mennään, myös hän sai taloudellista tukea jatkuvasti lukioaikoina ja myös kuulla lopulta mutkan kautta kuinka "kiittämätön" hän on. En voi sanoin kuvata miten se satutti myös minua... vaikka tiesinhän minä omasta kokemuksesta että narsisti on marttyyri aina ja kaikki muut kiittämättömiä. Rahan koukku on nerokas ja pelottava.
Tällä viikolla tytär sanoi puhelimessa mummille eli äidilleni että ei tarvitse enää laittaa joka kuu satasta tilille. Syynä se että äitini alkoi taas marmatuksen siitä että hän laittaa rahaa tilille eikä edes syntymäpäivänä tulla syömään. Kyllä narsisti osaa... Mutta olin täysin hämmästynyt ja ylpeä tyttärestäni, että hän oli pohtinut asioita, tajunnut taustoja meidän väleihin (mummin kanssa) ja oli miettinyt neuvoani jonka olin sanonut: valinta on sinun mutta suosittelen että älä ikinä joudu taloudellisesti riippuvaiseksi äidistäni. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Ja olihan hän sen jo huomannut vuosien varrella: joka ikiseen lahjukseen liittyi jokin koukku. Esim "käy katomassa vaatteita niin minä sitten tulen kassalle maksamaan" ja kassalla sitten suureen ääneen "onko tässä varmasti kaikki mitä tarvitset, kyllä MINÄ maksan" ym julkista nöyryyttämistä. Kaikkia mahdollisia tilanteita hän on käyttänyt hyväksi itsensä esiin tuomiseen, korostamiseen, muiden nöyryyttämiseen tai vaihtoehtoisesti palvomiseen jos hän on kateellinen. Kaikki on nähty.

Tällä hetkellä elämäntilaneeni on se että olen toipumassa masennuksesta joka kroonistui ja jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle vuosia sitten. Tuskin tarvitsee kertoa mistä kaikki lähti. Raha ja äiti. Hän vedätti minulta säästöni, jouduin puille paljaille, lopulta ulosottoon jne. Koko muu lapsuuden perhe käänsi selkänsä minulle ja lapselleni. Minun syy, mitäs olen sössinyt talouteni jne. Traumaattinen kokemus mutta näinhän se menee.

Kolme neljä vuotta sitten aloin kaivautua depiksestä esille, pakosta. Tajusin että kukaan ei auta minua tästä ulos eikä kukaan tule auttamaan lastani. Jos minä olen lopun elämääni "koomassa" tai jos kuolen, lapsellani ei ole ketään lähipiirissä kuka tietäisi ja näkisi mitä on tapahtunut -oikeasti-, mikä on totta ja miten suojautua narsistilta, miten selviytä jne. En tiennyt sitä itsekään vielä. Mutta tajusin että minun on pakko selvitä. Niin pitkälle piti mennä, täysin pohjalle, ennen kuin aloin pikku hiljaa tulla ulos. VIelä kerran piti hakea "turvaa" äidistä, vain todetakseni että henkisesti tuli lopulta taas niin lujaa turpaan että romahdin täysin. Nyt se on loppu. Ei enää. Jokin minussa, pikkuriikkinen osa, on nyt vapaa. Ja irtautumismyllerrys käynnissä.

Olen päättänyt että sitä iloa en narsistille suo että pilaisin loppuelämäni katkeruudelle ja vihalle. Se ei vain ole sen arvoista. Se tuntuisi siltä kuin narsisti olisi voittanut.

Rajanpito tulee olemaan vaikeaa mutta tulen selviämään siitä. Elokuussa on koetinkivi: luvassa on perheteatteri kun siskon lapsi pääsee ripille. En menisi sinne muuten mutta lapsellani ja serkullaan on välit olemassa ja lapseni haluaa hänet nähdä. Näkevät muutaman vuoden välein. Päätimme sitten että se on kertakaikkiaan kaiken huomion keskipiste, serkku ja sen rippijuhlat, kaikki muu saa väistyä, kerätään voimia, ravistellaan turkkia ja puidaan sitten jälkeenpäin tapahtumia. Luvassa on (kallis) matka josta pitää selvitä omin neuvoin, järjestää oma majoitus jne. Narsisti on tosin "kaiken hoitanut" jo etukäteen mutta päätimme että hänen pillin mukaan emme matkusta emmekä majoitu emmekä syö. Piste.

Vielä tulee Lumous mieleen yksi asia joka tekstissä osui silmiini. Syyllisyys ja häpeä, "veloista". Usko kun sanon: kukaan muu ei tule päästämään sinua häpeästä ja syyllisyydestä kuin sinä itse. Sinä et ole syypää siihen että äitisi maksoi mitä maksoi. Hänen ei ollut pakko sitä tehdä. Se oli laskelmoitua nöyryyttämistä jonka tarkoituksena oli sitoa sinut syyllisyyteen ja häpeään. Sanon tämän siksi että olen nyt vasta tajunnut tämän itse ja tajunnut myös että se on se AINOA side joka minulla äitiini on. Syyllisyys ja häpeä jonka HÄN on rakentanut. En minä. Kun minä päästän niistä tunteista irti, hänellä ei ole enää valtaa minuun. Näin sen tunnen ja näen.