KESKUSTELUFOORUMI

Hei taas, rajallinen!

Et sina mielestani niin hapuilevalta vaikuta. Viesteistasi nakee selkeasti, etta olet myos tyostanyt ja sisaistanyt paljon. Minusta vaikuttaisi silta, etta olet toipumisessasi pidemmalla kuin kenties itsestasi tuntuu. Mielenkiintoisen (ja turhauttavan!) tasta toipumisprosessista tekee se, ettei se etene suoraviivaisesti. Valilla menee eteenpain ja sitten tulee takapakkia. Sitten taas eteenpain. Ja useasti samat oivallukset kokee uudestaan ja uudestaan. Tosin ehka vahan eri nakokulmasta ja hieman syvemmin sisaistaen.

Minullakin on jos jonkinlaista diagnoosia, joista kaksi jo mainitsin. Ne ovat olleet vahan kaksipiippuinen juttu: toisaalta informatiivisia, mutta toisaalta mahdollisesti omaan minakuvaan negatiivisesti vaikuttavia. Paaosin koen, etta niista on ollut paljon hyotya toipumisessani. Ne kertovat omaa karua tarinaansa siita, mita minulle on tapahtunut.

Samoin ystavien loytaminen on ollut hankalaa. Tassa vieraassa kulttuurissa monet eivat (tietoisesti tai tiedostamattaan) hae muuta kuin pinnallista kanssakaymista. Tata pidetaan normikayttaytymisena. Sitten todellisten vaikeuksien sattuessa kohdalle ihmetellaan, kun kaikki ‘hyvat ystavat’ katoavat ymparilta. Olen vihdoin oppinut hyvaksymaan taman ja pyrin pitamaan valit pinnallisina. Liian monesti olen karkoittanut ihmisia laheisyydestani toimiessani toisin. Olen myos hakenut jonkinlaisia korvike-aitihahmoja ja ehka kaivannut ystavyyssuhteista ulottuvuuksia, joita en niista ikina tule loytamaan. Muutama hyvaksikayttajaystavakin on sattunut kohdalle, mutta olen niista paassyt eroon.

Hienoa etta olet loytanyt henkilon, joka tukee eheytymistasi. Se on aivan valttamatonta. Kohdallani se tarkein tuki on aviomieheni. Ja toivottavasti terapia jarjestyy! Voimia sinulle, rajallinen!

Tula

Kiitos ja samoin, voimia.

Totta niin, toipuminen ei ole eikä tunnu suoraviivaiselta, pari askelta eteen ja taas askel taakse tai sivulle tai jonnekin, tai jotain sinne päin Se kai se turhauttaa, välillä on kartta ja kompassi hukassa ja sitten yks kaks taas on ihan selvillä vesillä.

Hyviä ajatuksen siemeniä noista ystävyyssuhteista. Mikä on sopivassa määrin yhteydenpitoa ja minkälaista ja sekoittuuko ystävyyssuhteeseen epärealistisia odotuksia äitisuhteesta jne. Varmaankin, ainakin välillä. Toisaalta, missä se raja kulkee sopivista tai realistisista odotuksista, onhan ystävät tai kaverit kuitenkin eri asia kuin vaikka kaupan kassa jonka kanssa myös vaihtelee milloin mitäkin pinnallisia kuulumisia. Onko ne omat odotukset epärealistisia ja missä kohtaa, minkä verran itse on ollut aktiivinen ja minkälaatuista yhteydenpito on jne. Itselleni on ollut aina helppo tutustua ihmisiin mutta siitä eteenpäin, hmm, sitten ollaankin vähän vaihtelevalla alueella.
Hyvä aihe sulateltavaksi.

Huomenta, rajallinen

Tama varmaan alkaa tuntumaan suht koomiselta, kun jatkuvasti sanon kokeneeni samantapaista kuin sina. Olen nykyaan hyvassa parisuhteessa, mutta menneisyyteeni mahtuu kaikenlaista. Mina myos tunsin oloni 'turvalliseksi' toimimattomissa suhteissa. Vuosiin en kyennyt sitoutumaan laisinkaan vaan harrastin paljon irtosuhteita tai erittain lyhyita suhteita. Ennen nykyista avioliittoani minulla oli pari pitempaa suhdetta kahden narsistityyppisen henkilon kanssa. Nykyiseen avioliitoonkin on mahtunut roimasti yla- ja alamakia. Kokemamme vakivalta tapahtui ihmissuhteen/ihmissuhteiden puitteissa ja on taas kerran loogista, etta tassa kontekstissa koemme suurimmat vaikeutemme.

Ystavystymisvaikeuteni ovat askarruttaneet minua vuosikausia. Koen etta ennen toipumisprosessini alkua minun oli helpompi ystävystyä. Ehka siksi, etta asuin silloin viela Suomessa omassa kulttuurissani. Ulkomaille muutettuani pysyvampien ystavyyssuhteiden luominen on ollut kiven takana. Toit esille todella hyvan ja mielenkiintoisen pointin: minkalaisia odotuksia meilla voisi olla ystavien suhteen? Ja miten maarittelisimme 'ystavan'? Mieheni on minulle usein sanonut, ettei minulla saisi olla mitaan odotuksia toisten suhteen. Mutta voiko todellista yhteytta luoda toisiin taysin ilman minkaanlaisia odotuksia?

Vaajaamatta loydan itseni tilanteista, jossa olen se aktiivinen osapuoli tietaen sisimmassani, etta jos heittaydyn passiiviseksi, yhteydenpito loppuu siihen. Se tuhoaa sieluani vaha vahalta ja tunnen itseni torjutuksi, aivan kuten lapsuudessani. Vastikaan opiskelin 9 kk matematiikkaa huvikseni paikallisessa aikuisopistossa, missa ystavystyin eraaseen naiseen. Meita yhdisti samantyyppinen mustahko huumori ja kiinnnostus matikkaan. Kavi sitten ilmi, etta hanella on erittain vaikea ja henkisesti (ja toisinaan fyysisesti) vakivaltainen suhde ikaantyvaan aitiinsa. Ja yllatys, yllatys, aiti kuulostaa narsistilta. Valotin hanelle patologisen narsismin mahdollisuutta. Tuntuisi kuitenkin silta, ettei han olisi valmis tyostamaan tata. Lopputulos on se, etten ole hanesta sittemmin pahemmin kuullut. En kuitenkaan ota sita tassa tapauksessa henkilokohtaisesti, silla ymmarran hanen vaikeutensa.

Heh, toistamme näköjään toisiamme :DD

Minua-kin on ihmetyttänyt yksi ystäväni lukioajoilta. Olimme todella hyviä ystäviä siihen aikaan, hän oli yksi tärkeimmistä. Tapasimme uudestaan lapsien synnyttyä ja olimme pitkään taas todella läheisiä. Oma sairastuminen depikseen eristi pikku hiljaa sosiaalisista kuvioista ja niin jäi tämäkin ystävä silloin. Otin häneen uudelleen yhteyttä tänä vuonna ja oli kuin emme olisi erossa olleetkaan.

Paitsi että. Kuinka ollakaan, kun tuli puhe perheen kuulumisista, kerroin suoraan että teeskentely on osaltani päättynyt, äitini on narsisti. Samantien alkoi ystäväni kertoa omasta äidistään ja muistin heti että niinhän se olikin, sama aihe yhdisti meitä jo lukioaikoina. Hänen äitinsä oli toisella tavalla omistava kuin omani, molemmat omisti ja hallitsi taloudellisesti läheisiä/muita ihmisiä mutta molemmat henkisesti väkivaltaisia joilla ei minkään valtakunnan kunnioitusta toisten ihmisten rajoja kohtaan. Aina oikeassa ja jatkuva syyllistäminen tuottanut kaikille pahaa oloa ympärillä jne.

Mutta. Ystäväni tuntui parin tapaamisen jälkeen vetäytyvän kuoreensa. Vaistosin jossain vaiheessa että asiat joita minä käyn läpi, on asioita joita hän ei ole valmis käymään läpi ja minä "herätän" pelkällä olemassaolollani/lähestymisyrityksillä vetäytymistä. En tietysti voi sille mitään, minun on kunnioitettava hänen rajojaan ja tahtoaan. En voi pakottaa ketään olemaan tekemisissä kanssani enkä halua provosoida ketään prosesseihinsa, kaikilla meillä on oma polkumme ja oma aika asioille jne.

Silti, nosti jälleen kerran valtavaa surua... Olo oli ja on kuin olisi annettu lapselle "karkki" ja vetäisty pois saman tien. Hän on/oli yksi läheisimmistä ystävistä koko elämän ajalta ja poden valtavaa surua siitä että yhteys katkesi samantien

Mutta ymmärrän häntä: hänellä tuntuu olevan vielä vaikeampi tilanne kuin itselläni: lapset ovat vielä nuoria, äiti tuppautuu väkisin yhä lähemmäs heidän elämään ja rajan veto aivan uskomattoman vaikeaa. Hänen äiti haluaisi puskea jopa heille asumaan jne.

Samankaltaisiin tilanteisiin olen törmännyt useita kertoja nyt vuoden parin sisään, tutustun helposti uusiin ihmisiin mutta omat syvät prosessit tuntuu pelästyttävän ihmisiä myös kauemmas, vähän ristiriitaisestikin. Minulta pyydetään keskusteluapua, neuvoa jne mutta kun itse haluan avautua, se jossain vaiheessa pelästyttää muita: huomaan että on parempi olla puhumatta kaikesta, miettiä valikoidusti mistä avautuu jne. Ja säästää syvemmät prosessit omahoitajan kanssa oleviin keskusteluaikoihin (pääsin vuosi sitten asiakkaaksi omalle psyk polilleni) . Onnekseni kohdalle osui loistava omahoitaja joka ei hätkähdä mistään ja on samaa mieltä siitä että jossain vaiheessa oman terapeutin haku olisi hyvä. Hänelle voin puhua avoimesti myös narsismista ja siitä miten räpiköin irti äidistäni/perheestäni, ihan kirjaimellisesti. Aika tyypillinen keski-ikäisen naisen prosessi :DD mutta oman vaikean sävynsä luo se että irtautuminen on äidille/perheelle uhka ja välit on viilenneet ajat sitten. Minkäs teet.

Onneksi on edes netissä mahdollisuus jutella samoja asioita käyvien ihmisten kanssa, ei järki kestäisi jos ei tietäisi mitä käy läpi ja miksi. Rankkaahan tämä on mutta ehdottomasti hyvällä tavalla: rankempaa oli silloin kun ei tiennyt mistä oma paha olo johtuu.

Minulla on alkamassa pian vertaisryhmäkin (naristien uhrien) , jessus että jännittää. Toivottavasti ryhmä olisi voimaannuttava... Tuntuu että pelkästään puhuminen vieraille ihmisille rehellisesti koko ilmiöstä ja sen vaikutuksista itseen, on se kaikista kovin juttu... Huh huh! :DD

Argh , olin kirjoittamassa suht pitkaa vastausta viimeisimpaan viestiisi, kun mieheni tuli kertomaan paivastaan. Tietysti unohdin tallentaa vastaukseni ja se katosi siina jutellessamme. Nyt taytyykin menna laittamaan illallista. Palaan piakkoin asiaan !

Tula

Mä jatkan vielä sen verran että tajusin -tällä viikolla- että en mä tosiaan ihan "alussa" ole tämän prosessin kanssa. Tajusin että mulle on alkanut tulla -vihan- myöntämisen kautta muitakin tunteita. Mulla on ollut kokemuksia elämän aikana ihmisistä jotka kunnioittaa toisten ihmisten rajoja, myös lapsena, ja se on selvästi ollut jokin siemen, suojaava tekijä. Mä oon alkanut hahmottaa että se on se koko jutun juoni, omalla kohdalla ainakin. Kun ei äiti (eikä muu perhe) ole kunnioittanut rajoja, on ollut vaikea hahmottaa niitä itsessään ja on varmasti itsekin ollut kunnioittamatta toisten rajoja. Eikä siitä tule hyvä olo. Tuntuu että mulla on pitkin elämää ollut taipumusta sellaisiin "rajattomien" rooleihin kuin esim "pelastaja" joka tunnistaa kyllä muiden tarpeita ja tunteita ja kiirehtii täyttämään niitä mutta ei tunnista omiaan. En halua siihen enää. Tämä taas liittyy ystävyyssuhteisiin niin että luulen että mulla on ollut paljon ystäviä joilla on ollut samaa taipumusta, ollaan keskitytty toistemme tunteiden ja tarpeiden tunnistamiseen ja niihin vastailuun, kenties vähän symbioottisestikin (arvailua) mutta niiden -omien- mukaan eläminen ei olekaan ollut niin tuttua. Tämän oon tajunnut siitä että on hyvin vähän ihmisiä jotka oikeasti on olleet iloisia minun puolesta, tsemppaavat ja kannustavat sellaisiin asioihin joita olen itse halunnut tai hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen. Hmm, vai onkohan kokemus seurausta ihan vain siitä etten aina ole itsekään tiennyt kuka olen ja mitä haluan enkä ole osannut ilmaista sitä, elää sen mukaan olen ollut "hyvä" elämään sen mukaan mitä minulta on odotettu, joko tiedostaen sen tai tiedostamatta. Hmm!

Muistan että suurimmat kriisit suhteessa lapsuuden perheeseen on olleet juuri sellaisina aikoina kun olen elänyt oman näköistäni elämää, se että olen tehnyt mitä olen halunnut tehdä, on ollut uhka. Koska silloin en ole suostunut siihen muottiin mihin minua on yritetty pakottaa. Se mistä minulla on vain vähän kokemusta (muutamia vuosia yksittäisissä elämänvaiheissa) on sellainen elämäntilanne jossa olisin sata prosenttisesti taloudellisesti riippumaton SAMALLA kun elän oman näköistäni elämää. Se on juuri nyt haaveeni ja tavoitteeni. Sen kaltaisen elämän luominen jossa minä en tarvitse kenenkään taloudellista tukea mihinkään ja elän siinä tilanteessa siten kuten haluan elää, ilman että on pelkoa siitä että joku puuttuu valintoihini/vetää esim taloudellisen tukensa pois koska valintani ei miellytä jne. Äitinihän juoni aikoinaan elämääni mm siten että tuloksena oli säästöjeni katoaminen ja seurauksena taloudellinen riippuvuussuhde. Eli juuri samanlainen suhde kuin hänellä oli ollut isääni ja vanhimpaan siskooni ja jopa äitini veljeen. Hänellä on sairaalloinen tarve ja ikävä kyllä myös kyky juonia asioita niin että muut ihmiset huomaavat olevansa hänestä riippuvaisia: hän niin sanotusti silloin omistaa ihmisiä. Sairasta, niin sairasta! Mutta tämän kun tajusin lopullisesti viime keväänä, muuttui marssijärjestys. Lakkasin ottamasta penniäkään vastaan häneltä. Samoin teki tietoisesti lapseni: hänkin tajusi että mummin rahansiirrot on olleet valtapeliä johon on aina liittynyt likaisia motiiveja eikä todellista tasaveroista rajoja kunnioittavaa sopimista.

Tekeepä kyllä kirjoittaminen hyvää ja näyttää tulevan vuolaasti tekstiä kun vaan antaa tulla

Hei rajallinen !

Tama on antoisaa vuoropuhelua. Nukuin viime yona todella huonosti, eli en nukkunut ollenkaan. Koin emotionaalisia takaumia pitkin yota ja mietin kaikkea sita pahaa, mita olen joutunut vanhempieni kasissa kokemaan. Aamulla valuivat kyyneleet vuolaana. Hyva juttu, etta tunteet purkautuvat. Sita on vain niin vaikea ymmartaa, miksi jotkut vanhemmat pyrkivat tekemaan kaikkensa tuhoakseen jalkelaisensa terveyden ja tulevaisuuden. No, voin sanoa, ettei se onnistunut kuin osittain. Olen onnellinen nykyisesta elamastani vaikka mielenterveysongelmia onkin. Naita ongelmia on nyt huomattavasti vahemman kuin toipumiseni alkutaipaleella. Tervehtymisen alussa hyvat paivat olivat harvinaisuus, nyt todella huonoja paivia on aniharvoin ja suurimman osan ajasta voin hyvin.

Joo, raha on 'hot topic'. Se on janna juttu, etta sita parjaa ihan hienosti, kun katkaisee valit naihin sairaisiin yksiloihin ja alkaa loytamaan tilaa omalle itselle ja elamalle. Narsistien kanssa yhteydenpito kuluttaa luvattoman paljon elinvoimia. Tuntuu kuin yrittaisi suorittaa huippuaikaa maratonissa kantaen samalla selassaan tonnin taakkaa. Paastyani pidemmalle tervehtymisessani, olen huomannut ettei normaali, terve elama ole itseasiassa olekaan liian vaativaa. Vaikeuksia tietenkin kohtaan taman tasta, mutta niista selviaa paljon helpommin, kun ei jatkuvasti joudu narsistien vaatimuksien ja vakivallan kohteeksi.

Halusin jo eilen sanoa, etta omahoitajasi vaikuttavaa loistotyypilta. Tuollainen tuki on korvaamatonta. Toivottavasti vertaistukiryhmasi muodostuu mukavista ihmisista. Taidanpa nukkua hieman, kun silmat eivat tahdo pysya auki.

Hei rajallinen

Halusin toivottaa sinulle, ja kaikille muille, oikein hyvaa jatkoa ja paljon voimia toipumisen tiella. Luottakaa itseenne, omiin valintoihinne ja totuuteenne. Otan taukoa nailta sivuilta, koska haluan jalleen keskittya pian alkaviin opintoihini (tutkintoni kolmas ja toiseksi viimeinen vuosi).

Teita kaikkia ajatellen,

Tula

Kiitos samoin Tula13!

Kuulostaa hyvältä, saada myös kuulla että kun tosiaan alussa näitä hyviä päiviä on harvakseltaan niin helpottaa toipumisen edetessä. Olen nyt jo pannut merkille saman. Voi mennä pitkään päiviä ettei ajattele koko asiaa, elää vain sitä omaa elämäänsä. Sitten yks kaks asia aktivoituu, nostaa pintaan muistoja, kysymyksiä, tunteita jne, itsekin vietin juuri unettoman yön :/

Voi tulla yks kaks joku viesti joka kääntää "kartan ympäri", tuntuu kuin yrittäisi pinnistellä takaisin kartalle: siltähän se aina tuntui. Sitä yritti järkeillä itseään takaisin kartalle, välillä hapuillen, välillä varmasti. Nyt kun oma tilanne on se että olen toistaiseksi valinnut "täyden eron", ehdottomat rajat, tuntuu osittain helpommalta antaa tilaa itselle, omalle toipumiselle, omien rajojen hahmottamiselle, antaen tunteiden tulla ja mennä. Olen myös huomannut että ei ihme että ne omat rajat on olleet niin hämärät/rikki, koska niitä ei ole koskaan perheessä kunnioitettu, enkä ole itsekään kunninnoittanut muiden rajoja: en ole osannut, edes hahmottanut niitä. Niinhän se usien lähisuhteissa on, lapsuuden perheen kanssa mutta erityisen vaikeaa se on jos lapsuuden on narsismin vallassa kasvanut.

Noh, tästä ei voi kuin toipua, edelleen

Hyvää syksyä sinullekin! Ja kyllä, kuulostaa tutulta tuokin että hyvä pitää "kirjat kiinni" kun siltä tuntuu!

Hei kaikille,

olen seuraillut tätä foorumia jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt tuli sopiva hetki kirjoittaa ja nimen omaan tähän keskusteluun. Olen lukenut kaikki edellä olevat kirjoitukset ja mietiskellyt niitä ja peilannut omiin kokemuksiini: allekirjoitan lähes kaiken omalta kohdaltani myös. Surullista, epätodellista ja uskomatonta, miten jutut tällaisella keskustelupalstalla osuvat niin omankin elämäni "ytimeen"! Tässä on asiaa tullut jo niin paljon, etten pysty yksittäisiin juttuihin kommentoimaan, mutta kiitän teitä "antoisista" lukuelämyksistä ja kerron pääpiirteittäin omasta tilanteestani, jos tämäkin teksti poikisi vielä hyvää kirjoittelua eteenpäin.

Noin kymmenisen vuotta sitten aloin elämänkriisissä irtautua "lapsuudestani" ja monet asiat ovat olleet hyvin vaikeita. Mitä enemmän elän itseni näköistä elämää, sitä vaikeampaa on yhteydenpito lapsuudenperheeseeni. Lapsuudessani ei ollut fyysistä väkivaltaa, mutta henkisellä puolella kohtelu oli hyvin julmaa ja ankaraa, kiintymyssuhde puutteellinen jne. Pitkän ja raskaan henkisen polun kuljettuani ja irtauduttuani melko hyvin "väärästä minästä", olisin jo melko tyytyväinen elämääni, mutta edelleen kitkaiset perhesuhteet ovat suurehko painolasti. Mihin asettaa raja, kuinka paljon olla yhteydessä vai katkaista välit kokonaan? Jos esim. vanhemmat eivät ole olleet täydellisiä hirviöitä, pitäisikö heitä jossain määrin sietää elämässään? Entä jos he kuitenkin aina lopulta tekevät sen minulle; loukkaavat, kiusaavat, rajoittavat, syyllistävät, tulevat vahvojenkin rajojen läpi ja vievät lopulta energiani, "pilaavat päiväni"?

Suru on kyllä sopiva otsikko tälle keskustelulle, koska surua nämä ongelmat vain aiheuttavat. Tietysti toipuminen narsismista aiheuttaa myös iloa, mutta kaiken kaikkiaan tällainen "veivaaminen" on todella turhauttavaa.

Toivotan silti kaikille surusta huolimatta myös iloa ja lähetän kannustusta toipumisen tielle